XVIII LUKU.

Häidensä jälkeen alkoi Pertti innolla hääriä kangaskaupan kanssa. Olihan hänelle nyt auvennut tilaisuus toimimiseen. Itsekseen hän oli ajatellut, että kun Anna huomaa hänen uutteruutensa ja aherruksensa, hän sopivana hetkenä itse tulee tarjoutumaan repimään tuon kirotun sopimuspaperin palasiksi. Tai antaa hän siihen hienon viittauksen.

Nimikilpenä oli vielä puodin ovellakin: Anna Holmin kangaskauppa. Kun Pertti tahtoi sitä muutettavaksi, vastusti sitä Anna sillä syyllä, että kauppaa tekevät voivat erehdyksestä mennä muualle kauppoihin, jos puoti ristittäisiin uudella nimellä vanhan sijaan, joka siinä oli ollut vuosia. Tässäkin oli Tappura takana ja hän se oli Annalle sanat suuhun pannut.

Pertti antoi asian olla sinänsä, vaikka hänestä kyllä tuntui kiusalliselta purjehtia vaimonsa lipun alla.

Aamusta iltaan hyöri Pertti puodissa sillä menestyksellä, että vuoden takaa Anna suostui hänen esitykseensä puodin laajentamisesta. Siihen yhdistettiin toinen läheinen huone. Entisen puodin pienet kuusiruutuiset akkunat lyötiin rikki, akkuna-aukot suurennettiin ja yksi suuri lasi pantiin itsekuhunkin akkunaan entisen kuuden ruudun sijaan. Kaupasta tuli nyt kaupungin suurin ja hienoin kangaskauppa.

Kaupungin liikemiehetkin ottivat huomioonsa Pertin puuhat. Kauppiaana häntä alettiin jo huomata. Ja niinpä muutamana päivänä hän sai kutsun tulla liikemiesklupin jäseneksi. Silloin taas riemun aallot soutivat Pertin sydämessä. Pelastusarmeijalle oli hän jo kokonaan kylmä, mutta nyt hän aikoi tehdä sen kanssa ikuisen eron. Annaa ei hän tahtonut kuitenkaan pahoittaa. Kun Anna joskus, hyvin harvoin, pyysi häntä armeijaan, valitti Pertti, ettei hänen aikansa myöntänyt. Annakin puoleltansa antoi sen asian olla sinänsä.

Usein iltasin riensi Pertti liikemiesklupiin. Ei Pertti kyllä nauttinut väkijuomia, mutta hänestä oli niin hauska, niin sanomattoman hauska olla tuolla klupissa ja saada puhella kaupungin muiden liikemiesten kanssa. Ja mikä nautinto istua heidän, joiden joukossa oli suuriakin rahamiehiä, seurassa samassa pöydässä! Hän toisinaan mieltyikin puhelemaan heidän kanssaan vesiselvänä myöhäiseen yöhön, kunnes ei enää yksikään noista ihailluista joko osannut sanoa yhtään järjellistä ajatusta tai hän oli nukuttanut koko pöydän. Joskus kävi niinkin. Ja silloinpa Pertti voiton riemulla, tuntien, että hän oli "noita" väkevämpi, lähti kotiinsa. Tällöin ravintolapalvelijat erityisellä kunnioituksella kiiruhtivat auttamaan hänelle turkkia päälle.

Siellä kotona sillä välin Anna vuoteessa värisi. Missä asioissa Pertti öisin viipyi? Se oli hänelle hirveä kysymys, johon hän ei uskaltanut itselleen vastausta antaa. Hän vain kauhean tunteen kiduttamana vuoteessaan värisi ja hiljaisuudessa itki onnettomuutta, että hänen toiveensa olivat pettyneet "uudesta synnyttää" Pertti. Mutta kun Pertti oli aina hänelle kohtelias ja mesisanainen, ei Anna rohjennut mitään Pertiltä itseltään tiedustaa. Hän vain alkoi hiljaisuudessa Perttiä vakoilla hänen puodissa ollessaan. Ja siellä hän näki sellaista näytelmää, mikä hänen sydäntään leikkasi. Miten lepertelevän kohtelias Pertti oli naisväelle, varsinkin nuorille neideille! Ja miten ne hänelle takaisin nauroivat hampaansa näkyviin! Mutta olivathan ne herrasnaisia —! Ja Anna koetti tyynnyttää itseään.

Puodin varasto suureni yhtenään ja kauppaa tekevien luku lisääntyi. Ylimäisimpänä Pertti itse puodissa hääri, vaikka puotilaisia siinä oli puolikymmentä.

Entisen hämärän sijasta asusti nyt puodissa kokonainen maailma valoa, jossa kirjavat kankaat, hohtavat silkit, koreat matot ja muut ylellisyydet uivat kaikessa ihanuudessaan ja houkuttelemalla houkuttelivat itselleen ostajia.

Näillä puuhillaan oli Pertti saanut itselleen paljon ihailijoita, jotka kehuivat puodissa käydessään hänen aistiaan. Se teki Pertin vielä puuhaavammaksi. Hänen kohteliaisuuttaan ja hienoa käytöstään puodissa kehui kaupungin koko naismaailma.

Mutta oli yksi ihminen, joka Perttiä ärsytti. Ja se oli insinööri Strang. Hän viskoi Pertille vasten kasvoja kovin kylmiä sukkeluuksia. Niinpä hän ensi kerran puodin suurentamisen jälkeen Pertin kangaskaupassa lausui hänelle: — Olette kuin viinankauppias, joka tavaroillaan pilaa yleisöä. Kaikitta näittä turhuuksitta — insinööri osotteli ryhmysauvallaan kohti heleitä ja hempeitä Brysselin mattoja ja Lyonin silkkejä — tulisivat ihmiset paljon paremmin toimeen kuin niiden kanssa. Onneksi toki ette ole hankkinut tänne parfyymituotteita. Siinä tapauksessa, että niitä olisi, kiertäisin minä tätä katuakin pakoon, jonka varrella puotinne on.

Insinööri sytytti sikarinsa ja lähti. Eikä hän enää senjälkeen tullut "Anna Halmin kangaskauppaan".

Mutta insinöörin puheesta sai Pertti juuri aiheen täyttää puotinsa myös parfyymitavaroilla. Ne sopivat erinomaisesti tällaiseen kauppaan.

Kun toinen vuosi oli kulunut umpeen, oli kauppa yhä enemmän vaurastunut. Silloin Pertti Annalta tinki saada muuttaa liikkeen omalle nimelleen, johon Anna myös suostui.

Pertti teetti suuren, uuden nimikilven, johon oli kullankarvaisilla kirjaimilla mustalle pohjalle suuren suuresti maalattu: "Albert Hagert. Tyghandel. Parfymer. Galanterivaror". Pertin oma äidinkieli siinä ei saanut nimeksikään sijaa.

Tämän komeuden naulasi Pertti omalla kädellään kadulle ulkonevaksi entisen pienen kyltin "Anna Halmin kangaskauppa" sijalle. Tuo vanha olikin jo näyttänyt komean puodin oven päällä samallaiselta kuin ruma arpi kaunottaren hienohipiällä otsalla.

Muuten oli Pertti vahvasti pöyhistynyt ja hienostunut. Hän käytti silkkisukkia ja vaatekenkiä talvellakin. Joka päivä muutti hän puhtaan, hienon palttinapaidan päälleen ja vaihtoi pukua useamman kerran viikossa. Kesät talvet piti hän korkeaa silkkihattua ja puvun kuosi oli Pariisin viime kuosi. Aina tuoksui hän väkevälle parfyymille ja käytti kuumavärisiä kaulahuiveja. Liinavaatteiden alla oli pehmoinen, elastinen iho, jonka hoito maksoi vuodessa satamäärin. Hän tahtoi olla "hieno" kiireestä kantapäähän. Ja hän tunsi nautintoa olla sellainen.

Hän kulki kadulla suurten liikemiesten kanssa ja teki ensimäisiä kömpelöitä kokeita ruotsinkielen mutkikkaassa taidossa. Tappuraa ja seppää ei hän ollut näkevinäänkään. Ja kodissaan kun hän heitä tapasi, käski hän piian salaa rouvalta, heidän poismentyään, lakaista heidän jälkensä. Kokonaan ei hän uskaltanut heitä pois karkoittaa. Sillä Anna heitä suosi ja rouvalla oli vielä se sopimuskirja ehyenä. Pertti odotti viidennen liikemiesvuotensa loppua, jolloin hän esittäisi sen viskattavaksi tuleen. Ja sitte kun hänellä olisi kokonaan kädet irti holhoudesta, ymmärtäisi hän kyllä elää.

Se häntä kiusasi, ett'ei Anna suostunut pitämään hienoja vieraspitoja, joissa hän olisi saanut esiintyä isäntänä liikemiestuttavilleen. Mutta sitä runsaammin eleli hän klupissa. Monesti oli hän Annalta tinkinyt kestejä, mutta hän oli yksipäinen. Pelastusarmeijalaisia siellä Annan luona toisinaan puikkelehti, mutta silloin hopusti lähti Pertti pois koko talosta. Ne "armeijalaiset" häntä inhottivat: epäsiistejä, mauttomia ihmisiä, jotka lauloivat hallelujaa ja huokailivat syntejään!

Mielessään oli Pertti jo pitkät ajat kantanut ajatusta, että kun hän pääsee itsenäiseksi, niin hän rakentaa konepajan. Se oli ihanin unelma Pertin sielussa, että olisi oman konepajan isäntä. Ja silloin saisi hän näyttää pitkää nenää Strangille, joka hänelle niin pahoja ennusti hänen naimisiin mennessään.

Muutamana syyskuun iltapäivänä istui Pertti liikemiesklupissa. Siellä hän istuu eräiden liikemiesten seurassa, kun yht'äkkiä astuu sisälle suuri, karkeaverinen mies, jolla on paksut kasvot ja hartiat sellaiset, että niillä voisi kallioita kantaa. Ulkomuodoltaan hän on täysi teurastajan tyyppi. Ja tämä suuri mies on puettuna lyhyeen, kellerväväriseen, viheriällä reunustettuun metsästystakkiin ja pitkävartisiin rasvasaappaisiin. Hän tulee juuri metsästämästä ja sanoo sivumennen poikenneensa klupiin ottamaan vähän portteria. Hän on niin metsäntuores, punakka ja hilpeä astuessaan saliin koiraparia taluttaen. Kaikki huoneessa olevat kohta remahtavat ilosta hänen nähdessään ja hän tervehtii kaikkia kädestä puristaen, itsekullekin sukkeluuksia nakellen. Pertti yksin on outo, mutta hän, tuo suuri mies, esittelee itsensä Pertille. Hän on Moe, kaupungin soitinkaupan omistaja.

Tämä kohtaus on Pertille veriin menevä ja Moessa näkee hän personoituna oman ihanne-ihmisensä. Tuollainen, juuri tuollainen hänkin tahtoisi olla!

Maistettuaan tervanruskeaa portteria rupeaa Moe syöttämään koiriansa voileivillä, joita tarjooja-nainen hyvin kohteliaasti hänelle tuopi. Nyt on huoneessa kuolon hiljaisuus. Kaikki katsovat, miten Moen koirat syövät ikäänkuin eivät koskaan olisi ennen nähneet koirien syövän. Ja kyllä hurtat syövätkin hyvällä ruokahalulla, kun ovat niin laihoja, että joka luun solmun niissä voi lukea. Mutta sellaisia pitää olla oikean metsämiehen koirat.

Kun koirat ovat syöneet ja Moe juonut portterinsa, lähtee hän pois sanomatta kenellekään hyvästiä. Hänen läsnäolonsa oli kuin jonkun pyhän uhripapin: nöyryyttävä, mutta samalla puoleensa vetävä.

— Se on hävittömän itsetietoinen mies tuo Moe! uskaltaa kohta hänen pois mentyään joku huomauttaa.

Mutta huomauttaja ei saa mitään vastausta. Eivät rohkene toistensa vuoksi haastaa Moesta mitään loukkaavaa.

— Siinä näitte miehen, jota vähän pelätään, kuiskaa Pertin vieruskumppani hänelle.

— Mistä syystä? kysyy Pertti.

— Moe ei siedä mitään vastaan sanomista. On rikas, monessa asiassa taidokas ja ruumiin voimiltaan jättiläinen. Ystävänä on muuten verraton, mutta se onni ei kohtaa jokaista meistä.

Pertissä heräsi kiihkeä halu päästä Moen ystäväksi tai paremmin sanoen tulla itse Moeksi.

Hän saa kuulla kerrottavan, että Moe on tappanut jäniksiä ja lintuja tuhansittain, kettuja sadottain, tapellut susien ja ilveksien kanssa ja katsonut karhuja silmästä silmään.

— Mutta arvatkaapa, mikä se vielä on? Ja onkin suuri silläkin alalla!

— Noo?

— Taiteilija. Musiikkikauppiashan on ammatiltaankin.

Pertin ihastus mieheen oli yhä nousemassa.

— Jos hän olisi käynyt soittamaan pianoa tuolla, niin hän olisi soittanut sitä selkänsä takaa. Niin hän ravintolassa soittaa! Se on minun ymmärtääkseni harvinaista.

— Jo toki!

— Mutta muualla soittaa hän niinkuin muutkin ihmiset. Ja silloin — voi taivas sitä musiikkia, minkä hän soittokoneesta ilmoille ajaa!

— Hänhän on aivan erinomainen ihmiseksi!

— Erinomainen hän on myös monessa suhteessa. Siinäkin että elää erillään vaimostaan. Rouvaparka, mustakiharainen kaunotar, joka oli mennyt naimisiin vain tunteellisen taiteilijan kanssa, kammoksui hänessä karhuntappajaa ja hevoshuijaria — hän on nähkääs suuri hevosmieskin — ja lähti pakoon metsää ja tallia. Moe antoi hänen mennä ja vihelsi vain marsia sen päälle.

— Niin sitä pitääkin tehdä! sanoi Pertti ja naurahti.

Sen illan ja seuraavan aamupäivän päilyi vain Moe Pertin mielessä. Hänessä heräsi vastustamaton halu mennä tapaamaan Moe kotonaan.

— Mutta mitä hän ottaisi asiaksi?

Hän mietti, menisikö ostamaan jotakin soittokonetta. Mutta heillä oli jo ennestään kallis ja juhlallinen senlaatuinen kapine ijäti mykkänä salissa. Viimein keksi Pertti syyn: hän päätti lisätä kauppaansa myös metsästysosaston. Ja sen järjestämisessä hän kysyisi neuvoa Moelta! Sopisihan hänen myödä kaupassaan metsästystakkeja, patruunavöitä, laukkuja, torvia, lakkeja y.m., vaikka varsinaiset pyssytarpeet jäisivätkin pois.

Hän lähti Moen luo iltapäivällä. Moe otti hänet kylmän kohteliaasti vastaan. Hänen työhuoneessaan olivat nuottikirjat, hienot soitinkoneet, petoeläinten nahat, monemmoiset pyssyt ja muut metsästystarpeet sikin sokin. Muutamassa huoneen loukossa oli koira-äiti lapsineen ja sinne Moe usein lähetti suopean silmäyksen.

Pertti ilmoitti asiansa.

— Tulin sitäkin varten, että itse haluaisin tutustua metsästysasioihin, lisäsi hän hetken takaa.

— Ammutteko mieluummin luodikolla vai haulikolla?

— Olen aivan pyssyn käyttämätön.

— Oletteko koskaan pyssyä nähnytkään? kysyi Moe pilkallisena.

— Olen toki nähnyt.

— No se on jo erinomainen pohja opetuksessa.

Molemmat nauroivat. Moe vei Pertin pyssyvarastolleen. Pertti oli osannut esittää asiansa Moen itserakkautta kyllin imartelevasti, niin että hän lämpeni Pertille. Oli siinä monellaista tuliluikkua. Moe näytti ensin haulikoita ja selitti niiden rakennetta huomauttamalla, että haulikoilla ampuessa on tärkeintä, miten saada aikaan sopiva haulien hajoitus.

Sitte tarttui Moe luodikkoihin ja yhtä perinpohjaisesti näytteli niitä.

— Jos aivotte tulla tosi pyssymieheksi, niin silloin pian luodikko käteen. Haulikko on poikanulikkain ja sunnuntai-metsästäjien murha-ase. Luodikko vaatii tarkkaa silmää ja varmaa kättä eikä rääkkää otuksia, sillä kiväärin luoti tekee varmasti työnsä. Sata metriä on sopivin välimatka. Karhun minä ammun mieluummin viiden metrin päästä. Sen lähempää työnnän nalliin keihään.

Moe näytti karhunkeihäänsä ja sanoi viiden karhun veressä sen kärkeä kastaneensa.

— Näistä yhden nahka on täällä salissa.

Moe avasi viereisen suuren huoneen oven ja veti sinne Pertin. Pertti oudostui sen omituista sisustusta. Täällä oli paljon maalauksia. Muuan esitti nuorta karhua maistelemassa muurahaisen munia. Taulut olivat Moen oman käden työtä.

Pertti ymmärsi, että kyllä hän nyt oli mahtavampansa satuttanut. Pertin silmissä oli noissa tauluissa sanomaton ihastus, vaikka itse asiassa olivat hyvin keskinkertaisia harjoitelmia.

Korkeaselkäisen sohvan molemmissa päissä venyi alas mustan ketun nahka ja sen edessä oli karhun talja. Sitä näytteli Moe Pertille.

He palasivat takaisin työhuoneeseen,

— Diana! komensi Moe ja koira-äiti huoneen loukosta tuli hänen luo.

Tämä Diana on seisova lintukoira. Koettakaa, miten korkea on takaraivon nystyrä!

Pertti koetti.

— Silmien pitää olla tummanruskeat ja korvalehtien niin pitkät, että ulottuvat lähes kuonon päähän asti, eivätkä saa päättyä terävään huippuun. Rinta syvä, mutta ei leveä, lanne vähän taipunut, peräpuoli ruumiista suhteellisesti kalteva ja häntä kuin pitkä, suora kampa. Karvasuortuvat aaltoilevat, mutta eivät kiharat. Väri tummanruskea mahonkiväri. Sellainen on puhdasrotuinen irlantilainen setteri. Ja niinkuin näette on Diana juuri sellainen.

Moe mittaili ja näytti koiraansa joka puolelta. Pertti seurasi hartaana katselmusta.

Sitte meni Moe eteiseen, vihelsi ja äänsi:

— Morjens!

Kohta sieltä pihalta hulmusi toinen koira. Moe otti sen käsitelläkseen ja alkoi siitä luennoida Pertille:

— Tämä on ruotsalainen ajokoira. Sellaisen päälaki on loivaan kaartuva ja pää edestäpäin katsoen näyttää kapealta ja pitkältä. Korvat ulottuvat puoleen kuonoon ja kapenevat hieman alaspäin. Takaraiva on ainoastaan hiukan leveämpi kuin hampaita kohti heikosti kapeneva kuonoluu. Tulkaa katsomaan täältä edestäpäin!

Pertti seurasi Moea, taivutti vähän syrjään ruumistaan, ummisti vasemman silmänsä ja tähtäili samoin oikealla silmällä kuin näki Moenkin tekevän Morjensin päätä. Koira seisoi totisena ja katsoi viisailla, kirkkaan loistavilla ja tummilla silmillään tarkastajoita.

— Lopetamme tällä kerralla, sanoi Moe.

Pertti kiitti ja kumarteli.

— Teidän pitää lähteä jonakuna päivänä minun kanssani metsälle. Siellä se on paras opetussali. Hankitte pyssyt ja lähdemme. Eikö niin?

— Olisin erinomaisen kiitollinen, jos voisin päästä herra Moen seurassa.

— Lähdemme vaikka parin päivän takaa. Mutta pyssyjä ostaessanne minä mielelläni antaisin teille muutamia neuvoja. Taikka vielä paremmin: käymme ne yhdessä ostamassa.

Pertti riemuitsi sielussaan. Sovittiin, että huomenna Moe tulisi käymään hänen luonaan ja sitte yhdessä ostettaisiin pyssyt.

Pertti oli jo varhain iltapäivällä tullut, mutta ilta oli kerjennyt kulua ja yö alkaa, kun hän läksi pois Moen luota. Yksin kotiin kulkiessaan kauniissa syyskuun kuutamossa, tunsi hän sielussaan, että tämä päivä oli ollut ihanin hänen elämässään. Moe, tuo suuri mies, tuo mainio metsämies, kuulu taiteilija ja itsetietoinen ihminen, jota kaupungin herrat hienosti pelkäsivät, oli todella tullut hänen ystäväkseen ja opettajakseen! Mikä kadehdittava onni! Voi mikä riemu!

Moe oli tarjonnut hänelle illallisen ja yhdessä sen päälle he olivat maistelleet kahvia ja liköriä. Sen ääressä oli Moe lämmennyt yhä rakastettavammaksi, yhä avomielisemmäksi, yhä veljellisemmäksi. Ja huomenna oli Moe luvannut tulla käymään Pertin kotona!

Ja hän tulikin. Pertti vei Moen saliin ja pyysi istumaan. Oluttehtaalta oli hän tilannut portteria erityisesti Moea varten. Ja sitä kantoi sisälle palvelijatar, mitä Pertti erityisellä huolella oli opettanut Moelle niiaamaan.

Moe heitti arvostelevia silmäyksiä ympärilleen ja ajatteli itsekseen: tavallinen poroporvarin koti!

Pertin omissakin silmissä hänen salinsa muuttui niin halvaksi ja mitättömäksi nyt Moen sitä arvostellessa. Kun olisi ollut yksikään karhun talja jossain mattona, niin kyllä kai Moe olisi toisilla silmillä huonetta katsellut!

— Minulla on vain yksinkertainen ja vaatimaton koti, pyyteli Pertti salinsa puolesta anteeksi.

Moe katsahti soittokoneeseen. Sekin nyt tuntui Pertin silmissä ikäänkuin anoisi armoa omasta kehnoudestaan Moen katseiden siihen kohdistuessa. Se, joka ennen aikoinaan oli Pertin silmissä esiintynyt ruhtinaallisena loistoesineenä, mihin hän oli tuntenut miltei kunnioitusta!

— Tehän olette naimisissa entisen rouva Halmin kanssa?

— Olen, vastasi Pertti hiukan punastuen, sillä tuo "entinen" lausuttiin erityisellä merkityksellä.

— Onko teidän rouvanne kotisalla? kysyi Moe jotain puhuakseen ja tyhjensi portterilasin pohjaan.

Pertti kohta viinurin nöyryydellä täytti Moen lasin ja lähti etsimään Annaa esitelläkseen hänet Moelle.

— Mies tuntuu olevan eilinen nousukas! tuumi Moe itsekseen Pertin mentyä ja nousi taiteilija-silmällään tarkastamaan seinätauluja.

Ne olivat venäläisiä väripainoksia eikä Moe voinut niille tehdä muuta kuin sydämensä pohjasta asti halveksien hymyillä.

— No on sitä ihmisillä makua! Tuollaisia tauluja en ripustaisi ulkohuoneenikaan seinälle.

Pertti tuli Annan kanssa. Pertti esitteli ja Moe tervehti kohteliaasti Annaa, jonka poskille verta karkasi. Oltiin hetken aikaa ääneti ja Moe alkoi selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Hän kävi sen läpi viitsimättä valokuvia lähemmin katsella, vaikka Pertti oli asettunut hänen taaksensa valmiina esittelemään kuvat. Moe heitti albumin syrjään välinpitämättömästi. Nyt sattui Moen käteen "Sotahuuto", joka myös oli siinä pöydällä. Silmät suurina hän kysyi, osottaen lehteä:

— Kuka tätä tällaista lukee täällä?

Annan silmissä välähti suuttumuksen tuli, mutta Pertti aivan tulipunaisena vastasi:

— Vaimoni niitä on katsellut. Ne nyt joutaisi kyökkiin täältä.

Samassa nousi Anna istumasta, otti "Sotahuudon" ja meni sen kanssa kyökkiin eikä enempi palannut. Hän oli saanut jo ensi kohtauksessa Moesta enempi kuin kyllikseen. Ja nyt oli Pertti lopullisesti paljastanut itsensä Annan silmissä: hän halveksi pelastusarmeijaa! Anna kourasi sydänalaansa sisällisestä tuskasta ja hänen täytyi kyökissä heittäytyä pitkälleen piian sänkyyn. Pitkä ja valittava voihkinta lähti Annan huulilta.

— Koko uskonto on vain lasten tarua. Ja pelastusarmeija vielä kaikkein paksuinta laatua sitäkin, puheli Moe salissa, nauroi Annan suuttumukselle ja joi portteria.

Pertti muisti armeija-aikansa ja häpesi.

Moe meni soittokoneen luo, avasi sen ja katseli ympärilleen nuotteja nähdäkseen. Mutta eipä niitä missään näkynyt.

— Te soitatte ilman nuotteja vai? ivaili Moe.

— En minä soita mitenkään.

— Kuka tätä soittaa?

— Ei kukaan.

— Ahhaa! Se on vain mööpelinä kuin talonpojan salissa pesukaappi, nauroi Moe.

Ja taas hän joi portteria ja taas Pertti kaatoi uutta.

Sitte lähdettiin rautakauppaan. Vastaantulevat porvari-herrasmiehet tervehtivät hyvin kunniottavasti Moea ja taas Pertti tunsi kävelevänsä jonkun yliluonnollisen rinnalla.

Insinööri Strang tuli vastaan. Pertti tervehti insinööriä, joka kylmästi vastasi. Strang katsoi ensin Perttiin ja sitte Moeen ikäänkuin olisi tahtonut Pertille sanoa: vai tuon seurassa sinä nyt matkailet!

— Oletteko tuttu tuon idiotin kanssa? kysyi Moe, kun Strang oli sivuutettu.

— Olin hänen konepajassaan piirustajana.

— Se on mies, joka ei ymmärrä antaa arvoa sanoille Wein, Weib und Gesang — Moe suomensi ne kohta Pertille —, vaan tulee lopulta pähkihulluksi liiallisesta työstä. Minun seurapiirissäni hän tunnetaankin idiotin nimellä eikä se suinkaan ole hänelle kunniaksi.

Pertti olisi mielellään kysynyt, mitä se tuo sana merkitsee, mutta ei kehdannut.

— Se mies on mammoonan orja. Sille saisi kaataa sulatettua kultaa kurkkuun, jotta saisi sitä kylläkseen, puhui Perttikin mahtavasti ja Moe nauroi hänen sukkeluudelleen.

— Koko kaupungin hienommat seurapiirit nauravat hänellä. Viime aikoina kuuluu hän ruvenneen suoraan hulluttelemaan työväkensä kanssa. Se kometiia kuuluu olevan työväen sivistämistä. Jonain kauniina päivänä kai saamme kuulla hänet viedyksi houruin huoneeseen, puhui Moe, lopun ikään kuin säälivästi.

Tultiin rautakauppaan. Kun Moe mainitsi pyssyjä, niin kohta pari puotipalvelijaa henkensä perästä alkoi niitä kantaa tiskille. Eivät herenneet ennenkuin olivat tiskille muodostaneet kokonaisen kukkulan pyssyistä. Moe valikoi. Koko puotiväki ymmärsi, että nyt oli heidän puotinsa pyssyillä tulikoetus, kun itse kuulu mestari niitä tarkasteli. Rautakaupan isäntä lähetti vielä makasiinistakin noutamaan lisää.

Pitkän harkinnan perästä otti Moe yhden haulikon ja yhden luodikon, ojensi ne Pertille ja sanoi:

— Niiden pitäisi kelvata.

Useamman satamarkkasen sai Pertti panna pöytään ennenkuin pyssyt olivat maksetut. Sitte ostettiin vielä koko joukko muita ampumatarpeita.

Kun Pertti pyssyineen ja niine metsästyskaluineen tuli kotiin, katsoi Anna häntä ihmeissään.

— Mitä sinä nyt hulluttelet? kysyi hän.

— Siltäkö sinusta näyttää? Mistäpä hameväki ymmärtää metsästystä. Mutta minä ymmärrän ja viikon takaa minä pääsen Moen seurassa metsästämään. Ei hänen kanssaan joka mies pääse. Jos näkisit hänen kotinsa… Mutta mitä sinä vesittelet…?

Anna istui todellakin itkemään.

— Puhu, mikä sinua vaivaa! uteli Pertti.

— Mistä sinä tuon Moen nyt löysit kumppaniksesi?

— Löysinkö? Elä puhu sillä tavalla! Se on suuri kunnia meille, että olemme hänen tuttaviaan. Olisitpa nähnyt, miten kunnioittavasti kaikki herrasväki häntä nytkin kadulla tervehti…!

— Mutta alempi kansa hänestä puhuu hyvin pahaa. Ahdistelee nuoria talonpoikaistyttöjä myöhään iltasin kaduilla. Ja vaimostaankinhan hän elää erillään…

— Pitääkö niitä kaikkia juttuja uskoa? Kyllä ne Annaseni, ovat valehdelleet sinustakin monemmoista.

— Itse minä siihen ennen olen antanut syytä.

— Siihenkin, että olet ensimäisen miehesi myrkyttänyt?

— Pertti! Mitä sinä nyt puhut! parahti Anna kuin olisi saanut puukon iskun lihaksiinsa.

— En minä puhu, vaan ne puhuvat, joita sinä uskot.

Nyt seurasi kiivas sanasota, ensimäinen julkiriita, mitä heillä koskaan oli ollut. Siinä Pertti tiuskasi, että Moea ja häntä ei erota pirukaan.

— Samallaiseksi härjäksi sinutkin opettaa kuin on itsekin. Jos et jo lienekin? kiukutteli Anna.

Nyt ryntäsi Pertti Annaa kohti. Survasi hänet huoneen loukkoon ja löi häntä voimansa takaa.

Sitte hän lähti koettamaan uusia pyssyjään. Mutta Anna itki, itki, itki… Hän ymmärsi itse paholaisen tulleen kotiinsa Moen muodossa.

* * * * *

Moe ja Pertti nähtiin tästä puoleen aina yhdessä. Pertti oli kuin pienennetty kopio Moesta. Pertti teetti itselleen samallaisen metsästyspuvun kuin Moellakin oli, hankki itselleen pyssyjä ja koiria, ja vuokrasi metsämaita. Yhdessä he metsästivät, yhdessä valmistivat ihmiskunnalle suurella huolella täysin puhdasverisiä metsäkoiria ja yhdessä ajelivat Moen juoksijoilla, kunnes Perttikin, kun oli hevosasioihin perehtynyt, osti itselleen pekunan, josta tulikin taituri alallaan. Nyt he yhdessä kulkivat kilpa-ajoissa, saivat palkintoja ja tunnettiin hevosmiesmaailmassa yli koko Suomen.

Pieneksi huvitukseksi itselleen, kun suuri konepaja ei näkynyt pääsevän syntymään hänen voimallaan, rakennutti Pertti pihalleen vähäisen pajan, jossa hän huvikseen näperteli. Tässä pajassaan keksi hän uusmallisen kilpa-ajoreen, siron ja hämmästyttävän keveän. Silloin Moekin ylisteli häntä. Muitakin pieniä keksinnöitä Pertti siellä sai aikaan. Niihin hänellä oli luonnollisia taipumuksia.

Kaikkia Pertin puuhia, joissa Moe oli mukana, katseli Anna inholla. Varsinkin tuo paja oli hänestä vastenmielinen laitos. Moea ei hän voinut yhtään kärsiä. Se oli kokonaan vallannut häneltä viimeisenkin varjon hänen miehestään. Menipä joskus päiviä, ett'ei Pertti tavannutkaan Annaa. He olivat kuin kaksi samassa suuressa talossa asuvaa hyyryläistä, jotka vain ulohtaalta katselivat toistensa elämää.

Moe se vain oli Pertistä rakas. Moen kanssa hän vietti klupissa iltansa, mutta nyt kuohuvan lasin ääressä. Yhden tällaisen iloisen kestin jälkeen houkutteli Moe Pertin aamuyöstä laitakaupungille, hänelle itselleen niin tuttuun kortteliin.

— Siellä saat tavata vanhan tuttavan, joka äsken on saapunut kaupunkiin, puhui hän nauraen Pertille.

Ja niin he issikalla ajaa koluuttelivat ensin kivitettyjä katuja, mutta sitte pehmoisia kuin maantie. Vanhana tuttuna muutamaan hajanaiseen rakennukseen pyrki Moe sisälle, pääsi ja vei Pertin mennessään. Siellä kohta Pertin nähtyään nuori, hienopukuinen nainen lensi hänen kaulaansa.

— Armaani! Vihdoinkin sinä tulit. Olenkin sinua odottanut, puhui tuo naikkonen, jonka henki lemusi väkijuomilta.

Pertti oli vajota maan alle: Hänen kaulassaan riekkui ilotyttönä — Toivosen Maiju! Hän koetti kiskoa itseään irti, mutta sitä lujemmin tarrautui nainen häneen. Hänen käherretty etutukkansa kutkutti Pertin silmiä ja hänen poskimaaliaan liukeni Pertinkin kasvoille. Pertti vapisi mielenliikutuksesta; hänestä tuntui kuin niljanen kylmä käärme olisi kiertäynyt hänen iholleen.

— Nyt et sinä pääsekään karkaamaan minulta. Mutta ole huoleti! Sinä saat olla asemassasi ja minä olen samaten asemassani. Mutta sen minä vaadin, että sinun pitää seurustella minun kanssani täällä, muuten —

Nainen teki kädellään uhkaavan liikkeen. Moe nauroi, sillä Maiju oli jo ehtinyt kertoa hänelle historiansa Pertin kanssa siellä kaukana pohjoisessa. Hän alkoi soittaa valssia huoneessa olevalla ränstyneellä soittokoneella ja Maiju pakotti Pertin tanssimaan valssia kanssaan. Se tanssi tuntui Pertistä tanssilta kuoleman kanssa, mutta hänen täytyi niin tehdä. Pertti käsitti, että nyt oli tuo ilotyttö hänen käskijänsä…

Tanssin jälkeen seurasivat sampanjakemut.

Ja tämänöisiä seurasivat monet jälkeenpäin. Pertin täytyi noudattaa Maijun kaikkia oikkuja. Ja se osasikin oikutella. Rahaa ja rahaa se vaati. Eikä tyytynyt vain rahaan, vaan tuon tuostakin salaisesti lähetti Pertille kirjallisen kutsun tulla hänen luokseen seurustelemaan.

Pertti kiroili ja sadatteli, mutta keinoa ei hän keksinyt, millä päästä irti hänestä, sillä hän pelkäsi Annaa. Maiju olisi jonakuna kauniina päivänä voinut ilmestyä Annan eteen ja puhua hänelle suunsa puhtaaksi kaikista entisistä. Turhaa olisi ollut koettaakaan kääntää Annalle hänen puheitaan valheeksi. Ja sentähden täytyi Pertin myöntyä. Maijusta oli tullut hänelle verimato, joka imi ja imi, eikä tuntenut kyllästymistä.