XV.

Andrei Jefimitsh asui pienessä kolmi-ikkunaisessa talossa, jonka omisti Bielova-niminen vaimo. Siinä oli ainoastaan kolme huonetta, paitsi keittiötä. Niistä oli Andrei Jefimitsh vuokrannut kaksi, joiden ikkunat olivat kadulle päin, ja kolmannessa ynnä keittiössä asuivat Darjushka ja emäntä kolmen lapsensa kanssa. Emännän luo tuli toisinaan yöksi hänen rakastajansa, humalainen talonpoika, joka metelöi yöllä ja saattoi lapset ja Darjushkan kauhun valtaan. Kun hän tuli ja istuuduttuaan keittiöön alkoi vaatia viinaa, kävi kaikille olo tukalaksi, ja tohtori otti itkevät lapset sääliväisyydestä luokseen ja sijoitti heidät omaan huoneeseensa lattialle, tuntien siitä suurta tyydytystä.

Hän nousi tapansa mukaan kello kahdeksan ja juotuaan teensä istuutui lukemaan vanhoja kirjoja ja aikakauslehtiä. Uusien ostamiseen hänellä ei enää ollut rahaa. Sekö, että kirjat olivat vanhoja, vai kenties olosuhteiden muutos oli syynä, mutta hän ei enää voinut syventyä luettavaansa, ja se rasitti häntä, jottei olisi ollut joutilaana, alkoi hän laatia tarkkaa luetteloa kirjoistaan ja liimasi pieniä paperilippuja niiden selkiin, ja tämä koneellinen, puuhakas työ tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Yksitoikkoinen hääriminen nukutti jollakin käsittämättömällä tavalla hänen ajatuksensa, hän ei ajatellut mitään, ja aika kului nopeasti. Olipa hänestä hauska istua keittiössäkin kuorimassa Darjushkan kanssa perunoita tahi siivoamassa tattarisuurimoita. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Hän seisoi seinän vieressä, kuunnellen silmät ummessa laulua, ja ajatteli isäänsä, äitiään, yliopistoa, uskontoja; hänen mielensä oli levollinen, surullinen, ja poistuessaan kirkosta hän oli pahoillaan, että jumalanpalvelus päättyi niin pian.

Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa, jutellakseen Ivan Dmitritshin kanssa. Mutta tämä oli kummallakin kerralla tavattoman kiihtynyt ja äreä; hän pyysi saada olla rauhassa, oli jo aikoja sitten kyllästynyt tyhjään laverteluun ja sanoi pyytävänsä kirotuilta, katalilta ihmisiltä vain yhtä palkintoa kaikista kärsimyksistään — koppivankeutta. Vai kiellettäisiinkö sekin häneltä? Kun Andrei Jefimitsh kummallakin kerralla lähtiessään sairaalasta toivotti hänelle hyvää yötä, niin hän vain karkeasti murahti:

"Painu hornaan!"

Eikä Andrei Jefimitsh tiennyt, menisikö vielä kolmannen kerran. Ja mennä halutti.

Ennen Andrei Jefimitsh päivällisen jälkeen käveli pitkin huoneitaan ja mietiskeli; nyt hän päivällisen ja iltateen välillä makasi sohvalla kasvot seinään päin ja antautui kaikenlaisten tyhjänpäiväisten ajatusten valtaan, joita ei mitenkään voinut karkoittaa. Häntä katkeroitti se, ettei hänelle oltu yli kaksikymmenvuotisen palveluksen jälkeen annettu eläkettä eikä edes lahjapalkkiota. Tosinhan hän ei ollut palvellut tunnollisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki virkamiehet eroituksetta, olkoon tunnollisuuden laita niin tai näin. Onhan nykyaikainen oikeudenmukaisuus juuri sellaista, että virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä ei palkita siveellisiä ominaisuuksia ja kykyjä, vaan palvelus yleensä, olipa se ollut millainen hyvänsä. Miksi juuri hänen täytyisi olla ainoa poikkeus? Rahaa hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Häntä hävetti kulkea kauppapuodin ohi ja katsoa emäntään. Oluesta hän oli jo velkaa kolmekymmentäkaksi ruplaa. Darjushka möi kaikessa hiljaisuudessa vanhoja vaatteita ja kirjoja ja valehteli emännälle, että tohtori pian saa paljon rahaa.

Hän oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli tuhlannut matkakustannuksiinsa tuhannen ruplaa vanhoja säästöjä. Kuinka tarpeen se summa nyt olisikaan! Häntä suututti, etteivät ihmiset antaneet hänen olla rauhassa. Hobotov piti velvollisuutenaan käydä silloin tällöin tervehtimässä sairasta virkaveljeään. Hänessä oli kaikki Andrei Jefimitshille vastenmielistä: pulleat kasvot, epämiellyttävä, alentuva puhetapa, sana "virkaveli", pitkävartiset saappaat; epämiellyttävintä kaikesta oli se, että hän piti velvollisuutenaan koettaa parantaa Andrei Jefimitshiä ja luuli voivansa sen todella tehdäkin. Jokaisella käynnillään hän toi mukanaan pullon bromihappoista kalia ja rabarberipillereitä.

Mihail Averjanitsh niinikään piti velvollisuutenaan käydä tervehtimässä ystäväänsä ja hauskuttaa häntä. Hän tuli Andrei Jefimitshin luo joka kerta teeskennellyn hilpeänä, nauroi väkinäisesti ja vakuutteli, että tohtori tänään näyttää erinomaisen hyvinvoivalta ja alkaa, Jumalan kiitos, parantua, ja tästä saattoi päättää, että hän piti ystävänsä tilaa toivottomana. Hän ei vielä ollut maksanut Varsovassa lainaamiaan rahoja, ja häntä hävetti; hän oli jännittynyt ja senvuoksi koetti nauraa äänekkäämmin ja jutella mahdollisimman sukkelasti. Hänen kaskunsa ja juttunsa näyttivät loppumattomilta ja vaivasivat sekä Andrei Jefimitshiä että häntä itseään.

Hänen läsnäollessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti makasi sohvalla, kasvot seinään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen hänen juttujaan; hän tunsi sielunsa peittyvän vaahtokerroksen alle, ja vaahto tuntui Mihail Averjanitshin jokaisen käynnin jälkeen yhä kohoavan ja ikäänkuin tunkeutuvan kurkkuun.

Karkoittaakseen nuo joutavat tunteet hän koetti ajatella, että hänen itsensä, Hobotovin, Mihail Averjanitshin ja kaikkien muiden on ennemmin tahi myöhemmin hävittävä olemasta jättämättä pienintäkään jälkeä luontoon. Jos miljoonan vuoden päästä joku henki liitää avaruudessa maapallon ohi, ei se näe muuta kuin savea ja alastomia kallioita. Kaikki — kulttuurikin, siveyslaitkin — häviää eikä kasva edes takkiaisia. Mitäpä merkitseekään se, että täytyy hävetä kauppiaan edessä, taikka tuo mitätön Hobotov, Mihail Averjanitshin rasittava ystävyys? Kaikki se on vain joutavaa turhuutta.

Mutta sellaiset ajatukset eivät enää auttaneet. Tuskin hän ehti loihtia silmiinsä maapallon miljoonan vuoden päästä, kun jonkun alastoman kallion takaa ilmestyi Hobotov pitkävartisissa saappaissaan tahi väkinäisesti nauraa hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs mutinakin: "Sen varsovalaisen velan maksan näinä päivinä, ystäväni… Aivan varmasti."