YI.

Hänen elämänsä kulku on seuraavanlainen. Tavallisesti hän nousee kello kahdeksan tienoissa aamulla, pukeutuu ja juo teetä. Sitten hän istuu työhuoneeseensa lukemaan tahi menee sairaalaan. Siellä istuu kapeassa, pimeässä käytävässä kiertolaissairaita odottamassa vastaanottoa. Heidän ohitseen juoksevat rengit ja hoitajattaret, kopistellen kengillään tiililattiaan, kulkee laihoja potilaita sairaalamekoissaan, kannetaan kuolleita ja kaikenlaista törkyä, siellä itkevät lapset ja käy veto. Andrei Jefimitsh tietää, että kuumesairaisiin, keuhkotautisiin ja yleensä herkkätunteisiin sairaisiin sellainen näky vaikuttaa tuskallisesti, mutta mitäpä sille voi? Vastaanottohuoneessa hän tapaa haavurin; Sergei Sergeitshin, pienen, paksun, sileäksi ajellun miehen, jolla on puhtaaksi pestyt, pulleat kasvot, pehmeät, sulavat liikkeet ja yllään uusi, väljä puku; mies näyttää enemmän senaattorilta kuin haavurilta. Kaupungissa hänellä on perin lukuisa joukko potilaita, hän käyttää valkoista kaulahuivia ja pitää itseään tohtoria taitavampana, jolla ei lainkaan ole yksityisiä potilaita. Vastaanottohuoneen nurkassa on suuri pyhänkuva kaapissaan, edessä raskas riippulamppu, sen vieressä valkoisella päällystetty alttaripöydän tapainen; seinillä riippuu arkkipiispojen muotokuvia, Svjatogorin luostaria esittävä taulu ja kuivia ruiskukkavihkoja. Sergei Sergeitsh on uskonnollismielinen ja rakastaa komeutta. Pyhänkuva on hankittu hänen kustannuksellaan; sunnuntaisin joku potilaista hänen käskystään lukee ääneen ylistysvirren vastaanottohuoneessa, ja sitten Sergei Sergeitsh itse tekee kierroksen kaikissa suojissa suitsuttaen niissä pyhääsavua.

Sairaita oli paljon, mutta aikaa vähän, ja siksi toimitus rajoittui vain lyhyeen kyselyyn ja jonkun lääkkeen, rohtumavoiteen tahi risiiniöljyn, määräämiseen. Andrei Jefimitsh istuu käsi poskella, mietteissään, ja kyselee koneentapaisesti. Sergei Sergeitsh istuu niinikään, hykertelee käsiään ja puuttuu silloin tällöin puheeseen.

"Sairastamme ja kärsimme puutetta sentähden", puhelee hän, "että huonosti rukoilemme laupiasta Herraamme. Niinpä niin!"

Vastaanoton kestäessä Andrei Jefimitsh ei tee mitään leikkauksia; niistä hän on jo aikoja sitten luopunut, ja veren näkeminen vaikuttaa tuskallisesti hänen mieleensä. Kun hänen täytyy avata lapsen suu, katsoakseen kurkkuun, ja lapsi kirkuu ja puolustautuu kätösillään, pyörryttää huuto hänen päätään ja kyyneleet herahtavat hänen silmiinsä. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan lääkemääräyksen ja huitoo käsillään, jotta eukko veisi lapsen pian pois.

Pian häntä ikävystyttävät sairaiden ujous ja tolkuttomuus, komeilevan Sergei Sergeitshin läsnäolo, muotokuvat seinillä ja omat kysymyksensä, joita hän on toistanut muuttumattomina yli kaksikymmentä vuotta. Ja viisi, kuusi sairasta tutkittuaan hän poistuu. Jäljellejääneet ottaa haavuri vastaan hänen mentyään.

Hyvillään siitä, ettei hänellä, Jumalan kiitos, ole enää moneen aikaan ollut yksityistä lääkärintointa ja ettei kukaan häntä häiritse, Andrei Jefimitsh heti kotiin tultuaan menee työhuoneeseensa ja istuutua pöydän ääreen lukemaan. Hän lukee hyvin paljon ja aina suuresti nauttien. Puolet palkastaan hän panee kirjojen ostoon, ja hänen kuudesta huoneestaan on kolme täynnä kirjoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Enimmin hän rakastaa historiallisia ja filosofisia teoksia; lääketieteellisistä hän tilaa ainoastaan "Lääkäriä", jota aina alkaa lukea lopusta. Lukeminen kestää keskeytyksettä useita tunteja eikä ensinkään uuvuta häntä. Hän ei lue niin nopeasti ja puuskittain kuin aikoinaan Ivan Dmitritsh, vaan hitaasti, syventyen luettavaansa, viipyen usein paikoissa, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei oikein tajua. Kirjan vieressä on aina viinakarahvi ja suolainen kurkku tahi liotettu omena paljaaltaan, lautasetta, pöytäveralla. Joka puolentunnin päästä hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa pikariin viinaa ja juo, sitten, yhä lukien, tavoittaa käteensä kurkun ja puraisee palasen. Kello kolme hän menee varovaisesti keittiön ovelle, rykäisee ja virkkaa:

"Darjushka, jos hiukan päivällistä…"

Syötyään päivällisen, jotenkin kehnon ja epäsiististi katetun, Andrei Jefimitsh kävelee pitkin huoneitaan, käsivarret ristissä rinnalla, ja miettii. Keittiön ovi narahtaa joskus, ja aukkoon ilmestyvät Darjushkan punaiset, uniset kasvot.

"Ändrei Jefimitsh, jokohan tahtoisitte olutta?" kysyy hän huolehtivasti.

"Ei, ei vielä ole aika", vastaa tohtori. "Odotan vielä… jonkun aikaa…"

Illalla tulee tavallisesti postimestari Mihail Averjanitsh, koko kaupungissa ainoa ihminen, jonka seura ei vaivaa Andrei Jefimitshiä. Mihail Averjanitsh oli aikoinaan ollut hyvin rikas tilanomistaja ja palvellut ratsuväessä, mutta hävittänyt omaisuutensa ja puutteen pakottamana ruvennut vanhoilla päivillään postiviraston palvelukseen. Ulkomuodoltaan hän on reima ja terve; hänellä on pulska poskiparta, moitteeton käytöstapa ja kaikuva, miellyttävä ääni. Hän on hyväsydäminen ja tuntehikas, mutta helposti tulistuva. Kun postissa joku asiakas tekee vastaväitteitä, on eri mieltä jostakin tahi vain yrittää ryhtyä selityksiin, niin Mihail Averjanitsh käy tummanpunaiseksi ja vavisten koko ruumiiltaan karjaisee ukkosäänellä: "Vaiti!" niin että postitoimistoa on totuttu pitämään laitoksena, jossa on kauhea käydä. Mihail Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei Jefimitshiä tämän sivistyneisyyden ja jaloluontoisuuden tähden; muihin asukkaihin hän suhtautuu hiukan alentuvasti, ikäänkuin alaisiinsa.

"Kas, tässä minä taas olen!" puhelee hän ilmestyessään Andrei Jefimitshin luo. "Hyvää päivää, ystäväni! Ettehän vain liene kyllästynyt minuun, vai mitä?"

"Päinvastoin, minua ilahduttaa", vastaa hänelle tohtori. "Iloitsen aina teidän käynneistänne."

Ystävykset istuutuvat työhuoneen sohvaan ja tupakoivat äänettöminä hetkisen.

"Darjushka, ehkä saisimme hiukan olutta", virkkaa Andrei Jefimitsh.

Ensimmäinen pullo tyhjennetään ääneti, tohtori istuen mietteissään, Mihail Averjanitsh iloinen, hilpeä ilme kasvoillaan, ikäänkuin hänellä olisi kerrottavana jotakin erittäin mielenkiintoista. Keskustelun aloittaa aina tohtori.

"Kuinka ikävää", virkkaa hän hitaasti ja hiljaisella äänellä, nuokuttaen päätään ja katsomatta puhetoveriaan silmiin (hän ei milloinkaan katso toista silmiin), "todella ikävää, ettei kaupungissamme ole lainkaan ihmisiä, joilla olisi kykyä taikka halua järkevään ja mielenkiintoiseen keskusteluun. Siinä meillä on suunnaton vajavaisuus. Ei edes niinsanottu sivistyneistö kohoa yleisen typeryyden yläpuolelle; sen kehitystaso, vakuutan teille, ei ole vähäistäkään korkeammalla kuin rahvaan."

"Aivan niin. Olen täydellisesti samaa mieltä."

"Kyllähän itse tiedätte", jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja verkkaisesti, "että kaikki tässä maailmassa on vähäpätöistä ja mielenkiinnotonta, paitsi ihmisälyn korkeimmat henkiset ilmenemismuodot. Äly vetää jyrkän rajan eläimen ja ihmisen välille, on merkkinä jälkimäisen jumalallisuudesta ja korvaa hänelle jossakin määrin kuolemattomuudenkin, jota ei ole olemassa. Tästä johtuu, että äly onkin ainoa mahdollinen nautinnon lähde. Mutta me emme näe emmekä kuule ympärillämme älyä, siis — meillä ei ole mitään nautintoa. Tosinhan meillä on kirjat, mutta se ei ole lainkaan samaa kuin elävä keskustelu. Jos sallitte tehdä ehkä hieman epäonnistuneen vertauksen, niin kirjat ovat nuotteja, keskustelu — laulua."

"Aivan niin."

Hiljaisuus. Keittiöstä tulee Darjushka ja pysähtyy, tylsän alakuloisuuden ilme kasvoillaan, käsi poskella, ovelle kuuntelemaan.

"Ah!" huokaa Mihail Averjanitsh. "Nykyajan ihmisiltä odotatte älyä!"

Ja hän kertoo, kuinka ennen elettiin reimasti, iloisesti, hupaisesti, minkälainen oli Venäjällä älykäs sivistyneistö ja kuinka korkealla se piti kunnian ja ystävyyden käsitteitä. Rahoja annettiin lainaksi vekseliä vaatimatta, ja pidettiin häpeänä, ellei ojennettu auttavaa kättä tarvitsevalle toverille. Ja millaisia olivat retket, seikkailut, kiistat, millaisia toverit, millaisia naiset! Entä Kaukasia — mikä ihana maa! Ja erään pataljoonanpäällikön vaimo, merkillinen nainen, pukeutui upseerinpukuun ja lähti iltaisin vuorille, yksin, ilman opasta. Kerrotaan hänellä olleen seikkailun erään ruhtinaan kanssa jossakin kylässä.

"Pyhä taivaan valtiatar…" huokaa Darjushka. "Ja kuinka silloin juotiin! Kuinka syötiin! Ja niin äärettömän vapaamielisiä kun oltiin!"

Andrei Jefimitsh kuuntelee eikä kuule; hän miettii jotakin ja ryypiskelee oluttaan.

"Minä usein uneksin älykkäistä ihmisistä ja keskusteluista heidän kanssaan", sanoo hän äkkiä, keskeyttäen Mihail Averjanitshin. "Isäni hankki minulle erinomaisen kasvatuksen, mutta kuusikymmenluvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Luulen, että ellen silloin olisi totellut häntä, liikkuisin nyt älyllisten virtausten keskuksissa. Olisin kenties jonkin tiedekunnan jäsen. Eihän äly tietenkään ole ikuinen, onhan se katoavainen, mutta tehän kyllä tiedätte, miksi minä sitä hellin. Elämä on ilkeä hiirenloukku. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja saavuttaa kypsän tietoisuuden asioista, niin hän väkisinkin tuntee olevansa ikäänkuin pyydyksessä, josta ei voi päästä pois. Hän on tosiaan joidenkin satunnaisuuksien pakosta vastoin tahtoaan vedetty olemattomuudesta elämään… Miksi? Jos hän tahtoo tietää olemassaolonsa tarkoituksen ja päämäärän, niin hänelle ei sanota sitä tahi puhutaan typeryyksiä; hän kolkuttaa, hänelle ei avata; hänen luokseen tulee kuolema — sekin vastoin hänen tahtoaan. Ja samoinkuin vankilassa ihmiset, joita yhdistää toisiinsa yhteinen onnettomuus, tuntevat olonsa helpommaksi, kun pääsevät yhteen, samoin ei elämässäkään huomaa pyydystä, kun ihmiset, jotka ovat taipuvaiset erittelyyn ja yleistämiseen, joutuvat yhteen ja kuluttavat aikaansa vaihtamalla ajatuksia ylväistä, vapaista aatteista. Tässä merkityksessä äly on verraton nautinnon lähde."

"Aivan oikein."

Katsomatta toveriaan silmiin, hiljaisella äänellä ja silloin tällöin pysähdellen, Andrei Jefimitsh jatkaa haasteluaan älykkäistä ihmisistä ja keskustelusta heidän kanssaan, Mihail Averjanitshin tarkkaavasti kuunnellessa ja vahvistaessa: "Aivan niin".

"Ettekö usko sielun kuolemattomuuteen?" kysyy äkkiä postimestari.

"En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko, eikä minulla ole syytäkään uskoa."

"Totta puhuakseni, minäkin epäilen. Ja kuitenkin minulla on sellainen tunne, etten muka koskaan kuole. Hohoh, ajattelen, äijäpaha, jo on aika kuollaksesi! Mutta täällä sisässä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä kuole!"

Kellon alkaessa käydä kymmenettä Mihail Averjanitsh poistuu. Pukiessaan eteisessä turkkia ylleen hän lausuu huoahtaen:

"Millaiseen erämaahan onkaan kohtalo meidät kyydinnyt! Pahinta kaikesta, että tänne sitä on lopuksi kuoltavakin. Hohoh!…"