V.

Kummallinen huhu!

Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on tavallaan huomattava henkilö. Kerrotaan, että hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli erittäin jumalinen ja valmistautui hengelliselle uralle ja että hän, päästyään v. 1863 kimnaasista, aikoi mennä hengelliseen akatemiaan, mutta että hänen isänsä, lääketieteen ja kirurgian tohtori, oli myrkyllisesti nauranut hänen tuumilleen ja jyrkästi ilmoittanut, ettei pitäisi häntä poikanaan, jos tämä rupeisi papiksi. Missä määrin tämä on totta, sitä en tiedä, mutta itse Andrei Jefimitsh myönsi useammin kuin kerran, ettei hän milloinkaan ollut tuntenut kutsumusta lääketieteen eikä yleensä erikoistieteiden alalle.

Miten sen asian laita lieneekään, lääketieteellisessä tiedekunnassa opintonsa päätettyään hän ei ottanut ylleen papinkauhtanaa. Jumalisuutta hänessä ei huomannut, ja lääkäriuransa alussa hän ei ollut sen enempää hengenmiehen näköinen kuin nytkään.

Hänen ulkonainen olemuksensa on jykevä, karkea, talonpoikaismainen; hänen kasvonsa, partansa, sileäksi kammattu tukkansa ja vankka, kömpelö ruumiinrakenteensa muistuttavat maalaiskapakoitsijaa, lihonnutta, töykeää ahmattia. Hänen kasvonsa ovat tuimat, sinisten suonien peittämät, silmät pienet, nenä punainen. Hän on kookas, hartiakas, kädet ja jalat ovat suhdattoman suuret; hän näyttää voivan nyrkillään tappaa miehen. Mutta hänen käyntinsä on hiljainen, liikkeensä varovaiset ja arat; tullessaan toista vastaan kapeassa käytävässä hän aina ensimäisenä pysähtyy tietä antamaan ja lausuu, ei syvällä bassolla, kuten odottaisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoriäänellä: "anteeksi!" Hänellä on kaulassa pieni paisuma, joka estää häntä käyttämästä jäykkää tärkkikaulusta, ja siksi hänellä aina on pehmeä palttina- tai karttuunipaita. Hän ei yleensä pukeudu tohtorin tavoin. Samaa housuparia hän käyttää vuosikymmenisen, ja uusi puku, jonka hän tavallisesti ostaa juutalaisen kojusta, näyttää hänen yllään yhtä kuluneelta ja rypistyneeltä kuin vanhakin; samassa takissa hän ottaa vastaan sairaita, syö päivällistä, käy vieraissa; mutta sitä hän ei tee itaruudesta, vaan siksi, että hän ei hitustakaan huolehdi ulkoasustaan.

Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, oli "armeliaisuuslaitos" kurjassa kunnossa. Sairassuojissa, käytävissä ja sairaalan pihalla oli vaikea hengittää kaikenlaisen löyhkän tähden. Sairaalan palvelijat, hoitajattaret ja heidän lapsensa nukkuivat sairassuojissa yhdessä potilaiden kanssa. Valittivat, että russakoilta, luteilta ja hiiriltä ei saanut elettyä asuinhuoneissa. Kirurgisessa osastossa sama näky. Koko sairaalassa oli vain kaksi leikkausveistä eikä ainoaakaan lämpömittaria; kylpyammeissa säilytettiin perunoita. Katsastusmies, vaatteiden hoitajatar ja haavuri varastivat potilailta, ja vanhan tohtorin, Andrei Jefimitshin edeltäjän, kerrottiin myyskennelleen salaa sairaalan väkiviinaa ja kehittäneen itselleen hoitajattarista ja naispotilaista kokonaisen haaremin. Kaupungissa nämä epäkohdat olivat hyvinkin tiedossa ja niitä vielä liioiteltiinkin, mutta niihin suhtauduttiin tyynesti; jotkut sivuuttivat ne sillä selityksellä, että sairaalaan menevät vain pikkuporvarit ja talonpojat, jotka eivät voi olla tyytymättömiä, koska elämä kotona on paljon kurjempaa kuin sairaalassa; pyynpaistillako heitä muka pitäisi elättää! Toiset selittivät epäkohtien puolustukseksi, ettei kaupungilla ole piirineuvoston avustamatta varaa pitää hyvää sairaalaa; Jumalan kiitos, että edes on sairaala, vaikka huonokin. Ja nuori piirineuvosto ei perustanut sairaalaa kaupunkiin eikä sen lähelle, vedoten siihen, että kaupungilla jo on oma sairaalansa.

Tarkastettuaan sairaalan Andrei Jefimitsh teki sen johtopäätöksen, että laitos on epäsiveellinen ja mitä vahingollisin asukkaiden terveydelle. Hänen mielestään olisi ollut viisainta, mitä saattoi tehdä, päästää potilaat vapauteen ja sulkea koko sairaala. Mutta hän huomasi, että sellaiseen ei riittänyt vain hänen tahtonsa ja että se olisi hyödytöntäkin; jos ruumiillinen ja henkinen saasta karkoitetaan yhdestä paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa, kunnes se haihtuu itsestään. Sitäpaitsi, jos kerran ihmiset perustivat sairaalan ja sietävät sitä luonaan, niin se tietenkin on heille tarpeen; ennakkoluulot ja kaikki nämä elämän inhottavuudet ja saastaisuudet ovat tarpeellisia, koska ne ajan kuluessa muuttuvat joksikin kelvolliseksi, kuten lanta ruokamullaksi. Maan päällä ei ole mitään hyvää, jonka alkuperässä ei olisi jotakin inhottavaa.

Astuttuaan virkaansa Andrei Jefimitsh nähtävästi suhtautui epäkohtiin jotenkin välinpitämättömästi. Hän vain pyysi, etteivät sairaalan rengit ja hoitajattaret nukkuisi sairassuojissa, ja hankki kaksi tarvekalukaappia; katsastusmies, liinavaatteiden hoitajatar, haavuri ja kirurgisen osaston henkilökunta jäivät paikoilleen.

Andrei Jefimitsh rakastaa tavattomasti älyä ja rehellisyyttä, mutta älykkään ja rehellisen elämän luomiseen ympärilleen hänellä ei ole tarpeeksi luonteenlujuutta eikä uskoa oikeuteensa. Hänellä ei ole lainkaan kykyä käskeä, kieltää ja vaatia. Tuntuu siltä, kuin hän olisi tehnyt lupauksen olla milloinkaan korottamatta ääntään ja käyttämättä käskymuotoa. Hänen on vaikea sanoa "anna" tahi "tuo tänne"; kun hän tahtoo syödä, rykäisee hän arasti ja sanoo keittäjättärelle: "Jos hiukan teetä"… tahi: "Jos hiukan päivällistä". Sanoa katsastusmiehelle, että tämä herkeisi varastamasta, tahi ajaa hänet tiehensä, tahi kokonaan lopettaa tämä tarpeeton toimi — se on kerrassaan yli hänen voimainsa. Kun Andrei Jefimitshiä petetään tahi imarrellaan tahi hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi ilmeisesti väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin äyriäinen ja tuntee tekevänsä väärin, mutta kirjoittaa kuitenkin laskun alle; kun potilaat valittavat hänelle nälkäänsä tahi töykeistä hoitajattarista, joutuu hän hämilleen ja mutisee syyllisen näköisenä: "Hyvä, hyvä, otan siitä selvän… Tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys…"

Alussa Andrei Jefimitsh työskenteli erittäin innokkaasti. Hän otti potilaita vastaan joka päivä aamusta päivälliseen saakka, teki leikkauksia, harjoittipa vielä kätilönkin ammattia. Naiset puhuivat hänestä, että hän on tarkkaavainen ja saa mainiosti selville taudit, varsinkin lasten ja naisten. Mutta aikaa myöten työ alkoi huomattavasti ikävystyttää häntä yksitoikkoisuudellaan ja silminnähtävällä hyödyttömyydellään. Tänään on vastaanotossa kolmekymmentä sairasta, huomenna niitä jo on kolmekymmentäviisi, ylihuomenna ehkä neljäkymmentä, ja sitä riittää päivästä päivään, vuodesta vuoteen, eikä kuolevaisuus kaupungissa vähene eivätkä sairaat herkeä käymästä. Neljänkymmenen potilaan tehokas auttaminen aamun ja puolenpäivän välisenä aikana on suorastaan mahdotonta, siis vastoin tahtoaankin tulee vain pettäneeksi heitä. Jos siis vuoden kuluessa on otettu vastaan kaksitoistatuhatta potilasta, merkitsee se yksinkertaisesti kahdentoistatuhannen ihmisen pettämistä. Ei myöskään käy päinsä sijoittaa vakavasti sairaita sairaalaan ja hoitaa heitä tieteen sääntöjen mukaan, sillä säännöt on, mutta tiedettä ei; jos taas tahtoisi heittää filosofoimisen ja orjallisesti seurata sääntöjä, kuten muut lääkärit, niin siihen tarvittaisiin ennen kaikkea puhtautta ja kunnollista ilmanvaihtoa eikä likaa, tarvittaisiin terveellistä ruokaa eikä haisevasta hapankaalista valmistettua keittoa, kunnollisia apulaisia eikä varkaita. Ja miksi pitäisikään estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on jokaisen luonnollinen ja ehdoton loppu? Mitä apua on siitä, että joku kaupustelija tahi virkamies elää viisi, kymmenen vuotta lisää? Jos tahdotaan nähdä lääketieteen tarkoitus siinä, että lääkkeet lievittävät kärsimyksiä, niin tulee väkisinkin kysyneeksi: miksi niitä pitäisi lieventää? Ensiksikin, sanotaanhan, että kärsimykset vievät ihmistä täydellisyyttä kohti, ja toiseksi, jos ihmiskunta todenteolla oppii lieventämään kärsimyksiään pillereillä ja tipoilla, heittää se kokonaan uskonnon ja filosofian, joista se tähän saakka oli saanut sekä turvaa kaikkinaisilta onnettomuuksilta että suorastaan onneakin. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa hirveitä tuskia, Heine parka makasi vuosikausia halvattuna; miksi ei sairastuisi joku Andrei Jefimitsh tahi Matrjona Savishna, joiden elämä on sisällyksetön ja olisi niin tyhjä kuin jollakin loiseläimellä, ellei olisi kärsimyksiä.

Sellaisten mietteiden masentamana Andrei Jefimitsh heitti intonsa sikseen eikä enää käynyt joka päivä sairaalassa.