XVI LUKU.

— Kuule, Anna!

— Puhu, kiltti Pertti!

— Aivon sinulle esittää jotain ihanaa…

— No — oo?

Anna nosti silmänsä kysyvinä Perttiin, Pertti paransi vain mukavaa asemaansa nojatessaan täytetyn sohvan selustinta vasten. Hän tunsi jo, että huonekalu, jolla hän liikkui, oli niinkuin oma. Ja sentähden hän imi nautinnolla savuja sikaristaan ja puhalteli niitä verkkaisesti ilmaan.

— Meidän pitää laittaa oikein suuret ja hienot häät, vastasi hän sitte puolimakaavassa, huolettomassa asemassa, puhallellen savua kohti huoneen kattoa ja sikari sievästi ulospäin ojennetun käden hyppysissä.

— Miksi niin? kysyi Anna hyvin kummastuneena.

— No mutta! Vielä tuota nyt kysyt.

Ja Pertti ponnahti puhuessaan istumaan suoraan, katse moittivana suunnattuna Annaan.

— Kuinka niin, Pertti-kulta?

— Voiko muuta tulla kysymykseenkään?

— Miksi suuret ja hienot häät?

Pertti näki vastapäisen seinän suuressa peilissä koko hienoutensa ja häntä jo hermostutti, että Anna julkenikaan panna vastaan.

— Luonnollisesti sentähden, ettemme häpäise itseämme vieraittemme silmissä.

— Oo! Mitä suuruuksia aivot sitte niihin kutsua?

— No esimerkiksi insinööri Strangin.

— Mutta hänhän juuri vihaa sellaista.

— Pitäähän meidän kuitenkin hänelle näyttää, että olemme täyttä herrasväkeä.

— Ehkä vain nauraisi sellaisilla häillä.

— Sinä nyt olet itsepäinen! Mutta minä tahdon olla hieno mies ja morsiameni pitää olla samanlainen…!

Anna naurahti.

— En toki minä elähtänyt ihminen rupea naurunalaiseksi. Eläkä rupea sinäkään!

— Anna! Minä olen lapsuudessani syönyt pettuleipää, mutta häissäni minä tahdon syödä hunajakakkua. Poikasena olen kulkenut repaleissa ja ryysyissä, mutta täst'edes tahdon minä käydä verassa ja silkissä. Minulla on oikeus siihen. Omalla kyvylläni, tarmollani ja tahdollani olen nostanut itseni rahvaan rapakosta. Ja sentähden minä nyt tunnen suurta nautintoa näyttää koko maailmalle, että olen herrasmies, jolla on makua ja sivistystä. Hennotko, Anna, kieltää minulta tätä nautintoa elämäni ihanimpana iltana, hää-iltana?

— Mutta olemmehan jumalisia, joille ei sovi turha koreileminen.

— Toivon, että hyvin säästellen kutsut noita "armeijalaisia" häihimme. Eivät ne osaa käyttäytyä ihmisten ilmoissa.

Annalla karahtivat jo kasvot verekkäiksi ja hän tiuskasi:

— Mitä sinä nyt lavertelet? Ne ovat juuri niitä, joita minä kutsun häihin.

Jo huomasi Pertti paraaksi olla vaiti.

— Ja me pidämme yksinkertaiset, pienet häät, sanon minä, puhui Anna.

Pertti oli edelleen vaiti ja nieli harmiaan.

— Olisinko minä kristitty ja prameilisin kuin pahin pakana! Ei! Ei!

— Hennot siis kieltää minulta pyyntöni? kysyi Pertti rukoilevasti.

— Elä minua kiusaa syntiin, Pertti-rakas!

Pertti oli vaiti ja nieli harmiaan. Hän silminnähtävästi tuli alakuloiseksi, sillä öilläkin oli hän miettinyt, miten hienosti häät vietettäisiin, miten hän kaikessa ylellisyydessä niissä loistaisi. Öilläkin oli hän sitä miettinyt ja nauttinut siitä jo mielikuvituksessaan.

— Nämäkin salin huonekalut minä mielelläni vaihtaisin yksinkertaisemmiksi. Mutta on niitä nyt mahdoton ruveta rikkomaan tai myöskentelemään, puhui Anna.

Jo menivät Pertillä silmät pystöön. Niitähän oikeastaan sai Anna kiittää, että Pertti vihittäessä seisoi hänen ylkänään.

— Olet liiaksi kiihottunut, Anna-hyvä. Ethän nyt sentään tahtone ruveta kerjäläiseksi?

— Mutta minun uskonnollinen mieleni panee vastaan tällaista komeutta.

— Eihän ihmisen jumalisuutta mitata tuolin mukaan, jolla hän istuu. Häihin katsoen minä mukaun sinun vaatimuksiisi. Mutta on minullakin vaatimukseni, johon sinun täytyy mukautua, ellet tahdo kohta eripuraisuutta välillemme.

Anna katsoi hämmästyneenä Perttiä.

— Mikä se on?

— Se että häät pidetään tavallisten menojen mukaan. Ei mitään pelastusarmeijalaisia juhlimisia. Insinööri Strang ei niitä kärsi ja hänet minä tahdon kaikessa tapauksessa häihini.

— Se on muotoasia. En ole koskaan pannut päähäni armeijalaisen hattuakaan, ja tässäkin kohdassa voi jäädä tuo muotopuoli syrjään. Se ei loukkaa uskonnollista tunnettani. Siinä suhteessa saa tahtosi tapahtua. Ja näin me päästään sovintoon.

Pertti oli hyvillään, että Anna sentään myöntyi hänenkin tahtoonsa. Päätökseksi jäi, että häät pidetään pienet ja vaatimattomat tavallisten menojen mukaan.

Kun Pertti oli lähtenyt pois, tunsi Anna kipeää tunnetta. Hän oli tullut huomaamaan, ettei Pertti olekaan tosi "armeijalainen". Koko hänen uskonnollisuutensa on ollut häntä vain ulompaa koskettava tunteiden laine, joka jo on tyrehtynyt. Niin päätti Anna. Ja se oli hänestä sanomattoman paha… Silloin hän — voi silloin hän olisi ollut niin onnellinen, jos Pertti olisi ollut mieleltäänkin se, joksi hän oli häntä luullut…!

Yht'äkkiä joutui Anna syviin mietteisiin. Outo kysymys pulpahti hänen sydämessään: eikö hänen rakkautensa Perttiin ollutkin vain synnillistä, sitä vanhaa intohimoa, jonka käsissä hän oli nuoruutensa ajan kitunut? Eikö se ollut aistillista halua antautua nuorelle miehelle? Jos ei se sitä ole, niin miksi ei hän kohta eroa Pertistä, kun hän näkee, ett'ei Pertti olekaan uskonnollinen, vaan huima maailman lapsi? Oman onnensa ja sielunsa rauhan tähden hänen pitäisi se tehdä nyt, kun vielä on siihen tilaisuutta. Erota ijäksi!…

Anna alkaa itkeä. Ristipäiset tunteet raatelevat hänen sieluaan. Hänen silmiensä eteen esiintyy hulivili tyttölepakko, joka juoksee tanssista tanssiin, yhden nuoren miehen käsivarrelta toisen käsivarrelle. Se on kirjavan koreassa puvussa ja kultaiset koristeet korvalehdissä. Se liehuu ja leijaa, polkee huimassa tanssin tahdissa lattiaa ja nauttii nuoren miehen koskettamisesta. Ja tuossa tytössä tuntee hän itsensä. Kyllä häntä tanssitetaan kovastikin, mutta pitempiin keskusteluihin ei kukaan nuori tanssittaja hänen kanssaan antau. Ja hän tekee sen havainnon, että nuoret miehet hänen selkänsä takana nauravat hänellä ja toisilleen silmää iskevät, häntä tarkottaen. Häntä suututtaa. Uhallakin hän tahtoo saada sulhasen itselleen. Ja sitte ilmaupikin ruma keski-ikäinen mies, jolla on surulliset, vetiset silmät, ja kädet jääkylmät ja kosteat, mikä pyrkii hänen tuttavuuteensa. Pelkästä oikusta hän rupeaa sen morsiameksi ja menee naimisiin miehen kanssa, jonka voimat ovat aivan riutuneet. Mutta se on ärtyinen ja hermostunut. Heidän välinsä rikkoutuvat ja hän itse etsii ajan kuluketta nuorten konttoristien seurassa. Hänen avioliittonsa ei vastaa hänen toivomustaan. Hän alkaa mielessään hautoa ajatuksia, joita itsekin häpee. Valmis miehen myrkytyssuunnitelma on jo tehty ja siihen saatu osakkaaksi oma nuori konttoristi, joka miellyttää häntä. Mutta hänen miehensä kuoleekin äkkiä ennen aivottua tekoa. Hän joutuu hirveihin omantunnon vaivoihin. Vainaja kummittelee hänen silmissään eikä hänellä ole yön eikä päivän rauhaa. Hän lukee raamattua, rukoilee, käy kirkossa ja erilaisissa hartauskokouksissa, mutta sielun paino ei poistu. Lopulta tulee hän pelastusarmeijaan, "majuuri" Andersson hänet kääntää omilla tempuillaan. Mutta siitä saakka on hän tyynnytetty.

Haluaako hän uudelleen ajautua intohimojen raadeltavaksi ja antautua miehelle, jonka suudelma polttaa huulia ja jonka näkö saa hänen verensä kuumana kiehumaan? Anna ei osaa vastata. Onko hänen rakkautensa vain intohimoa?

Pertti esiintyy nyt hänen silmiinsä niin uljaana ja komeana, että kaikki arvelukset häneltä poistuvat. He kuuluvat toisilleen. Ei hän synnin vuoksi Perttiä rakasta, koettaa hän puolustautua. Hän ei voi olla rakastamatta tuota miestä, jonka monet nuoret tytöt niin mielellään ryöstäisivät häneltä. Hän tahtoo kääntää Pertin takaisin uskonnolliseksi…

Hän tahtoo olla hänen vaimonsa ja samalla hänen äidillinen tukensa. Pertti on vielä niin nuori ja siten herkkä maailmalle… mutta hän — Anna — on hänen kasvattajansa, hänen neuvojansa… hänelle kaikki kaikessa. Ja kaikki tulee vielä hyväksi ja sopusointuiseksi. He elävät vain toisilleen, vain toisilleen aina… aina!

Näin koettaa Anna vakuuttautua. Ja hän näkee jo avioliitossaan Pertin kanssa itsellään olevan suuren ja kauniin tehtävän: palauttaa tuo nuori mies takaisin taivaan lapseksi! Eipä hänellä siis ole oikeuttakaan heittää Perttiä maailman kujille yksikseen kuljeskelemaan…

Näin hän koettaa lohduttautua, vaikkakin omatunto hänelle noita kirveltäviä kysymyksiä mieleen sysää.

Pertti, lähdettyään Annan luota, oli alla päin ja pahalla tuulella. Häntä suututti, että häät tulisivat tuollaiset "köyhät häät". Hän kun oli aikonut kokonaan toista ja suunnitellut loistavia ja komeita pitoja, joissa kaikki olisi parasta laatua ja kaikkea yltä kyllin: viinejä ja kukkia, silkkiä ja verkaa, hedelmiä ja hunajaa! Koko Strangin konttorihenkilökunnan hän oli aikonut kutsua häihinsä näyttääkseen heille itsensä uudessa asemassaan. Niin — kaikki herrasihmiset koko tehtaalta. Ja sitte lisäksi paljon muita. Hänen oli nälkä loistoa ja herkullisuutta, häntä huumasi uida hajuvesissä ja hän tunsi nautintoa saada hivellä hienoa, kahisevaa silkkiä. Räiskyvää iloa, riemullista musiikkia ja juhlallista tanssia hän oli halunnut tarjota vierailleen, mutta nyt Anna ei tahtonut häntä ollenkaan ymmärtää. Niin… Anna oli tähän asti saanut mukavuutta kyllin nauttia, mutta hän, monia puutteita nähnyt miespoloinen, ei muuta kuin köyhyyttä, kurjuutta, halveksumista ja haukkumista! Ja nyt kun hekuman ja hempeyden malja on hänen kädessään ja hän on valmistautunut juomaan siitä suurin ahnain kulauksin, tempaa toinen sen häneltä pois! Hänelle tapahtuu tässä vääryys, mutta hän tahtoo vastaisuudessa korvata itselleen tämän vääryyden, päättää hän.

— Mukaannutaan tällä kerralla, ääntää hän ja viheltelee mielensä helpotukseksi.