III LUKU.

Vuoden takaa Pertin tulosta Toivoskan huonemieheksi synnytti Maiju kivulloisen lapsen. Toivoska huusi epätoivossaan taivaan luojaa todistajakseen, miten hellästi ja huoltavan huolekkaasti hän oli Maijua kasvattanut. Ja Maiju kehtasi noin tehdä! Hän piti, että itse Jumala teki hänelle vääryyttä, kun salli tuollaista tapahtuvaksi.

Äiti oli Maijun karkottanut pois yhteisvuoteesta. Tyttö parka ei syönyt eikä saanut unta. Ja hänen lapsirukkansa hoito oli kaikin puolin henkilaitaa. Maiju itse oli osaamaton ja Toivoska inhosi koko "kakaraa".

— Kuka on lapsen isä? kysyi äiti Maijulta.

— Pertti…, oli Maiju avomielisesti vastannut.

Silloin Toivoska hyrähti itkemään ja sadatteli itseään, että hän oli ottanut Pertin huonemieheksi.

— Naipihan Pertti minut! oli Maiju lohduttanut itseään ja äitiään.

— Hänellaiselleko miehelle olen sinua kasvattanut! Maiju! Maiju! Sinä murhaat minut irstaisuudellasi!

— Äiti! Pertti naipi minut. Ja kaikki tulee vielä hyväksi. Minä rakastan Perttiä ja Pertti rakastaa minua…

— Mutta sinä olisit päässyt vielä kapteenin rouvaksi ja nyt sinusta tulee likaisen konepajamiehen vaimo!

— Mutta minä rakastan Perttiä. Minä tulen hänen kanssaan onnelliseksi. Enkä minä muuta kaipaakaan…

— Kuka voi olla enää onnellinen tämän tekosi jälkeen! Minut sinä elävältä tapat… jospa minäkin olisin jo kuollut niinkuin Toivonen. Mutta Jumala rankaisee minua liian kovasti.

— Äiti! Minä rakastan Perttiä ja Jumala antaa syntini anteeksi. Niin pitää teidänkin antaa.

— Mutta enhän enää kehtaa mennä kenenkään tuttava-rouvankaan luo. Sinä hävitit meidän molempien onnen. Ymmärrätkö, että siistit ihmiset eivät sinua enää pidä minään. Hyvämaineiset ihmiset eivät rupea sinun kanssasi mihinkään tekemisiin. Ne kutsuvat sinua niin rumalla nimellä, että se päätäni huimaa. Ajatella, että oma lapsensa on sellainen…!

Eikä Toivoska voinut muuta kuin itkeä. Hän kutsui Pertin juhlallisesti kahdenkeskiseen tutkintoon ja nurisi Pertin kelvottomuutta.

— Mutta kun noin olet häväissyt Maijun ja minut, täytyy minun luvata Maiju sinulle vaimoksi, lopetti Toivoska.

— Soo-oh! Nyt puhuu emäntä liikoja. Minulla ei ole Maijun eikä lapsen kanssa mitään tekemistä.

— Eikö ole! Häh! Eikö ole!

— Ee-i! sanoi Pertti tiukasti ja näytti Toivoskalle valmiita passeja, aikoen jonkun päivän takaa matkustaa Etelä-Suomeen.

Ja Pertti, oli niin tyyni, jääkylmä ja levollinen, että Toivoska hämmästyi häntä.

— Ettekö ole Maijun lapsen isä?

— No en! sanoi Pertti tuiki varmasti,

— Hyvä luoja! Siis vielä tyttö suuri valehtelija!

— Niin on. Ymmärtää kai emäntä, ett'en minä olisi voinut olla niin hävitön. Harmittaa, että emäntä epäileekään.

— Mutta kun Maiju itse on minulle sanonut.

— Siinä hän puhuu vasten parempaa tietoaan.

— Mutta odottakaa! Minä käyn hakemassa Maijun tänne kamariin.

Toivoska lähti Maijua kutsumaan. Mutta sillä aikaa meni Pertti ulos toisesta ovesta eikä palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan.

Toivoska oli harmista haleta. Ketä piti hänen uskoa? Ja voi sitä häpeää, ettei Perttikään huoli Maijusta!

— Sinä olet Maiju minulle suuresti valehdellut. Ei Pertti ole viettelijäsi.

— Ei olekaan. Hän on minun sulhaseni.

— Hän ei huoli sinusta, kuuletko, hän ei huoli, puhui Toivoska kovalla äänellä.

— Äiti epäilee turhia. Hän on vannonut rakastavansa minua ja naivansa minut.

— Mutta minulle hän on vakuuttanut, ettei hänellä ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Ja hän matkustaa kohta pois…

— Äiti kiusaa minua turhaan. Pertti rakastaa minua ja minä rakastan Perttiä eikä meitä nyt kukaan erota. Tämä lapsi on se, joka luovuttaa minut Pertille teiltäkin, äiti, vaikka ette muuten olisi suostunutkaan.

Ja Maiju nosti samalla sairasta lastaan äitiään kohti, ilon väike silmissään.

— Sinut on Pertti kurjasti pettänyt.

— Ei Pertti minua petä. Hän on vannonut minulle ikuisen rakkauden valan ja minä hänelle. Ja äidin pitää antaa siunauksensa meidän liitollemme.

— Hän on suuri roisto — tuo Pertti! huusi Toivoska. Maiju vain naurahti ja asetti lapsensa makaamaan.

Mutta kun ei Perttiä kuulunut tulevaksi takaisin ollenkaan, niin jo joutui Maijukin jännitykseen. Toivoska etsi Perttiä kaupungilta ja kuuli hänen asuvan muutaman poliisi-tuttavansa luona. Toivoska lähti sinne Pertin puheille, mutta Pertti ajoi hänet ulos huoneesta. Toivoskaa neuvottiin nyt haastattamaan Pertti raastuvanoikeuteen lapsen elättämisestä. Se oli Toivoskasta siivotonta ja raakaa, mutta muuta keinoa ei ollut.

Maiju meni tajuttomaksi, kun hänelle äitinsä kertoi asiasta. Ja nyt se vasta suurin kurjuus oli astunut sisään tuohon auringolle ja keväälle pyhitettyyn taloon. Toivoska huokaili ja sadatteli Maijua, joka oli näinä muutamina päivinä käynyt lumen kalpeaksi sydämen kivusta, että Pertti oli sittekin uskoton.

— Voiko, äiti, maailma olla näin paha ja ihmiset ilkeitä? kysyi hän tuskissaan äidiltä.

Mutta äiti ei katsonut siihen ansaitsevan vastata.

Kun oikeuspäivä tuli, pakotti äiti Maijun lähtemään kanssaan raatihuoneelle. Maiju oli äitiään rukoillut polvillaan, että hän säästäisi häntä siitä häpeästä, mutta turhaan. Ja niin hänen täytyi lähteä, hankittuaan hoitajan lapselle, joka oli kovasti kipeä. Äiti oli näinä viimeisinä päivinä muuttunut Maijulle aivan tylyksi.

Kauvan kesti Toivoskan odottaa juttunsa esille tuloa. Mutta tuli se viimein. Vahtimestari sen ilmoitti. Asianomaiset menivät sisälle, Pertti tuttavalleen poliisille silmää iskien.

Komeassa tutkintohuoneessa on pöytä, kookas ja vihreäverkainen, keskellä lattiaa. Pöydän yläpäässä istuu korkeaselkäisessä tuolissa tuikeasilmäinen, kaljupäinen, suuriviiksinen ja paksulihaksinen oikeuden puheenjohtaja. Hänen sivullaan molemmin puolin istuvat raatimiehet niinikään korkeaselkäisissä tuoleissa. Hiukan ulohtaalla heistä kirjoittelee pienemmän pöydän takana oikeuden notaari. Hän on mies, joka on melkein kokonaan jalkoina, sillä ne ovat muodottoman pitkät, kun taas muuta ruumista riittää hyvin lyhyeltä.

Pitkää pöytää huoneen keskellä, minkä ääressä tuomari ja raatimiehet istuvat, koristavat useat raamatut ja suuret lakikirjat, joiden pykäliä laatiessa monet viisaat miehet olivat vuosia aivojaan vaivanneet. Seiniltä katselevat kultapuitteisista tauluista alas keisarit oikeuden jakamista. Muutenkin on salin kalusto upeannäköistä. Esivallan alamaisessa synnyttää nöyryyttä ja kunnioitusta esivallalle on kai tarkoitettu tällä komeudella.

Toivosen leski pohjustaa kanteensa hapuilevasti ja liikutettuna. Oikeussali tekee hänet arkailevaksi, sillä korkeat majesteetitkin kultapuitteisista tauluistaan näyttävät luovan häneen merkitsevän katseen. Siltä hänestä tuntuu. Hän on miltei itkuun ratkeamaisillaan. Se tuomaria hermostuttaa.

Maiju kuuntelee äitiään kasvot tulikuumina, silmät alas luotuina. Hän värisee kuin pakkasessa. Hänet on pakotettu tulemaan tänne pyhään oikeussaliin, jossa hänen suuri syntinsä kannetaan ikäänkuin tarjottimella pöydälle tuomarin ja muiden herrain eteen. Ne tahtovat hänet häpeään tappaa!

Notaari, jolla on violettinenä, tiirottavat silmät ja vaaleita hiushaivenia siellä täällä päässä, katselee ivan kure suupielessään Maijua. Tyttöparka siitä yhä enemmän aristuu, punastuu ja värisee. Mutta kaikessa surkeudessaankin on hän kaunotar, jonka kasvoissa tuomarinkin silmä viivähtää kauvemmin.

Perttiä näyttää melkein huvittavan tilaisuus. Toivoskaa hän kuuntelee hyvin pilkallisena. Sillä hän kohta voittaa notaarin puolelleen, sillä itse asiassa on tämä notaari vain viransijainen ja peruspohjilleen virkaheitto nimismies. Sitte kädet seljän takana, rinta pystössä ja leuka korkealla tekee Pertti selvää tuomarin kysymyksiin. Tuomarikin tulee häntä nyt tarkemmin katsastaneeksi. Sehän on kaunis, ryhdikäs ja hyvin puettu mies. Sanalla sanottuna: Pertti tekee tuomariin hyvän vaikutuksen.

Pertti liioittelee niin lujasti lesken ja Maijun kustannuksella, että leskellä alkaa veri kiehumaan. Maijulla yltyy poskien palo ja silmiin kihoaa kyyneleitä. Levotonna muuttaa hän seisoessaan jalkaa kuin olisi hän hyvin uupunut, huulet värähtelevät, kädet hiestyneinä vavahtelevat ja koko ruumista piinaa tämä hirvittävä tutkistelu.

— Valetta ihan alusta loppuun! kuulee hän Pertin mahtipontisesti lopettavan.

Siihen parahtaa kiivaasti Maiju leimuavan rohkeana:

— Älkääkä uskoko, herrat! Hän se valehtelee!

Pertti säpsähtää tuota ja lentää tulipunaiseksi. Notaari, joka tällä välin on kirjoitellut papereihinsa, nostaa päätänsä ja katsoo nauravasti Maijuun. Maiju häpeää ja luo alas silmänsä sen virnistelemisestä.

Tuomarin kasvot eivät värähdäkään. Ne ovat elottomat ja tuimat.

— Väittääkö syytetty syytöksen valeeksi? kysyy hän Pertiltä.

— Kaikki on totta niinkuin tyttäreni vakuut…, ehättää Toivoska puolustamaan Maijua.

— Hiljaa! karjasee tuomari ja polkaisee jalkaa lattiaan.

— 'sus siunaa! äännähtää leski ja hypähtää säikähdyksestä.

Mutta Pertti saa rohkeutta, entisen rättärin rohkeutta. Ei hän enää ole arka, ei ollenkaan. Tuo karjunta ei tarkoittanut häntä. Voi sentään, miten hän jo aristui! Mutta tuomari pelasti. Ja nyt hän jo taas tietää, miten oikeuden istunnossa pitää olla: tyynenä ja tasaisena, vaikka äimällä pistettäisiin. Sillä sitä voittaa enemmän kuin kovalla ja kiivaalla suun kopunalla… olla jääkylmä ja kaikki käy hyvin.

— Lapsi on tosin syntynyt, mutta minun, korkea oikeus, on tuiki mahdoton todistaa, kuka sen isä on, vastasi Pertti tyyneesti ja kohteliaasti.

Tuomari miettii hetken. Hän nojautuu korkean tuolin selkää vasten ja nostaa ajatuksissaan silmänsä ylös kattoon ikäänkuin taivaasta anoen voimaa ja taitoa voida hiuksenhalkaisijan tarkkuudella täyttää vaikeaa tehtäväänsä. Mutta hän on pian pulmassa selviynyt.

— Onko todistajia? kysyi hän nyt leppoisella äänellä kantajilta.

Toivoska ilmoitti muutaman vanhan vaimon. Se käskettiin sisälle, teki valan ja sai todistaa. Ei se tiennyt paljon, mutta kuitenkin jonkun verran raskauttavaa Pertin päälle.

— Te siis kiellätte olevanne lapsen isä? kysyi tuomari taas Pertiltä noin muodollisesti.

— Kiellän! vastasi Pertti painolla.

— Astukaa puhdistusvalalle.

Toivoskan sydän jo riemusta hypähti. Pertin kasvoille läikähti verta. Mutta hän astui pöydän luo ja sormet väristen vannoi olevansa syytön.

Asianomaiset käskettiin ulos. Ja pian taas sisälle. Luettiin päätös: kanne hylätään ja kantaja tuomitaan maksamaan kulungit.

Pertti teki kiitokseksi korkealle oikeudelle nöyrän kumarruksen. Sydän täynnä lähti Toivoska tyttöineen pois tuosta lain pyhästä temppelistä, missä oikeussalin pöytää koristavat useat raamatut. Tuomari sinne seuralaisineen jäi, ja keisarit kultapuitteisista tauluistaan seinillä katselemaan inhimillisen oikeuden jakamista.

— Et tule enää minun kattoni alle! kivahti Toivoska eteisessä Pertille.

— Kyllä tavarat pois haetaan, puhui Pertti levollisesti.

Maiju kainona raivasi itselleen tietä eteisessä. Siinä samassa tuli muuan vaimo ilmoittamaan, että Maijun lapsi juuri on kuollut. Silloin tuumi Pertti leveästi poliisituttavalleen:

— Lähetäänpä ottamaan sitte hautajaisiksi lasi!

Ja niin he lähtivät anniskeluun. Pertti ei ollut mikään juomari, mutta erityisissä tilaisuuksissa voi hän vähän kallistaa lasia. Ja tässä oli nyt sellainen tilaisuus.

Mutta Maiju painoi enemmän huivia silmilleen päästyään kadulle äidin kanssa. Nyt hän tunsi, miten onneton hän oli.

— Voi, hyvä Jumala! Mitä minä olen tehnyt! sanoi hän äidilleen kulettaessa kylmässä tihusateessa.

— Ymmärrätkö nyt, millaisia ovat ihmiset? Ymmärrätkö, että tuo Pertti on suuri roisto? Ja tuokin tuomari! Ei kehdannut edes asiasta oikeaa selkoa ottaa, puhui äiti kiukkuisella äänellä.

— Mutta miksi, äiti, olet aina pitänyt minua erillään ihmisistä? Minä luulin, että he kaikki ovat yhtä hyviä kuin sinä… Voi että Pertti on noin kelvoton…!

— Juuri sentähden, että minä tunnen alhaisen kansan huonouden, tahdoin sinut pitää heistä erillään. Mutta omaan kotiini tuli roisto, joka vietteli tyttöni… Mitä minä olen tehnyt, kun Jumala minua tällä tavalla rankaisee…?

Toivoskan ääni värähti särkyneesti ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi.

— Mutta onhan lapsi nyt kuollut, puhui vaimo, joka oli tuonut sanan lapsen kuolemasta ja käveli heidän kanssaan yhdessä kotiin.

— Se on kuollut, mutta meidät on ainiaksi häväisty. Kunpa ihminen jaksaisi elää vuotensa loppuun, huokasi Toivoska.

— Voihan Maiju saada vielä jonkun toisen miehen, sanoi vaimo.

— Hyi! äänsi Maiju ja silmäsi inholla vaimoon. Vaimo naurahti ja hymisi jotain itsekseen.

— Elämämme oli niin rauhallista ja sievää: Ei ollut puutetta mistään ja tuttavani rouvas-ihmiset pitivät meitä melkein vertaisinaan. Mutta nyt! Katupojatkin meitä haukkuvat. Eikä ole mielessä päivän, ei yön rauhaa. Ensin piti kuolla mieheni ja sitte lapseni noin käyttäytyä…! Kyllä minua naisparkaa koetellaan…

Jokainen äidin sana viilsi Maijua kuin puukolla leikaten, sillä hän ymmärsi, että hän oli syyllinen. Kaunis unelma, että hän vielä saisi Pertin kanssa elää onnellisessa avioliitossa, oli särkynyt.

— Yhdessä emme voi enää elää. Ja nyt uskallan lähettää Maijun kotoa pois. Jos joku hyvä ihminen ottaisi häntä palvelukseensa, niin se olisi tästä puoleen suurin iloni. Niin, Maiju. Sinä saat lähteä maailmalle. Mutta minä sanon sinulle, että siellä on monta tuskaa ja monta kyyneltä kestettävänä.

— Sinäkin, äiti, hylkäät minut?

— Enhän voi sinua iankaiken elättää. Ja kun tällä tavalla olet käyttäytynyt, niin kärsi seuraukset!

— Mutta minun pitää saada tavata vielä Perttiä ja puhua hänelle.

— Uhkasihan tuo vielä tulla. Kylläpä ei häpeä suinkaan.

Koko se iltapäivä itkettiin Toivosessa ja odotettiin Perttiä tulevaksi.