X.

Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pidellen käsillään päätään ja jalat koukussa. Hänen kasvojaan ei näkynyt.

"Hyvää päivää, ystäväni", tervehti Andrei Jefimitsh. "Ettehän vain nuku?"

"Ensiksikään en ole teidän ystävänne", vastasi Ivan Dmitritsh, puhuen pielukseensa, "ja toiseksi, näette turhaa vaivaa: minulta ette ongi ainoatakaan sanaa".

"Kummallista…" mutisi Andrei Jefimitsh hämillään. "Eilen keskustelimme niin tyynesti, ja nyt, ties mistä, olette suuttunut ja suorastaan törkeä… Ehkä olen puhunut jollakin tavoin sopimattomasti tahi kenties lausunut jonkun ajatuksen, joka ei ole teidän vakaumustenne mukainen…"

"Vai teihin minun pitäisi luottaa!" vastasi Ivan Dmitritsh hiukan kohottautuen ja silmäillen tohtoria pilkallisesti ja kiihtyneen näköisenä; hänen silmänsä olivat punaiset. "Voitte mennä urkkimaan ja kiusaamaan muualle, täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Oivalsin jo eilen, miksi tulitte tänne."

"Kummallinen päähänpisto!" hymähti tohtori. "Te siis arvelette, että olen urkkija?"

"Niin, juuri sitä… Urkkija tahi tohtori, jonka on pantava minut koetuksille, — yhdentekevää, kumpi olette."

"Te olette suoraan sanoen, suokaa anteeksi, — eriskummainen!"

Tohtori istuutui töyrytuolille vuoteen ääreen ja pudisti moittivasti päätään.

"Mutta olettakaamme, että olette oikeassa", sanoi hän. "Olettakaamme, että koetan petollisesti houkutella teitä puhumaan jotakin, josta voisin antaa teidät ilmi poliisille. Teidät vangitaan ja tuomitaan. Mutta olisiko teillä oikeudessa ja vankilassa pahempi kuin täällä? Ja jos teidät lähetetään rangaistussiirtolaan tahi vaikka pakkotyöhönkin, niin olisiko se pahempaa kuin oleskelu tässä laitoksessa? En sitä luulisi… Mitä siis pelkäätte?"

Tohtorin selitys näytti tehoavan. Ivan Dmitritsh tyyntyi ja nousi istualleen.

Kello kävi viidettä iltapäivällä. Siihen aikaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävelee kotona pitkin huoneita ja Darjushka tiedustelee, joko hän haluaa olutta. Ulkona oli tyyni, kirkas ilma.

"Lähdin päivällisen jälkeen jaloittelemaan ja niin pistäydyin tänne, kuten näette", sanoi tohtori. "Nyt on jo täysi kevät."

"Mikä kuukausi nyt on? Maaliskuu?" kysyi Ivan Dmitritsh.

"Niin, maaliskuun loppupuoli."

"Onko ulkona lokaista?"

"Ei varsin. Puistossa ovat tiet jo kunnossa."

"Nytpä olisi hauska ajaa rattailla jonnekin kaupungin ulkopuolelle", virkkoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään kuin vasta heränneenä, "sitten palata kotiin, lämpöiseen, hauskaan huoneeseen ja… ja kutsua kunnollinen lääkäri parantamaan päänsärkyä… Jo onkin pitkä aika siitä, kun elin ihmisten tavalla. Ja täällä on niin inhoittavaa! Sietämätöntä!"

Eilinen mielenkiihtymys oli uuvuttanut hänet, ja nyt hän oli veltto ja haluton puhumaan. Hänen sormensa vapisivat, ja kasvoista näkyi, että häntä vaivasi ankara päänsärky.

"Lämpöisen, hauskan asuinhuoneen ja tämän sairaalahuoneen välillä ei ole mitään eroitusta", sanoi Andrei Jefimitsh. "Ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei asu hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tavallinen ihminen odottaa hyvää tahi pahaa ulkoapäin, kuten nyt te ajoneuvoista ja kodista, mutta ajatteleva ihminen — omasta itsestään."

"Menkää saarnaamaan tuota filosofiaa Kreikkaan, jossa on lämmin ja pomeranssit tuoksuvat, mutta täkäläisessä ilmanalassa se ei menesty. Kenenkä kanssa puhuinkaan Diogeneestä? Varmaankin teidän?"

"Eilen minun kanssani."

"Diogenes ei tarvinnut huonetta eikä lämmintä kotia; siellä on muutenkin kuuma. Makaa kellota vain tynnyrissä ja syö appelsiineja ja oliiveja. Mutta tuo hänet tänne Venäjälle, niin kyllä hän vain pyrkisi huoneeseen toukokuussakin, joulukuusta puhumattakaan. Kyllä vilu hänet nujertaisi."

"Ei. Kylmyyttä, samoinkuin yleensä kaikkea kipua, voi olla tuntematta. Marcus Aurelius sanoo: 'Kipu on kivun innokasta kuvittelemista: ponnista tahtoasi, haihduttaaksesi tämän kuvittelun, torju se luotasi, herkeä valittamasta, ja kipu katoaa.' Tämä on totta. Viisaan, tahi vain ajattelevan, järkevän ihmisen tuntee juuri siitä, että hän halveksii kärsimystä; hän on aina tyytyväinen eikä ihmettele mitään."

"Toisin sanoen, minä olen idiootti, koska kärsin, olen tyytymätön ja ihmettelen ihmisten kataluutta."

"Mitä turhia! Jos ajattelette enemmän, niin ymmärrätte, kuinka mitätöntä on kaikki se ulkonainen, mikä saa mielemme kuohumaan. Täytyy pyrkiä ymmärtämään elämää, siinä on todellinen onni."

"Ymmärtämään…" mutisi Ivan Dmitritsh. "Ulkonainen, sisäinen… Suokaa anteeksi, en ymmärrä sellaista. Tiedän vain", sanoi hän nousten ja katsoen suuttuneena tohtoriin, "tiedän, että Jumala loi minut lämpimästä verestä ja hermoista! Ja elimellisten kudosten, jos ne ovat elinkykyisiä, täytyy vastata kaikkiin ärsytyksiin. Ja minä vastaan! Kipuun vastaan huudolla ja kyynelillä, halpamaisuuteen suuttumuksella, ilkeyteen inholla. Minun mielestäni juuri se on elämää. Alhaisempi elimistö on vähemmän herkkä ja vastaa ärsytykseen heikommin, ja mitä korkeampi se on, sitä tuntehikkaampikin se myös on ja vastaa sitä voimakkaammin todellisuudelle. Kuinka sitä ei tietäisi? Te olette tohtori ettekä tunne sellaisia pikkuasioita! Voidakseen halveksia kärsimystä, olla aina tyytyväinen ja mitään ihmettelemättä, täytyy joutua tuollaiseen tilaan", ja Ivan Dmitritsh osoitti paksua, rasvoittunutta vierustoveriaan: "tahi karaista itsensä kärsimyksillä niin paatuneeksi, ettei enää tunne niitä, toisin sanoen, lakata elämästä. Suokaa anteeksi, en ole mikään viisas enkä filosofi", jatkoi Ivan Dmitritsh kärsimättömästi, "enkä ymmärrä mitään näistä asioista. En kykene järkevästi keskustelemaan."

"Päinvastoin, te keskustelette erinomaisesti."

"Stoalaiset, joiden opin irvikuva teidän puheenne on, olivat mainioita miehiä, mutta heidän oppinsa jähmettyi jo kaksituhatta vuotta sitten eikä ole mennyt hitustakaan eteenpäin eikä voikaan mennä, sillä se ei ole käytännöllinen eikä elävä. Se saavutti menestystä vain vähemmistön keskuudessa, joka kuluttaa elämänsä kaikenkaltaisten oppien tutkimisessa ja tunnustelemisessa, mutta useimmat eivät sitä ymmärtäneet. Oppi, joka kehoittaa välinpitämättömyyteen rikkautta, elämän mukavuuksia kohtaan, halveksimaan kärsimyksiä ja kuolemaa, on kokonaan käsittämätön suunnattomalle enemmistölle, koska tämä enemmistö ei koskaan ole tuntenut rikkautta eikä elämän mukavuuksia; ja kuoleman halveksiminen olisi sille samaa kuin itse elämän halveksiminen, koska ihmisen koko olemus on nälän, vilun, loukkausten, menetysten ja hamletimaisen kuolemanpelon tuntemista. Näihin tuntemuksiin sisältyy koko elämä: siihen voi kyllästyä, sitä voi vihata, mutta ei halveksia. Toistan siis vieläkin, että stoalaisten opilla ei voi milloinkaan olla tulevaisuutta, kun sensijaan, kuten näette, taistelu, kivun tunteminen, kyky vastata ärsytykseen on yhä kulkenut eteenpäin aikojen alusta tähän päivään asti…"

Ivan Dmitritshiltä katkesi äkkiä johtolanka, hän keskeytti puheensa ja hieroi kärsimättömästi otsaansa.

"Aioin sanoa jotakin tärkeää, mutta eksyin tolalta", sanoi hän. "Mitä se olikaan? Niin! Kuulkaahan, mitä sanon: muuan stoalainen möi itsensä orjaksi voidakseen vapauttaa lähimmäisensä. Siinä näette, stoalainenkin vastasi ärsytykseen, sillä sellaiseen jalomieliseen tekoon, itsensä tuhoamiseen lähimmäisensä hyväksi, tarvitaan kiihtynyttä, säälivää mieltä. Olen täällä vankilassani unohtanut kaiken oppimani, muuten ehkä muistaisin vielä jotakin. Entä Kristus? Kristus vastasi todellisuuteen siten, että itki, hymyili, murehti, vihastui, vieläpä tunsi tuskaa. Hän ei mennyt kohtaamaan kärsimyksiä hymyillen eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili Getsemanen yrttitarhassa, että tämä kalkki otettaisiin Häneltä pois." Ivan Dmitritsh nauroi ja istuutui. "Olettakaamme, että ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei ole hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään", jatkoi hän. "Olettakaamme, että tulee halveksia kärsimyksiä ja olla ihmettelemättä mitään. Mutta mistä syystä te sellaista oppia saarnaatte? Oletteko te jokin viisas filosofi?"

"En, en ole filosofi, mutta jokaisen on sitä saarnattava, koska se on järjellistä."

"Ei, minä tahdon tietää, miksi te ymmärtämisen, kärsimyksien halveksimisen ynnä muissa senkaltaisissa asioissa pidätte itseänne pätevänä asiantuntijana? Oletteko ehkä joskus kärsinyt? Tiedättekö, mitä on kärsimys? Sallikaahan kysyä: onko teitä piesty lapsena?"

"Ei, vanhempani pitivät ruumiillista rangaistusta sopimattomana."

"Mutta minua isäni kuritti julmasti. Isäni oli jyrkkäluontoinen, peräpukamien vaivaama virkamies, pitkänenäinen ja keltakaulainen. Mutta puhukaamme teistä. Koko elämänne aikana ei kukaan ole sormellakaan koskenut teihin, säikäyttänyt tai piessyt teitä; olette terve kuin pukki. Te kasvoitte isänne siipien suojassa, opiskelitte hänen kustannuksellaan ja otitte sitten ilman muuta hyvätuloisen toimen. Yli kaksikymmentä vuotta teillä oli ilmainen asunto, saitte siihen valon, lämmön, palvelijat ja lisäksi teillä oli valta työskennellä miten ja minkä verran itse halusitte, vaikkapa olla tekemättä mitään. Olette luonnostanne laiska ja veltto ja koetitte senvuoksi järjestää elämänne niin, ettei mikään teitä häiritsisi eikä liikuttaisi paikaltanne. Työn te annoitte haavurin ja muun joukkion tehtäväksi, mutta itse istuitte lämpimässä ja hiljaisuudessa, kokositte rahaa, lueskelitte kirjoja, sulostutitte elämäänne miettimällä kaikenlaista korkealentoista hölynpölyä ja" — Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään — "ryypiskelyllä. Sanalla sanoen, te ette ole nähnyt elämää, ette tunne sitä lainkaan, ja todellisuuden tunnette vain teoreettisesti. Ja kun te halveksitte kärsimyksiä ettekä ihmettele mitään, on siihen olemassa varsin yksinkertainen syy: tuulenpieksäntä, ulkonainen ja sisäinen, elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, järkevä ymmärtäminen, totinen onni, — kaikki tuo on filosofiaa, joka sopii mainiosti venäläiselle laiskurille. Te esimerkiksi näette talonpojan lyövän vaimoaan. Miksi mennä väliin? Lyököön, molemmat kuitenkin kuolevat ennemmin tai myöhemmin; eikä lyöjä sitäpaitsi loukkaa lyönneillään sitä, jota lyö, vaan omaa itseään. Juopottelu on typerää, sopimatonta, mutta se, joka juo, kuolee ja se, joka ei juo, kuolee niinikään. Luoksenne tulee akka, jonka hampaita särkee… No, entäpä sitten? Kipu on kivun innokasta kuvittelemista, ja sitäpaitsi ilman sairautta ei tässä maailmassa eletä, kaikki kuolemme, ja siksi, akka, mene tiehesi, älä häiritse ajattelemistani, anna minun juoda viinaani rauhassa. Nuori mies pyytää neuvoa, mitä tehdä, miten elää; toinen miettisi ennenkuin vastaisi, mutta tällä on jo valmiina vastaus: pyri ymmärtämään tahi etsi totista onnea. Mutta mikä se ihmeellinen 'totinen onni' on? Siihen ei tietenkään ole vastausta. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana, mädätetään, pidellään pahoin, mutta sehän on erinomaista ja järkevää, sillä eihän tämän sairastuvan ja lämpimän, hauskan asuinhuoneen välillä ole minkäänlaista eroa. Varsin mukava filosofia: mitään ei tarvitse tehdä, omatunto on puhdas, ja tuntee olevansa oikein viisas… Ei, hyvä herra, se ei ole filosofiaa, ajattelua eikä laajakatseisuutta, vaan laiskuutta, sielun velttoutta, hulluutta… Niin!" lisäsi Ivan Dmitritsh taas kiivastuen. "Te halveksitte kärsimyksiä, mutta, jos sormenne puristettaisiin ovenrakoon, niin huutaisitte kohti kurkkuanne!"

"Entä jos en huutaisikaan", huomautti Andrei Jefimitsh hymyillen leppeästi.

"Varmasti! Ja jos teihin iskisi halvaus, tahi olettakaamme, että joku hölmö, katala ihminen, käyttäen hyväkseen asemaansa ja virka-arvoaan, julkisesti solvaisi teitä, ja te tietäisitte, ettei hänelle koituisi siitä mitään rangaistusta, — niin silloin varmaan ymmärtäisitte, mitä merkitsee opettaa toista ymmärtämään ja etsimään totista onnea."

"Tämä on jotakin erikoista", virkkoi Andrei Jefimitsh, nauraen mielihyvästä ja hykerrellen käsiään. "Minua ilahduttaa havaita teissä taipumusta yleistämiseen, ja äsken minusta esittämänne luonteenkuvaus oli tosiaan loistava. Minun täytyy tunnustaa, että keskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle suurta huvia. No niin, olen kuunnellut teitä, suvainnette siis puolestanne kuunnella minua…"