III.

Kerran eräänä syysaamuna Ivan Dmitritsh, päällystakin kaulus pystyssä, rämpi pitkin kuraisia poikkikatuja ja kujia muutaman porvarin luo perimään ulosottoon tuomittuja rahoja. Hänen mielialansa oli synkkä, kuten aina aamuisin. Eräällä pikkukadulla häntä vastaan tuli kaksi kahlehdittua vankia neljän kivääreillä varustetun vartiosotilaan saattamina. Ivan Dmitritsh oli ennenkin sangen usein kohdannut vankeja, ja sellaiset kohtaukset olivat aina herättäneet hänessä sääliä ja kiusallisia tunteita; nyt tämä kohtaaminen toi hänen mieleensä aivan erikoisen, kummallisen tunnelman. Ties minkätähden hänestä äkkiä tuntui, että hänetkin voidaan panna rautoihin samalla tavalla kuljetettavaksi lokaisia kujia pitkin tyrmään. Suoritettuaan tehtävänsä ja palatessaan kotiin hän tapasi postin kohdalla tutun poliisitarkastajan, joka tervehti häntä ja käveli hänen rinnallaan muutaman askeleen, ja tämä tuntui hänestä epäilyttävältä. Kotona hän ei koko päivänä saanut mielestään vankeja ja sotilaita kivääreineen, ja käsittämätön sielullinen tuska esti häntä lukemasta ja keskittämästä ajatuksiaan. Illalla hän ei sytyttänyt valoa eikä yöllä nukkunut, ajatteli vain sitä, että hänet voidaan vangita, lyödä rautoihin ja heittää vankilaan. Hän ei tiennyt olevansa mihinkään syyllinen ja voi varmasti vakuuttaa, ettei vastedeskään koskaan tee murhaa, murhapolttoa tahi varkautta; mutta saattaisihan hyvinkin tehdä jonkin rikoksen kuin vahingossa, tahtomattaan, ja olihan mahdollista panettelu, vieläpä tuomiovirhe! Eihän vuosisatainen kansallinen kokemus suotta opeta, että säkistä ja tyrmästä eivät valat päästä. Ja tuomiovirhe on nykyisen oikeudenkäyntijärjestyksen vallitessa hyvinkin mahdollinen. Ihmiset, joiden suhde toisten kärsimyksiin on virallinen, kuten esimerkiksi tuomarit, poliisimiehet, lääkärit, paatuvat ajan pitkään tottumuksen voimasta siinä määrässä, etteivät voi, vaikka tahtoisivatkin, suhtautua asiakkaihinsa muulla tavoin kuin muodollisesti; siinä suhteessa he eivät lainkaan eroa talonpojasta, joka takapihallaan teurastaa pässejä ja vasikoita eikä huomaa verta. Kun tuomari on sellaisessa muodollisessa, sieluttomassa suhteessa henkilöön, niin hän riistääkseen syyttömältä ihmiseltä kaikki kansalaisoikeudet ja tuomitakseen hänet pakkotyöhön tarvitsee vain aikaa. Ainoastaan aikaa eräiden muodollisuuksien täyttämiseen, josta tuomarille maksetaan palkka, ja sitten on kaikki tehty. Etsi sitten oikeudenmukaisuutta ja turvaa tässä pienessä, likaisessa kaupunkipahaisessa, kahdensadan virstan päässä rautatiestä! Ja eikö ole naurettavaa ajatellakin oikeudenmukaisuutta, kun yhteiskunta näkee kaikkinaisessa väkivallassa käsitettävän ja tarkoituksenmukaisen välttämättömyyden, ja jokainen lempeyden ilmaisu, esimerkiksi vapauttava tuomio, saa niskaansa valtavan ryöpyn tyytymättömyyden ja kostonhimon tunteita?

Aamulla Ivan Dmitritsh nousi vuoteeltaan kauhun vallassa, kylmä hiki otsalla, aivan varmana siitä, että hänet voidaan vangita millä hetkellä tahansa. Koska eiliset ajatukset niin kauan vaivaavat, — ajatteli hän, — niin niissä varmaan lienee hitunen totuutta. Eiväthän ne toki voineet tulla mieleen ihan ilman aihetta.

Poliisimies käveli kiirehtimättä ikkunoiden ohitse: ei suinkaan ilman syytä. Tuossa pysähtyi kaksi miestä talon kohdalle ja ovat nyt vaiti. Miksi he ovat vaiti?

Ivan Dmitritshille tuli tuskalliset ajat. Kaikki, jotka kulkivat ikkunoiden ohi tahi astuivat pihaan, tuntuivat urkkijoilta ja salapoliiseilta. Puolenpäivän aikaan ajoi tavallisesti ispravnikka ohitse parihevosilla; hän saapui kaupungin lähellä olevalta maatilaltaan poliisihallitukseen, mutta Ivan Dmitritshistä näytti joka kerta, että hän ajoi liian nopeasti ja jokin erikoinen ilme kasvoillaan, riensi nähtävästi ilmoittamaan, että kaupungissa oleskelee vaarallinen rikollinen. Ivan Dmitritsh hätkähti aina, kun portilla soitettiin tahi kolkutettiin, meni ihan hervottomaksi nähdessään emännän luona oudon henkilön; kohdatessaan poliisimiehiä ja santarmeja hän hymyili ja vihelteli näyttääkseen huolettomalta. Hän valvoi yöt läpeensä, odottaen vangitsemista, mutta kuorsasi ja hengitti äänekkäästi, jotta emäntä luulisi hänen nukkuvan; sillä ellei hän nuku, niin hänellä tietenkin on paha omatunto — mikä painava todiste! Todellisuus ja terve järki vakuuttivat hänelle, että tuo pelko on turhaa ja sielunsairautta, että pidättäminen ja vankeus, jos katsoi asiaa laajemmalta näkökannalta, ei ollut mitään kauheata, — kunhan omatunto vain oli puhdas; mutta mitä järkevämmin hän ajatteli, sitä voimakkaammaksi ja ahdistavammaksi kävi hänen sieluntuskansa. Hän tunsi samaa kuin erakko, joka aikoi raivata itselleen asuinpaikan aarniometsään; mitä innokkaammin hän työskenteli kirveellään, sitä tiheämpänä ja jykevämpänä kasvoi metsä ympärillä. Ivan Dmitritsh, nähdessään lopuksi harkintansa hyödyttömyyden, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui täydellisesti epätoivon valtaan.

Hän alkoi etsiä yksinäisyyttä ja karttaa ihmisiä. Virka oli jo ennenkin ollut hänelle vastenmielinen, nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jotenkuten petetään, hänen taskuunsa pistetään huomaamatta lahjuksia ja sitten hänet paljastetaan, tahi hän itse huomaamattaan tekee virallisiin papereihin virheen, joka on yhtä törkeä kuin väärennys, tahi kadottaa vieraita rahoja. Kummallista, milloinkaan ennen hänen aivonsa eivät olleet toimineet niin notkeasti ja kekseliäästi kuin nyt, kun hän joka päivä keksi tuhansia erilaisia syitä, joiden tähden täytyi vakavasti suojella vapauttaan ja kunniaansa. Mutta sensijaan heikkeni mielenkiinto ulkomaailmaa, varsinkin kirjoja kohtaan, ja muisti alkoi arveluttavasti huonontua.

Keväällä, kun lumi oli sulanut, löydettiin hautausmaan luota rotkosta kaksi puoleksi mädännyttä ruumista, vanhan naisen ja pojan, jotka merkeistä päättäen olivat saaneet väkivaltaisen lopun. Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista murhaajista. Ivan Dmitritsh, jotta ei olisi luultu hänen olevan murhaajan, kulki pitkin katuja ja hymyili, ja tavatessaan tuttavia kalpeni, punastui ja vakuutteli, ettei ole katalampaa rikosta kuin heikkojen ja turvattomien murhaaminen. Mutta tämä valhe uuvutti hänet pian, ja jonkun aikaa harkittuaan hän päätti, että hänen nykyisessä tilassaan oli parasta — kätkeytyä emännän kellariin. Kellarissa hän istui päivän, yön ja vielä seuraavankin päivän, vilustui ankarasti ja odotettuaan, kunnes tuli pimeä, hiipi salaa kuin varas huoneeseensa. Päivänkoittoon saakka hän seisoi keskellä huonetta, liikahtamatta, kuunnellen. Aamulla varhain, ennen auringon nousua, tuli emännän luo uunintekijöitä. Ivan Dmitritsh tiesi hyvin, että he tulivat korjaamaan keittiön uunia, mutta pelko kuiskasi hänelle, että ne olivat uunintekijöiksi pukeutuneita poliisimiehiä. Hän hiipi hiljaa huoneesta ja lähti kauhuissaan, avopäin ja takitta juoksemaan pitkin katua. Joukko koiria ajoi haukkuen häntä takaa, muuan ukko huusi hänen jälkeensä, ilma vinkui korvissa ja Ivan Dmitritshistä tuntui, kuin koko maailman väkivalta olisi keräytynyt hänen selkänsä taakse ja ajanut häntä takaa.

Hänet otettiin kiinni, vietiin kotiin, ja emäntä lähetettiin kutsumaan lääkäriä. Tohtori Andrei Jefimitsh, josta puhumme tuonnempana, määräsi kylmiä päähauteita ja kirsikkalaakeritippoja, pudisti surullisesti päätään ja lähti ilmoitettuaan emännälle, ettei hän enää tule takaisin, sillä ihmistä ei saa estää menettämästä järkeään. Kun kotona ei ollut varoja elatukseen ja hoitoon, lähetettiin Ivan Dmitritsh pian sairaalaan ja sijoitettiin veneerisiä tauteja sairastavien osastoon. Hän ei nukkunut öisin, oikkuili ja häiritsi sairaita ja pian hänet Andrei Jefimitshin toimesta siirrettiin kuudenteen osastoon.

Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh oli jo kokonaan unohdettu kaupungissa, ja hänen kirjansa, jotka emäntä oli vienyt vajassa olevaan rekeen, olivat joutuneet poikaviikarien saaliiksi.