V LUKU.

Laiva leikkasi jo täydellä koneella aukeata ulappaa ja yksi ja toinen merimerkki sivuutettiin. Sieltä keulanpuolelta ei pistänyt silmään muuta kuin aavaa vettä, majakka ja jonkun kaukana olevan saaren ohkainen haamu. Vastaiselta puolelta näkyi vielä kaupungin rannikko. Mutta se mataleni matalenemistaan, kunnes lopulta erotti vain mustan viivan, joka sekin viimein hävisi.

Pertti seisoi ja nojasi yläkannen kaidepuuhun. Siinä kannella oli myös kolme nuorta neitosta. Taisivat olla koulua käyneitä, Pohjanmaan rikkaita talonpojantyttöjä.

Laiva jyski ja tärisi, mutta Pertti vain seisoi ja nojasi kaidepuuhun, sillä hän oli huomannut, että nuo nuoret tytöt, jotka myös olivat matkustavaisia, olivat halukkaita katselemaan hänen koreita kasvojaan, vaikka muka salaa häneltä. Eivät tytöt huomanneet, että Pertti puolella silmällään vakoili heitä.

Pertti otti itselleen luvan mennä puhuttelemaan tyttöjä. Ne olivat kolme sisarusta, jotka matkustivat Vaasaan yhden sisarensa häihin.

Pian saivat he Pertistä lystikkään puhekumppalin, joka osasi panna heidän suunsa täyteen naurua. Ja katsella Pertin silmien verhottua kiiltoa ja kiharaisen tukan koreutta oli tytöistä suorastaan nautintoa.

— Det blir tjocka igen, ennusti iltapäivällä perämies, jonka lakissa oli kellervä nauha.

Ja sumu tulikin. Laivan täytyi ankkuroida muutaman saaren kupeeseen. Tuskallista oli matkustajille siinä odotella.

Mutta Pertillä oli hauska tyttöjen parissa. Tytötkin olivat hyvin huvitetut Pertin seurasta. Heillä oli mukanaan oma eväs. Makeisia olivat he jo syöttäneet Pertille ja nyt tarjosivat ruokaakin.

— Juu, kiitoksia! Kyllä minä. Mutta minä sopisinkin neitien kanssa yksiin leipiin, puheli Pertti.

Tytöt vain nauroivat valkoiset hampaansa näkyviin.

— Te olette kaikki yhtä lystikkäitä. Voi kun teistä tulee mainioita rouvia! Onko omaa suolaamaa tämä punerva lohi, joka maistuu niin maajaalta?

— Kotona se on suolattua, vastasivat tytöt.

— No sitte minä sitä syönkin.

— Syökää, syökää! Olkaa hyvä!

— Kyllä minä. Mutta olisipa silkkaa riemua teidän kanssanne matkustaa vaikka Amerikkaan asti.

— Minne herra menee?

— Etelä-Suomeen minä reissaan.

— Me menemme vain Vaasaan.

— Minulla on vielä matkaa paljon siitä.

— Paljon on. Mihin toimeen herra siellä menee?

— Muutamaan suureen konepajaan työmestariksi. Minulla on siellä erinomainen paikka: kolme tuhatta vuodessa palkkaa ja työtä saan tehdä, jos haluttaa.

— Onpa se.

— On. Mutta somaa se on tämäkin syöminen. Miksi ihmisten pitää syödä?

— Elääkseen.

— Mutta nyt ovat franskalaiset keksineet keinon, miten ihminen tulee syömättä aikaan.

Tytöt purskahtivat nauramaan ja katsoivat toisiaan.

— Nii-in, vakuutti Pertti.

— Uskooko herra sitä?

— En nyt vielä, vastasi Pertti nauraen ja pisti samalla aimo viipaleen lohta suuhunsa.

— Kai herra on koulua käynyt?

— Koulua? Niin, on käyty kouluakin.

— Oletteko lukenut fysiologiaa?

— Juu. Olenpa tietenkin.

— No sitte tiedätte, että ihminen ei tule syömättä aikaan.

— Kyllähän minä sen tiedän niinkuin itsekin näette, ettei tulla syömättä toimeen.

Taas samalla puhuessaan Pertti kiidätti suuhunsa kiiltävän kuparinvärisen lohipalasen. Tytöt nauroivat ja Pertti nauroi.

Niin sitä aikaa kulutettiin tunti tunnilta, kunnes tytöt menivät hyttiinsä nukkumaan.

Pertti lähti uusille löytöretkille laivassa. Hän kuuli bufettihuoneesta iloista ääntä ja kurkisti sinne hyvin uteliaana rohkenematta sisälle mennä. Mutta kun ääni kuulosti hänen korvissaan yltyvän iloisuudessaan, uskalsi hän pistäytyä alas asti.

Hän tuli koreasti sisustettuun laivansuojaan, jonka katossa huojui ohkainen, hyvälle tuoksuvan tupakan savupilvi. Peräseinällä oli suuri kaappi, minkä takaseinän sisäpuoli oli kuvastelevaa peililasia. Siinä Pertti näki uljaan muotonsa ja sai siitä varmuutta itseensä. Kaappi oli täynnä jos jonkinmuotoisia pulloja ja jos jonkinvärisiä.

Juomatouhussa hääri puoli tusinaa herrasmiestä ja niiden mukana laivan kapteeni. Bufettineiti viittasi kohteliaasti Perttiä istumaan.

Pertti istahti lengosti plyyssipenkille ja tilasi jotain suuhun pantavaa. Neiti toi lämmintä vettä ja konjakkia. Sitte hän asettui ihailemaan syrjästä tiskinsä takaa Perttiä.

Pertin verevät posket, kiharainen musta tukka ja sametinpehmoiset silmät ihastuttivat tyttöä. Pertti sen huomasi juomaa itselleen valmistaessaan ja nauroi tytölle. Tyttö nauroi takaisin. Taas oli Pertti valloitusretkellä naismaailmassa.

Herrasmiesten juominki yltyi ja puolijuopuneina pyysivät he saada tarjota Pertillekin. Istuessaan heidän viereensä tunsi Pertti sellaista sisäistä nautintoa kuin jos hän todellakin olisi jo suuren konepajan työmestari, jolla on kolme tuhatta markkaa vuodessa palkkaa ja työtä saa tehdä jos haluttaa. Nämä herrat olivat lihavia liikemiehiä, joilla paksut kultaiset kellonperät lepäilivät vielä paksumman vatsan päällä. Täysin valtuutettuna istui Pertti plyyssipenkillä heidän joukossaan ja poltti heidän tarjoamaansa havannaa. Mutta väkijuomia hän säästellen maisteli.

Näin pian oli täyttynyt hänelle eilinen unelmansa siellä puistossa syyssateessa. Mitä merkitsi nyt tämän rinnalla Toivoskan syleksimiset ja poliisituttavan ulososottelemiset! Pöhöh moukkia!

Myöhemmällä kun herrasmiehet jo punottivat naamat keltaisina ja alkoivat pelata korttia siirtyi Pertti kuhertelemaan tupakkihyttiin bufettitytön kanssa. Ja lopuksi tyttö toi hänelle tyynyt ja raanut ja laittoi hänet sinne yöteloille. Lattian alta ravintolahuoneesta kohosi ylös hyttiin kuumaa ilmaa, konjakkihöyryä, sikaarin savua ja kirouksia. Mutta Pertti oli tyytyväinen yöpaikkaansa. Olihan se toisenmoinen nyt kuin viime yönä ulkohuoneessa heinäläjässä.

Seuraavana iltana oli Pertillä jo oma hyttinsä. Ravintolatyttö sen oli hänelle välittänyt. Mutta päivisin Pertti seurusteli noiden neitien kanssa, joilla oli sitä Pohjanmaan mainiota lohta. Yksissä ruuissa he olivat, yksissä jutteluissa ja yksissä nauruissa.

Sitte Vaasan satamassa piti erota. Siellä suuren sähkölampun alla otti Pertti neideiltä hellät hyvästit. Mutta ennen eroa olivat neidot pyytäneet ja saaneet luvan itsekukin leikata itselleen muistiksi kiharan Pertin kauneista mustalaishiuksista. Heidän sitä tehdessään oli Pertti seisonut ylevän nöyränä kuin pakanain pyhä eläin kerittäessä.

Nyt tyttöjen erottua siirtyi Pertti bufettineidin ruokkolaiseksi, joka olikin hyvillään, että sai nyt pitää Pertin kokonaan, kun nuo kikattavat neidit laivan jättivät. Hänellä olisi ollut niin paljon puhumista Pertille, mutta aika ei mielinyt sitä myöntää. Mutta hän jo nautti saada edes katsoakaan Pertin hempeisiin silmiin ja ohimennessään koskettaa hänen mustiin kiharoihinsa.

Höyrylaiva lähestyi sen Etelä-Suomen suuremman kaupungin sisäsatamaa, johon Pertin oli määrä pysähtyä. Se oli matkallaan käväissyt muutamissa välisatamissa, ottanut niistä uusia matkustajia ja jättänyt niihin entisiä, ahminut sisäänsä verestä lastitavaraa, jotta se nyt oli täpö täynnä. Välikansikin oli ladottu niin paljon kuin suinkin sopi täyteen laatikoita, säkkejä, myttyjä ja matkakirstuja.

Jos tavara oli eri laatua, niin eri laatua olivat matkustajatkin aina kuumien etelämaiden kauppamatkustajasta alkaen läheisen pitäjään maalaisisäntään asti, mikä tuli kaupunkiin myömään perunoitaan, joita suvikasvu oli hänelle lahjoittanut yli oman tarpeen. Oli lihavia afäärimiehiä, laihoja herrarinkuloita, oli hienon hienoja neitejä ja kaupungista palveluspaikkaa etsimään lähteneitä maalaistyttöjä kotikutoisissaan.

Kaikkien näiden parissa liikuskeli Pertti ujostelematta. Hänen kauneilla kasvoillaan oli kaikkiin tenhovoimaa. Salaa hienotkin ryökynät häntä kurkistelivat ja ihmettelivät hänen nuorekkaan hipiänsä puhtautta, profiilin kaunista säännöllisyyttä ja sysimustan tukan kiharaista soreutta.

Ravintolatyttö syötti hänelle ilmaiseksi parhaita herkkuja ja tuon tuostakin tarjosi hänelle lasin viiniä, mikä Pertin suussa maistui toisellaiselta kuin anniskelun paloviina tai hapan olut, jota hän ennen toisinaan oli särpinyt.

Pertti olikin tehnyt koko laivamatkansa ostamatta ravinnokseen niin leivän muruakaan.

Tiheä oli sisäsaaristo, jonka läpi laiva paraallaan risteili.

Vaikkapa olikin jo myöhäinen syksy ja puut varistaneet pois kesäntuoreet lehtensä ja nurmikot olivat kulonkellervät, niin silti oli tuossa saaristossa miellyttävä lumous. Sillä nyt oli yksi sellaisia päiviä, joina syksy kuolee ja talvi syntyy. Kylmän yön jälkeen paistoi aurinko kirkkaasti ja pani kimaltelemaan jäähileiset ruohot ja talven ensi huurteesta hohtavat oksat. Kaikkialla oli kuulakasta kirkkautta, keveää kimmellystä ja heijastusta. Vesi oli tyven ja kirkas ja ilmassa kantava kaiku.

Sieltä ulompaa pilkisti kaupunki, suuri ja komea. Kun Pertti näki laivatelakan, suuren konepajan ja monet höyryalukset satamassa, riemastui hän. Tämähän oli juuri hänen kaupunkinsa! Hän tunsi suonissaan kiihtyvän uuden elämän. Kaikkialla oli vilkkautta, oli suuria rakennuksia, komeita ihmisiä kalleissa puvuissa, oli elämää, elämää, minne päin tahansa hän silmänsä siirsi.

Innostuksissaan ei Pertti enää muistanut bufettityttöäkään, joka oli hänelle niin paljon hyvyyttä tarjonnut. Suru silmissä se katseli Pertin laivasta poistumista hyvästiä jättämättä hänelle, ja meni sitte pienen hyttinsä loukkoon itkemään. Ja siellä hän itki ja huokasi syvään, kauvan ja valittavasti.

Mutta ajurin rattailla sillä välin Pertti ajoi kaupungin katuloita jonnekin majapaikkaan. Yhtenä siinä saatossa hän mennä viilätti hynttyineen, minkä matkustavien ajurit muodostivat.

Ajettaessa oli Pertin silmälle näkemistä: kauppapuotien suuria akkunoita monemmoisine ylellisyyksineen, upeita taloja, ohikiitäviä ihmisiä, univormuniekkoja, koreita tyttöjä, rikkautta, loistoa, ylpeyttä.

Tämä hurmasi Perttiä, huumasi ja ihmetytti.