XVI.

Kerran Mihail Averjanitsh tuli päivällisen jälkeen, kun Andrei Jefimitsh taas makasi sohvallaan. Silloin sattui Hobotovkin tulemaan samaan aikaan bromihappoisine kalineen. Andrei Jefimitsh nousi raskaasti, istuutui ja nojasi molemmin käsin sohvaan.

"Tänään, ystäväni", alkoi Mihail Averjanitsh, "teillä on paljon parempi väri kasvoissanne kuin eilen. Voimistutte päivä päivältä. Rautainen mies, totta totisesti!"

"Jo onkin aika parantua, virkaveli", sanoi Hobotov haukotellen. "Kai teitä itseännekin jo kyllästyttää tämän virren vetäminen."

"Ja parannummekin!" virkkoi Mihail Averjanitsh iloisesti. "Vielä vaikka sata vuotta eletään! Niinpä niin!"

"Ellei juuri sataa, niin parikymmentä vielä kestätte", lohdutti Hobotov. "Ei mitään huolen syytä, virkaveli… Kyllä te vielä näytätte…"

"Kyllä me vielä näytämme!" huudahti Mihail Averjanitsh nauraen ja läjäytti kämmenellään ystäväänsä polvelle. "Me vasta näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo, painumme Kaukasiaan ja ratsastamme sen joka kolkan läpi — hop, hop, hop! Ja kun Kaukasiasta palaamme, niin emmeköhän vielä tanssi häitä!" Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. "Naitamme teidät, ystäväni… naitamme…"

Andrei Jefimitsh tunsi äkkiä, että hänelle kohosi kuohu kurkkuun; hänen sydämensä tykytti ankarasti.

"Tämä on typerää!" huudahti hän, nousten nopeasti ja mennen ikkunan luo. "Ettekö itse käsitä, että puhutte järjettömiä?"

Hän aikoi jatkaa leppeästi ja kohteliaasti, mutta puristi vastoin tahtoaankin kätensä nyrkkiin ja kohotti ne ilmaan.

"Jättäkää minut rauhaan", huusi hän oudolla äänellä, käyden tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vapisten kauttaaltaan. "Ulos! Tiehenne molemmat!"

Mihail Averjanitsh ja Hobotov nousivat ja tuijottivat häneen aluksi ihmeissään, sitten peloissaan.

"Tiehenne molemmat!" huusi Andrei Jefimitsh. "Typerät ihmiset! Tylsät ihmiset! En kaipaa kenenkään ystävyyttä enkä sinun lääkkeitäsi, typerä ihminen! Järjettömät! Lurjukset!"

Hobotov ja Mihail Averjanitsh katsahtivat ällistyneinä toisiinsa, peräytyivät ovelle ja hävisivät eteiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi pullon, jossa oli bromihappoista kalia, ja lennätti sen heidän jälkeensä; pullo sattui kynnykseen ja meni helähtäen sirpaleiksi.

"Painukaa hornan kattilaan!" karjui hän itkevällä äänellä, juosten eteiseen. "Hiiteen!"

Vieraiden mentyä Andrei Jefimitsh, vapisten kuin horkassa, heittäytyi sohvalle ja hoki:

"Typerät, järjettömät!"

Tyynnyttyään hän ennen kaikkea tuli ajatelleeksi, että Mihail Averjanitsh parkaa nyt varmaankin hirveästi hävettää, surettaa, ja että koko tuo äskeinen kohtaus oli jotakin kauheaa. Sellaista ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut. Missä hänen järkensä oli ollut, missä tahdikkuus? Missä ymmärrys, filosofinen tyyneys?

Tohtori ei saanut koko yönä nukuttua häpeältä ja suuttumukselta itseään kohtaan, ja aamulla kello kymmenen tienoissa hän meni postitoimistoon ja pyysi postimestarilta anteeksi.

"Älkäämme muistelko menneitä asioita", vastasi heltynyt postimestari huoahtaen ja puristi lujasti hänen kättään. "Joka vanhoja mainitsee, siltä silmä puhki. Ljubavkin!" huusi hän äkkiä niin kovalla äänellä, että postinkantajat ja yleisö hätkähtivät. "Tuo tänne tuoli. Ja sinä siinä, odota!" karjaisi hän akalle, joka ojensi hänelle ristikon takaa kirjettä. "Etkö näe, ettei minulla ole aikaa? Älkäämme vanhoja muistelko", jatkoi hän lempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshin puoleen. "Istukaa, tehkää niin hyvin, ystäväiseni."

Hän silitteli hetken aikaa vaieten polviaan ja sanoi sitten:

"Minun ei juolahtanut mieleenikään suuttua teihin. Ymmärränhän minä, ettei sairaudelle voi mitään. Teidän eilinen kohtauksenne säikähdytti meitä, ja me puhuimme senjälkeen kauan teistä. Rakas ystävä, miksi ette koeta todenteolla hoitaa itseänne? Kuinka voikin siten menetellä? Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys", kuiskasi Mihail Averjanitsh, "te asutte tavattoman epäsuotuisissa oloissa: ahtaassa, epäsiistissä asunnossa vailla hoitoa, vailla varoja terveytenne hoitamiseen… Hyvä rakas ystävä, me rukoilemme kaikesta sydämestämme teitä, tohtori ja minä, seuratkaa neuvoamme: menkää sairaalaan! Siellä saatte terveellistä ravintoa, hoitoa, siellä teidät voidaan parantaa. Jevgeni Fjodoritsh, vaikkakin meidän kesken puhuen epähieno tavoiltaan, on taitava tehtävissään, ja häneen voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi minulle ottaa teidät hoitoonsa."

Andrei Jefimitshiä liikuttivat postimestarin vilpitön osanotto ja kyynelet, jotka äkkiä tipahtivat tämän poskille.

"Kunnioitettu ystäväni, älkää uskoko!" kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. "Älkää uskoko heitä! Se on petosta! Koko tautini on siinä, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen tavannut yhden ainoan järkevän ihmisen koko tässä kaupungissa, ja hänkin on mielipuoli. Minussa ei ole mitään tautia, olen vain joutunut noidutun piirin sisään, josta ei voi päästä pois. Minusta on kaikki yhdentekevää, olen valmis kaikkeen."

"Menkää sairaalaan, ystäväni."

"Yhdentekevää, vaikkapa hautaan."

"Luvatkaa, ystäväiseni, että kaikessa noudatatte Jevgeni Fjodoritshin neuvoja."

"No, olkoon, lupaan sen. Mutta toistan vieläkin, ystäväni, minä olen joutunut noiduttuun piiriin. Nyt kaikki, yksinpä ystävieni vilpitön osanottokin, pyrkii vain yhteen — tuhoamaan minut. Minä sorrun ja uskallan sen myöntää itselleni!"

"Rakas ystävä, kyllä te paranette."

"Miksi puhua sellaista?" sanoi Andrei Jefimitsh ärtyisesti. "Harva ihminen ei ole lopun lähestyessä kokenut samaa kuin minä nyt. Kun teille sanotaan, että teillä on jotakin sentapaista kuin pilaantuneet munuaiset tahi laajentunut sydän, ja te rupeatte parantelemaan itseänne, tahi kun sanotaan, että olette mielisairas tahi rikollinen, kun, sanalla sanoen, teihin äkkiä aletaan kiinnittää huomiota, niin tietäkää, että olette joutunut noiduttuun piiriin, josta ette enää pääse pois. Pyritte ulos, mutta sotkeudutte vain entistä pahemmin. Silloin ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonne, sillä mitkään inhimilliset voimat eivät teitä enää pelasta. Siltä minusta tuntuu."

Sillä välin oli ristikon taakse kerääntynyt yleisöä. Ollakseen häiritsemättä Andrei Jefimitsh nousi ja jätti hyvästi postimestarille. Mihail Averjanitsh vaati häntä vielä kerran kunniasanallaan lupaamaan mennä sairaalaan ja saattoi häntä sitten ulko-ovelle.

Samana päivänä iltapuolella Andrei Jefimitshin luo tuli odottamatta Hobotov, yllään lyhyt turkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, ja sanoi sellaisella äänensävyllä, kuin eilen ei olisi mitään tapahtunut:

"Tulen luoksenne asioissa, virkaveli. Ettekö tahdo tulla kanssani katsomaan erästä sairasta?"

Arvellen, että Hobotov tahtoi virkistyttää häntä kävelyllä tahi todenteolla antaa hänelle tilaisuuden ansaita jotakin, Andrei Jefimitsh pukeutui ja meni hänen kanssaan kadulle. Hän oli iloissaan voidessaan jollakin tavoin hyvittää eilisen hairahduksensa ja sopia ja kiitti sydämessään Hobotovia, joka ei puolella sanalla vihjaissut edellisen päivän tapauksiin ja nähtävästi tahtoi säästää häntä. Hänenlaiseltaan sivistymättömältä ihmiseltä oli vaikea odottaa niin suurta hienotunteisuutta.

"Missä teidän potilaanne on?" kysyi Andrei Jefimitsh.

"Sairaalassa. Minun on jo kauan tehnyt mieleni näyttää häntä teille… Kerrassaan mielenkiintoinen tapaus."

He menivät sairaalan pihaan ja sivuuttaen päärakennuksen suuntasivat askelensa siihen kylkirakennukseen, jossa mielisairaat olivat. Ja koko ajan he jostakin syystä olivat vaiti. Heidän astuessaan eteiseen Nikita tapansa mukaan ponnahti pystyyn ryysyläjältä ja suoristausi.

"Eräällä potilaalla täällä on pahanlainen vika keuhkoissa", sanoi Hobotov puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairastupaan. "Odottakaahan täällä hetkinen, käyn noutamassa stetoskoopin. Tulen kohta takaisin."

Ja niin hän meni.