XIV LUKU.

Muutamana iltana alkoi Pertti suurella huolella pukeutua mennäkseen yksinään rouva Halmin luo. Lopuksi otti hän koko hyvähajuvesisuihkun vaatteilleen. Outo olisi luullut häntä ulkomuodosta päättäen näyttelijäksi, jota jo oma ammatti viekottelee pukeutumaan turhamaisuuksiin.

Sitten täysin valmiina hän lähti. Sydän kovemmin tykyttäen nousi hän rouvan asunnon rappuja. Asiastaan oli hän vetänyt monella eri tavalla arpaa kotonaan ja aina päässyt voittajaksi. Pitäisihän sen siis onnistua…

Rouva itse tuli eteiseen häntä vastaan. Hän vähän hämmästyi nähdessään Pertin yksinään ja katsoi pitkään hänen taaksensa, tullakseen varmuuteen, eikö ketään muuta uskonveljeä ollut hänen seurassaan. Mutta ketään muuta ei ollut.

Nähtävästi levottomana pyysi hän Perttiä saliin. Siellä he molemmat istuivat hetken äänettöminä, osaamatta puhua toisilleen niin luotuista sanoa. Keskeyttääkseen tätä tuskallista vaitioloa lähti rouva puuhaamaan teetä ja pyysi anteeksi, että jätti Pertin yksin. Pertti teki äänettömäksi vastaukseksi parhaimman kumarruksen, minkä taisi. Ja häntä mieli naurattamaan hetken juhlallisuus.

Jäätyään yksin saliin rupesi Pertti käsintuntuvasti tutkimaan rouvan komeita huonekaluja. Hän silitteli niiden hienoa, hiottua pintaa ja hyväili kädellään niiden silkkiä ja pehmoista päällyskangasta. Lampun komeaa värillistä varjostinta jäi hän ulompaa ihailemaan.

Kun hän kuuli rouvan tulevan, palasi hän varpaillaan pehmein askelin entiselle paikalleen.

Rouva toi muassaan aivan vereksen "Sotahuudon". Hän asetti rillit nenälleen aikeessa ruveta sitä lukemaan. Mutta se jäikin tekemättä, kun Pertti tuijotti häneen niin omituisesti. Leski aristui entistä enemmän ja kysyi silmät alasluotuina:

— Miks'ei herra Tappura tullut? Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin lämminsydäminen kristitty ja sellainen saarnaaja…

— Minä tulin suoraan kotoani, sai Pertti vastatuksi.

— Hän on teistäkin puhunut niin paljon hyvää. Minä olen sanomattoman onnellinen saada olla hänen seurassaan. Hänestä oikein leveää ympäristöön kristillinen rakkaus.

— Niin.

— Ettekö tekin tunne itseänne onnelliseksi? Minulle on elämä muuttunut perinpohjin, kun tulin pelastetuksi. Minä elän ikäänkuin toista nuoruuttani, mutta puhdistettua ja kirkastettua. Oi! minä olin ennen niin paha!

— Onhan meillä syntimme jokaisella.

— Mutta voi teitä onnellista, joka jo nuoruutenne keväimessä olette valinnut oikean elämän tien. Voi jos minäkin olisin teidän iällänne!… Jos minäkin olisin jo teidän iällänne tullut elämän tosi lähteelle! Mutta hyvä nytkin! Olen päässyt rauhaan omantuntoni kanssa! Olen löytänyt armon!

— Rouva on nyt onnellisempi kuin ennen nuorena?

— Paljon onnellisempi! Nuorena minua synti alituisesti kiehtoi. Ette voi uskoa, miten paljon syntiä mahtuu nuoren tytönkin sydämeen! Minä olin niin sanomattomasti poikien perään. Hurja olin tanssimaan. Sitte jouduin naimisiin pelkästä oikusta. Mutta mieheni ei vastannut ollenkaan ihannettani ja me elimme niinkuin elimme. Kai olette tekin kuullut?

— Mutta nyt on rouva onnellinen?

— Niin olen.

— Rouvalla onkin kaikkea. Minä en ollenkaan kummaile, että rouva on onnellinen. Eikä rouva kaipaa mitään.

Rouva Halm katsoi ujon kysyvästi Perttiin. Siitä katseesta Pertti sai sen käsityksen, että rouva silti kaipasi jotain. Mutta Pertti siirsi puheen itseensä.

— Toista se on minun kanssani, lausui hän huokaavasti.

Rouva Halm huudahti rohkeana:

— Ai — teidän kanssanne! Teitähän minä vasta luulinkin onnelliseksi!

— Olen kuin orporaukka. Yksinään kuin lintu oksalla, puhui Pertti alasluoduin silmin.

Yhä rohkeammaksi kohosi rouvan mieli. Pertti osasi näytellä, lumota neitoja, jos leskiäkin.

— No jos elämän kumppalia ja kotia kaipaatte, niin valitkaa se! Sehän on kokonaan teidän vallassanne. Olettehan perin siivo nuori mies. Teillä on toimi hyvä ja huoleton. Valitkaa! sanoi rouva ja vieno puna levisi hänen värittömille kasvoilleen.

Nyt huomasi Pertti hetken tulleen muuttaa osaa ja hän päätti lyödä yhdellä iskulla.

— Jos minä saisin vapaasti valita, niin minä valitseisin teidät, puhui hän vienon lempeästi, puolittain ujosti.

Nyt se siis räjähti ja Pertti jännittyneenä odotti vastausta. Nyt viime kohtauksessa tahtoi hän lähestyä tuota naista, jota kohtaan hän tätä ennen oli esiintynyt hillitysti ja ulohtaampaa, pumpulikäsin, jotta leski tuskin itsekään huomaisi, miten pehmoisesti hän liukuisi Pertin syliin.

— Minä olen jo vanha teille, lausui leski hiljaan aivan tulipunaisena ja matala povi eläen.

— Mutta elättehän uutta nuoruutta. Tyydyn teihin sellaisena kuin olette… jos te vain tyytyisitte minuun…

Rouva kohotti silmänsä Pertin kauneihin kasvoihin, joiden somuutta hän oli jo niin pitkän aikaa salaisesti ihaillut. Ja hän puhui:

— Muistakaa, että te olette nuori ja kaunis mies! Voisi vielä sattua, että te rakastuisitte johonkin nuoreen ja kauniiseen tyttöön, ja hän rakastaisi teitä… Voi! miten minun silloin kävisi!…

Pertti muutti istumaan rouvan lähelle ja tarttui häntä kädestä.

— Te olette minun onneni, jota olen kauvan ajanut takaa, sanoi hän:

— Mutta tehän tiedätte, että minä olen leski ja elänyt huonossa sovussa miesvainajani kanssa. Ettekö siis pelkää minua?

— En! En ollenkaan!

— Eikö teillä ole ollut milloinkaan morsianta?

— Ei milloinkaan.

— Mutta lupaatteko rakastaa minua aina ja ijäti?

— Lupaan. Aina ja ijäti!

Ja lupauksensa vahvistukseksi painoi Pertti suudelman lesken huulille, joka nojautui hiljalleen Pertin rintaa vasten. Rouvan sydän tykki voimakkaasti ja riemun kyyneleet loistivat hänen silmissään.

Perttikin tuli hellälle mielelle, sillä leski antautui hänelle kuin nuori immyt sulholleen. Hän hyväili morsiantaan kuin olisi se ollut joku nuorikko, jolla on tarjottavana hänelle kaikki nuoren tytön aarteet: naisellinen hehku, immen hopeakirkas nauru ja veikeät katseet.

Pertti ui nykyisyyden riemussa. Hänellä oli nyt suuri kangaskauppa, kookas kartano, kalleita huonekaluja ja rahaa, rahaa… paljon rahaa!

— Voi sentään, miten elämä on ihana! huudahti hän morsiamelleen.

— Jos se olisi aina tällaista… Lupaathan, Pertti, yksin minua aina rakastaa?

— Aina ainoastaan sinua, Anna!

Parin kuukauden takaa päättivät he viettää häitä. Sitte Pertti eroaisi konepajasta ja rupeaisi pitämään huolta kangaskaupasta.

Vielä myöhäiseen iltaan istuivat he kahden salissa varjostetun lampun punervassa valossa. Annan kasvoissa oli valtava onnen ilme. Pertti hyväili hänen hiuksiaan ja nimitti häntä kullanmurusekseen.

Mutta syrjästä katsojasta Pertti varmaan olisi näyttänyt elähtäneen, päälaelta harmaantuneen morsiamensa rinnalla täydeltä nuorelta hulivililtä, sillä sulhasmiehen huulia koristivat tuskin näkyvät viikset. Ikää olikin heidän välillään toistakymmentä vuotta, ja juuri se ikäkausi, mikä useammalta naiselta kuivaa nuoruuden veret poskilta ja sopusointuisuuden koko vartalosta.