VII.

Saatettuaan ystävänsä ovelle Andrei Jefimitsh istuutuu pöytänsä ääreen ja alkaa taas lukea. Illan ja sitten yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni, ja aika näyttää pysähtyvän ja unohtuvan yhdessä tohtorin kanssa kirjan ääreen, ja tuntuu siltä kuin mitään muuta ei olisi olemassa kuin tuo kirja ja lamppu vihreine varjostimineen. Tohtorin karkeapiirteisille, talonpoikaisille kasvoille tulee vähitellen leppeä hymy, joka kuvastaa riemua inhimillisen älyn ilmenemismuodoista. — Voi, miksi ihminen ei ole kuolematon? — ajattelee hän. — Mitä varten ovat olemassa aivojen keskukset ja uurteet, mitä varten näkö, puhelahja, itsetunto, nero, jos kaikki tämä on tuomittu maatumaan ja lopuksi kylmenemään yhdessä maankuoren kanssa ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkoitusta ja päämäärää kiertämään maapallon mukana auringon ympäri? Maatumista ja avaruudessa kiitämistä varten ei totisesti ole tarvis kutsua olemattomuudesta elämään ihmistä, jolla on korkea, miltei jumalallinen äly, ja sitten ikäänkuin ivaten muuttaa maan tomuksi.

Aineiden vaihtuminen! Mutta kuinka raukkamaista on lohduttaa itseään mokomalla kuolemattomuuden vastikkeella! Tajuttomat kehitysilmiöt, jotka tapahtuvat luonnossa, ovat ihmisenkin typeryyttä alempana, sillä typeryydessä on sittenkin tietoisuutta ja tahtoa, noissa ilmiöissä sitävastoin ei kerrassaan mitään. Vain raukka, jossa on enemmän kuolemanpelkoa kuin arvokkuutta, voi lohduttautua sillä, että hänen ruumiinsa jatkaa aikojen kuluessa elämäänsä ruohossa, kivessä, sammakossa… Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden vaihtumisessa on yhtä järjetöntä kuin jos ennustaisi loistavaa tulevaisuutta kotelolle senjälkeen, kun kallis viulu on mennyt säpäleiksi ja käynyt kelvottomaksi.

Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy selkäkenoon nojatuolissaan ja ummistaa silmänsä, hiukan miettiäkseen. Ja äkkiarvaamatta, kirjasta saamiensa hyvien ajatusten vaikutuksesta, hän luo katseen menneeseen ja nykyiseen elämäänsä. Menneisyys on vastenmielinen, parasta on olla sitä muistelematta. Ja nykyisyydessä on samaa kuin menneisyydessä. Hän tietää, että samaan aikaan, kun hänen ajatuksensa kiitävät jäähtyneen maapallon mukana auringon ympäri, tohtorin asunnon vieressä, sairaalan päärakennuksessa ihmiset menehtyvät tauteihin ja ruumiilliseen likaisuuteen; ehkäpä siellä joku valvoo ja taistelee syöpäläisten kanssa, jollekulle ilmestyy paraikaa rohtumia, joku valittaa liian tiukasti käärityn siteen tähden; ehkäpä sairaat pelaavat korttia hoitajattarien kanssa ja juovat viinaa. Vuoden kuluessa on petetty kaksitoistatuhatta ihmistä; sairaalassa rehoittaa, kuten kaksikymmentä vuotta sitten, varasteleminen, panettelu, juorut, suosikkijärjestelmä, törkeä puoskaroiminen, ja sairaala itsessään on yhä edelleen epäsiveellinen, asukkaittensa terveydelle mitä vahingollisin laitos. Hän tietää, että kuudennessa osastossa ristikkojen takana Nikita pieksee hoidokkeja ja että Moiseika käy joka päivä kaupungilla kerjäämässä almuja.

Toiselta puolen hän tietää varsin hyvin, että lääketieteen alalla on viimeisten viidenkolmatta vuoden kuluessa tapahtunut kerrassaan satumaisia muutoksia. Silloin kun hän opiskeli yliopistossa, näytti hänestä, että lääketiede pian saa osakseen alkemian ja metafysiikan kohtalon; nyt, öisin lukiessaan, hän tuntee mielensä heltyvän, ja lääketieteen saavutukset ihmetyttävät ja riemastuttavat häntä. Tosiaan, mikä odottamaton loisto, mikä kumous! Nyt suoritetaan antiseptiikan avulla leikkauksia, joita suuri Pirogov piti mahdottomina toivoakaan. Tavalliset piirilääkärit uskaltavat leikata polvinivelen, ainoastaan yksi vatsaleikkaus sadasta tuottaa kuoleman, ja kivitautia pidetään niin mitättömänä, ettei siitä edes kirjoiteta. Kuppatauti parannetaan täydellisesti. Entä periytymisteoria, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito-oppi tilastoineen ja meidänkin oma lääketieteemme maaseudulla? Psykiatria nykyisine sairausluokitteluineen, havaitsemis- ja parantamismenettelyineen — siinähän on entiseen verraten kerrassaan uudistus! Nykyään ei mielisairaille valella kylmää vettä päähän eikä heitä pueta pakkopaitoihin; heitä kohdellaan ihmisten tavoin, järjestetäänpä, kuten sanomalehdet kertovat, heille näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyisen katsantokannan vallitessa sellainen inhottava laitos kuin kuudes osasto voi olla mahdollinen vain parin sadan virstan päässä rautatiestä, kaupungissa, jossa kaupunginpää ja kaikki valtuusmiehet ovat heikosti luku- ja kirjoitustaitoisia pikkuporvareita; nehän näkevät lääkärissä uhripapin, jota on uskottava arvostelematta, vaikka hän kaataisi sulatettua tinaa kurkkuun; jokaisessa muussa paikassa yleisö ja sanomalehdistö olisivat jo aikoja sitten hajoittaneet maan tasalle moisen pienois-Bastiljin.

— Mutta entä sitten? — kysäisee Andrei Jefimitsh itseltään, avaten silmänsä. — Mitäpä siitä? Äntiseptiikasta, Kochista ja Pasteurista huolimatta ei asian ydin ole vähintäkään muuttunut. Sairaloisuus ja kuolevaisuus on yhä samanlainen. Mielisairaille järjestetään näytäntöjä ja tanssiaisia, mutta vapauteen ei heitä kuitenkaan päästetä. Loppujen lopuksi, kaikki on vain turhuutta ja tyhjää hosumista, todellisuudessa ei parhaan wieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ole pienintäkään eroa.

Mutta mielipaha ja kateuden tapainen tunne estävät häntä pysymästä välinpitämättömänä. Se johtuu varmaankin väsymisestä. Raskas pää painuu kirjaa kohti, hän panee kädet kasvojensa alle, jotta olisi pehmeämpi, ja tuumii:

— Minä palvelen huonoa asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä en ole rehellinen. Mutta itsessänihän en ole mitään, olen vain pieni hiukkanen välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikki piirikunnan virkamiehet ovat vahingollisia ja saavat suotta palkkaa… En siis minä ole syypää epärehellisyyteeni, vaan aika… Jos olisin syntynyt paria sataa vuotta myöhemmin, olisin toisenlainen.

Kun kello lyö kolme, sammuttaa hän lampun ja menee makuusuojaansa. Mutta häntä ei nukuta.