XVIII.

Andrei Jefimitsh meni taas ikkunan luo ja katseli ulos. Oli jo pimeä. Oikealla kohosi kylmä, punainen kuu taivaanrannalle. Lähellä sairaalan aitaa, korkeintaan sadan sylen päässä siitä, näkyi korkea, valkoinen rakennus, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.

— Siinäpä nyt näet todellisuuden! — ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä kammotti.

Kaikki häntä kauhisti, kuu, vankila, aidan harjalla törröttävät naulat, luujauhotehtaan kaukainen loimu. Hän kääntyi ja näki miehen, jonka rintaa koristivat välkkyvät tähdet ja ritarimerkit ja joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin häntä kammotti.

Andrei Jefimitsh koetti vakuuttaa itselleen, ettei kuussa eikä vankilassa ole mitään erikoista, että tervejärkisetkin ihmiset pitävät ritarimerkkejä ja että kaikki ajan tullen lahoaa ja maatuu, mutta äkkiä hänet valtasi epätoivo. Hän tarttui molemmin käsin ikkunan edessä olevaan ristikkoon ja ravisti sitä voimainsa takaa. Vahva ristikko ei taipunut.

Sitten hän, hälventääkseen kauhuntunnettaan, poistui ikkunan luota ja istuutui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle.

"Mieleni on masentunut, ystäväiseni", mutisi hän vavisten ja pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan. "Masentunut…"

"Ruvetkaa filosofoimaan", vastasi Ivan Dmitritsh pilkallisesti.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala… Niinpä niin… Tehän muistaakseni väititte, että Venäjällä ei ole filosofiaa, mutta sittenkin filosofoivat kaikki, pienimmätkin. Mutta ei pienten filosofoiminen vahingoita ketään", jatkoi Andrei Jefimitsh sellaisella äänellä kuin olisi ollut valmis itkemään. "Miksi tuo vahingoniloinen hymy, ystäväni? Ja miksi pieneläjät eivät filosofoisi, kun heidän elämänsä on epätyydyttävä? Onko se laitaa, että älykkäällä, sivistyneellä, vapautta rakastavalla miehellä, Jumalan kuvalla ei ole muuta neuvoa kuin mennä lääkäriksi likaiseen, tyhmään kaupunkirähjään ja viettää koko elämänsä lääkerasioiden, iilimatojen ja sinappilaastarien parissa! Puoskaroimista, alhaisuutta, typeryyttä! Hyvä Jumala!"

"Puhutte järjettömyyksiä. Jos lääkärintoimi oli teille vastenmielinen, niin olisittehan voinut ruveta vaikka ministeriksi."

"Minnekään en olisi päässyt. Heikkoja me olemme, ystäväiseni… Olin välinpitämätön, järkeilin kylmästi ja terveesti, eikä elämän tarvinnut kuin hiukan tuntuvammin töytäistä minua, kun jo masennuin kokonaan… tarmoa puuttuu… Heikkoja me olemme, heikkoja ja vaivaisia… Te myöskin, ystäväni. Te olette älykäs, jaloluontoinen, imitte jo äitinne rinnoista jaloja aatteita, mutta tuskin jouduitte elämään, kun jo väsyitte ja sairastuitte… Heikkoja, heikkoja!"

Pelon ja katkeruuden tunteen lisäksi alkoi Andrei Jefimitshiä illan tultua vaivata itsepintaisesti vielä jokin muukin. Lopuksi hän ymmärsi kaipaavansa tupakkaa ja olutta.

"Poistun hetkiseksi, ystäväni", sanoi hän. "Käyn sanomassa, että toisivat valoa… En voi olla näin pimeässä… en kestä…"

Andrei Jefimitsh meni ovelle ja avasi sen, mutta Nikita hypähti heti hänen eteensä sulkien häneltä tien.

"Minne nyt! Ei saa mennä minnekään, ei saa!" sanoi hän. "On jo aika mennä levolle!"

"Minä vain hetkeksi, kävelen hiukan pihalla", selitti Andrei Jefimitsh hätäisesti.

"Ei, ei, se ei ole sallittua. Kyllähän itse tiedätte."

Nikita lennätti oven kiinni ja asettui sitä vastaan selin.

"Kenelle siitä on haittaa, jos menen ulos?" kysyi Andrei Jefimitsh kohauttaen olkapäitään. "En ymmärrä sitä. Nikita, minun täytyy päästä ulos!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun täytyy!"

"Älkää panko toimeen epäjärjestystä, se ei käy laatuun!" sanoi Nikita ankarasti.

"Mitä pirua tämä tietää!" huusi Ivan Dmitritsh ja hypähti vuoteestaan. "Mitä oikeutta hänellä on estää teitä menemästä? Millä oikeudella he meitä täällä pitävät? Laissahan sanotaan selvästi, ettei keneltäkään voida riistää vapautta ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa! Mielivaltaa!"

"Tietysti mielivaltaa!" huusi Andrei Jefimitsh, jota Ivan Dmitritshin sanat rohkaisivat. "Minun täytyy päästä ulos, täytyy! Hänellä ei ole oikeutta estää! Avaa ovi, etkö kuule!"

"Kuuletko, typerä elukka?" huusi Ivan Dmitritsh takoen ovea nyrkeillään, "Avaa ovi, tahi särjen sen. Peto!"

"Avaa!" kirkui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiiltaan. "Minä käsken!"

"Sano vielä jotakin!" vastasi Nikita oven takaa. "Sano vielä!"

"Mene edes kutsumaan Jevgeni Fjodoritsh tänne! Sano, että minä pyydän häntä tulemaan… hetkeksi vain!"

"Huomenna hän tulee kutsumattakin."

"Ei koskaan meitä päästetä täältä!" jatkoi Ivan Dmitritsh. "Meidät mädätetään tänne! Hyvä Jumala, onko todella mahdollista, ettei toisessa maailmassa ole helvettiä ja että nämä roistot saavat tekonsa anteeksi? Missä on oikeus? Avaa ovi, heittiö, minä tukehdun!" huusi hän käheästi ja syöksyi ovea vastaan. "Lyön pääni murskaksi! Murhaajat!"

Nikita avasi äkkiä oven, työnsi molemmin käsin ja polvellaan Andrei Jefimitshiä taaksepäin, heilautti kättään ja iski häntä kasvoihin nyrkillään. Andrei Jefimitshistä tuntui, että valtava, suolainen aalto peitti hänet päätä myöten ja lennätti vuoteelle; hän tunsi todella suolan makua suussaan: hampaista luultavasti vuoti verta. Hän huitoi käsillään, ikäänkuin koettaen uida pinnalle, kävi kiinni jonkun vuoteeseen ja tunsi samalla, että Nikita löi häntä kahdesti selkään.

Ivan Dmitritsh päästi kovan huudon. Luultavasti häntäkin piestiin.

Sitten oli kaikki hiljaista. Kuu valoi kalpeaa valoaan ikkunaristikkojen lävitse, niin että lattialle tuli verkkomainen varjo. Andrei Jefimitshiä kauhistutti; hän laskeutui makuulle, pidätti hengitystään ja odotti tuskan vallassa, että Nikita vieläkin lyö häntä. Hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi työntänyt sirpin hänen ruumiiseensa ja kiertänyt sitä useita kertoja hänen rinnassaan ja vatsassaan. Hän puri pielustaan ja kiristeli hampaitaan kivusta, ja äkkiä hänen aivoissaan kaiken sekasorron keskeltä välähti selvänä kauhea, sietämätön ajatus, että juuri samanlaista tuskaa oli vuosikausia, päivästä päivään, täytynyt kokea noiden ihmisten, jotka nyt kuunvalossa näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli mahdollista, ettei hän kahdenkymmenen vuoden aikana ollut sitä tiennyt eikä tahtonut tietää? Hän ei käsittänyt kipua, eikä siis ollut syyllinen, mutta omatunto, yhtä myöntymätön ja julma kuin Nikita, ahdisti häntä ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin koko ruumista, kiireestä kantapäihin. Hän ponnahti pystyyn, koetti huutaa voimainsa takaa ja juosta, mennä tappamaan Nikitan, sitten Hobotovin, katsastusmiehen ja välskärin, lopuksi itsensä, mutta rinnasta ei kohonnut ainoatakaan ääntä, eivätkä jalat totelleet; hän oli vähällä tukehtua, repi rinnan kohdalta auki mekon ja paidan ja kaatui tajuttomana vuoteelleen.