IX LUKU.

Muutamana aamuna tämän jälkeen tapasi Pertti valuriverstaassa Iivari Ilon hyvin surullisena. Sillä Iivarin isä oli kuollut edellisenä yönä.

— Kyllä minulta nyt jäi merelle meno. Sinne olen aina halannut. Siellä saisi kulkea yhdestä satamasta toiseen, saisi nähdä aina uusia maita ja ihmisiä. Ja entäs hengittää merituulta ja laulaa reipasta merilaulua — voi, toista se olisi kuin tämä verstaan tukehduttava kuumuus ja kaikellainen kilkutus ja kalkutus! Minun luonnolleni se juuri sopisi. Minulla on sellainen levoton mieli. En tahtoisi olla yhdessä paikassa. Ja laivalla sitä saisikin ikäänkuin lentää merta pitkin aina uusiin maihin. Mutta nyt saan elävältä paistua tässä kuumuudessa. Kuollessaan kirosi isäkin tehdasta. Siitä hän olikin varma, että hän oli turmionsa saanut täältä. Eikähän se miten muuten olekaan! Täällä hänestä tehtiin juomari ja täältä hän sai kuolemantautinsa. Jos hän olisi ollut jossain terveellisemmässä toimessa, niin ei hän olisi vielä kuollut. Ja nyt minulla on niskoillani viisi nuorempaa siskoani. Ei tarvitse enää ajatellakaan merelle lähteä… Ei — ei tarvitse!…

Lämmin kyynel kihoaa Iivarin silmäkuoppaan puheensa lopetettuaan. Mutta Pertti ei ymmärrä, mitä sanoisi hänelle. Pitäisi lohduttaa, mutta siihen hän on aivan kykenemätön.

— Sama tehdas, joka vei uhrikseen isän, viepi vielä lapsetkin, kuuli Pertti takanaan muutaman työmiehen sanovan.

— Lohdutahan, Iivari, itseäsi sillä, että on täällä ennen sinua jo joku toinenkin orpo valitellut, säesti toinen.

— Mitä niistä työmiehen valittelemisista! Kunhan aikasi kestät rähjätä vain, niin helpointa on olla parkumatta, puhuu kolmas.

— Ovat ne vaaransa veden päälläkin, sanoo lopuksi Pertti Iivarille muka lohdutukseksi ja alkaa kertoa hänelle laveasti, miten hänkin ylimaasta tervaveneessä alas tullessaan oli ollut hukkumaisillaan.

— Täällä on kuumaa, mutta siellä on märkää, naurahtaa muuan työmies Perttiä kuunnellessaan.

Iivari kääntää heille selkänsä ja tarttuu surullisena sankkoonsa.

Tätä valimoa voisi nimittää tuliseksi pätsiksi. Se on suuri, hämärä huone, jossa ovat korkeat uunit. Niissä takkirauta hirveässä kuumuudessa sulatetaan. Tuli lieskaa ja polttaa, kovan raudan velliksi venyttää. Ja tuota juoksevaa, sulaa rautaa saavat apulaiset metallisankoissa kantaa.

Pajaverstaasta kuuluu ryske ja räiske. Suuret ja pienet vasarat siellä paukuttavat, jotta kipunat kauvaksi karkaavat. Korvia särkee keskeymätön kohina ja tohina. Kaamealla jyskeellä muovailee monen tuhannen kilogrammin voimalla putoava höyryvasara hehkuvaa rautaharkkoa. Sen ääneen seottuu kalkutus ja kilkutus.

Sitte on viilaajien ja sorvarien iloton kasarmi. Siellä kitisee, sähisee, viilataan, sorvataan. Teräväkärkinen sorvinterä puree ja leikkaa kovaa rautaa kuin veitsi pehmoista puupalasta.

Insinööri on tavallisella läpikäynnillään tehtaassa. Viilariverstaassa näkee hän Ilon paikan tyhjänä.

— Onko Ilo nytkin juomassa? kysyy hän ärtyisenä.

— Ei Ilo juo enää, vastataan.

— Vieläkö on sitte kipeänä?

— On kuollut eilen, herra insinööri, vastasi synkännäköinen mies.

— Hm. Vai kuollut. Mihin kuoli?

— Keuhkotautiin.

Insinööri tulee katsahtaneeksi verstaan kattoon, jossa on monen millimetrin paksuinen pölykerros. Ja kaikkialla on hienoa viilajauhoa. Hengittää sitä vuosia… ei kumma, että Ilo kuoli keuhkotautiin.

Insinööri tulee pajaan. Hän menee Pertin asuntokumppalin sepän luo.

— Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? kysyy hän huutaen sepältä.

Mutta insinöörin äänen kokonaan kuolettaa tuo monemmoinen pauke. Rothman kun huomaa insinöörin, tervehtii kohteliaasti häntä.

— Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? karjasee insinööri.

Seppä ei kuule, mutta insinöörin huulten liikkeestä hän ymmärtää, että insinööri puhuu hänelle. Rothman hakee rautatorvensa ja panee sen korvalleen. Insinööri karjasee yhä kovemmin. Mutta Rothman ei kuule. Sellainen on kilkutus ja kalkutus, pauke ja pauhu. Insinööri naurahtaa ja menee edelleen. Mutta hän kyllä huomaa, missä Rothman on kuuroksi tullut. Ei muualla kuin täällä pajan kaameassa…

Hän on juuri pääsemäisillään valuriverstaan kynnykselle, kun yht'äkkiä kuuluu vihlova, sydäntä särkevä valitushuuto. Hän säikähtää niin, että veri hänelle aivoihin karkaa. Ja rientää nopeammin. Nyt hän näkee Iivari Ilon tunnotonna vyöryvän valuriverstaan lattialla. Hajamielisenä kulkiessaan se on kompastunut vormuihin ja malleihin, kaatunut sankkoineen ja saanut kuumaa rautavelliä toisen saappaansa täyteen…

— Hyvä Jumala! äännähtää insinööri ja menee kohti. Iivari-rukka huutaa henkensä takaa, ulvoo hirveissä tuskissa ja vyöryttää itseään. Miehet ovat jo ehtineet apuun. Mutta toinen jalka on aivan pilalle palanut. Hänet pannaan paareille ja lähdetään kulettamaan sairashuoneelle.

Poika huutaa, huutaa. Insinöörin sydäntä kouristaa. Hän antaa määräyksiä paarien kantajille, mutta hänen äänensä vapisee.

— Äiti, äiti! ulvoo poika, sillä hän on nyt tullut tuntoihinsa.

— Lapseni! Elä huuda! lohduttaa insinööri. Hänen sydäntään kouristaa julman ankarasti.

— Pois, äidin tykö! Voi isäkin on kuollut. Ja nyt minulle näin kävi! kirkuu Iivari.

Insinööri menee hellästi luo, silittää pojan otsaa, mutta Iivari lykkää hänen kätensä syrjään.

— Te — isän tappaja! Ja minutkin tapatte!…

Taas meni poika tainnoksiin. Insinööri on aivan tulipunainen ja hätäytynyt. Hänen suupielissään nykii hermokkaasti. Hän lähtee kyynel silmissä pois.

Paarien kantajat katoavat lehtoon pois konepajan alueelta. Mutta vielä sieltäkin kuuluu valittava voihkinta.