XI.

Heidän keskustelunsa kesti vielä lähes tunnin ajan ja teki nähtävästi syvän vaikutuksen Andrei Jefimitshiin. Hän alkoi käydä sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamuisin, iltapäivisin, ja usein hän istui illalla pimeän tuloon saakka puhelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Aluksi Ivan Dmitritsh arasteli häntä, epäili hänellä olevan pahoja mielessä ja ilmaisi peittelemättä vihamielisyytensä; sitten hän tottui tohtoriin, ja hänen töykeä käyttäytymisensä muuttui alentuvan ivalliseksi.

Pian levisi sairaalassa huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh oli ruvennut käymään kuudennessa osastossa. Ei kukaan, ei haavuri, Nikita eivätkä hoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi istui siellä tuntikausia, mistä hän puheli ja miksi ei kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui oudolta. Mihail Averjanitsh kävi usein hänen kotonaan tapaamatta häntä, mitä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut, ja Darjushka oli ihmeissään, kun tohtori ei enää juonut olutta määräaikoinaan ja toisinaan myöhästyi päivälliseltäkin.

Kerran kesäkuun lopulla tohtori Hobotov tuli Andrei Jefimitshin asuntoon asioissa; kun hän ei tavannut tätä kotona, meni hän etsimään tohtoria sairaalan puolelta; siellä hänelle ilmoitettiin vanhan tohtorin menneen mielisairaiden luo. Mentyään sinne hän kuuli eteiseen seuraavan keskustelun:

"Me emme milloinkaan voi vetää samaa virttä, ja te ette saa minua käännytetyksi omaan uskoonne", puhui Ivan Dmitritsh ärtyneesti. "Te ette vähintäkään tunne todellisuutta ettekä ole milloinkaan kärsinyt, vaan verta imevän iilimadon tavoin elänyt toisten kärsimyksistä; mutta minä olen kärsinyt taukoamatta syntymähetkestäni tähän päivään saakka. Siksi sanon suoraan: minä pidän itseäni teitä ylempänä ja pätevämpänä joka suhteessa. Teistä ei ole minun opettajakseni."

"En ensinkään halua käännyttää teitä uskooni", vastasi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää. "Eikä siitä ole puhettakaan, ystäväni. Nyt ei ole puhe siitä, että te olette kärsinyt, mutta minä en. Kärsimys ja ilo ovat katoavaisia; jättäkäämme ne Herran haltuun. Vaan siitä on kysymys, että me vaihdamme ajatuksia keskenämme, näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka voivat ajatella ja keskustella, ja se herättää meissä yhteistuntoa, kuinka erilaisia mielipiteemme muuten olisivatkin. Jospa tietäisitte, rakas ystävä, kuinka minua on kyllästyttänyt yleinen järjettömyys, lahjattomuus, tylsyys, ja kuinka suurta iloa tunnen joka kerta keskustellessani teidän kanssanne. Te olette älykäs mies, ja minä nautin teidän seurastanne."

Hobotov raotti hiukan ovea ja katsoi sairastupaan; Ivan Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnakkain vuoteen reunalla. Mielipuoli irvisteli, vavahteli ja veti kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen, ja tohtori istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset, avuttomat, surulliset. Hobotov kohautti olkapäitään, hymähti ja katsahti Nikitaan. Nikita niinikään kohautti olkapäitään.

Seuraavana päivänä Hobotov tuli uudestaan rakennukseen haavurin seurassa. Molemmat jäivät eteiseen kuuntelemaan.

"Ukon ruuvit lienevät kokonaan höltyneet!" virkkoi Hobotov poistuessaan.

"Herra meitä syntisiä armahtakoon!" huokasi pönäkkä Sergei Sergeitsh, huolellisesti vältellen vesilätäköitä, jottei olisi tahrinut kiiltäviksi harjattuja saappaitaan. "Totta puhuen, arvoisa Jevgeni Fjodoritsh, olen tätä jo kauan odottanut!"