XIV.

Tohtori käveli, katseli, söi, joi, mutta hänellä oli vain yksi tunne: suuttumus Mihail Averjanitshia kohtaan. Hän olisi tahtonut levähtää ystävänsä seurasta, paeta häntä, lymytä, mutta ystävä piti velvollisuutenaan olla päästämättä häntä hetkeksikään luotaan ja hankkia hänelle mahdollisimman paljon hauskutuksia. Kun ei ollut mitään katseltavaa, huvitti hän tohtoria jutuillaan. Andrei Jefimitsh kesti kaksi päivää, mutta ilmoitti kolmantena ystävälleen olevansa sairas ja tahtovansa jäädä kotiin koko päiväksi. Ystävä vastasi, että siinä tapauksessa hänkin jää. Täytyykin tosiaan hiukan levähtää, muuten eivät jalat kannata. Andrei Jefimitsh kävi pitkäkseen sohvalle, kasvot seinään päin, ja kuunteli hammasta purren ystäväänsä, joka innokkaasti vakuutti, että Ranska ennemmin tahi myöhemmin murskaa Saksan, että Moskovassa on tavattoman paljon lurjuksia ja ettei hevosen kykyjä voi päättää sen ulkomuodosta. Tohtorin korvissa alkoi humista, sydän alkoi tykyttää ankarammin, mutta hienotunteisuudesta hän ei rohjennut pyytää ystäväänsä menemään ulos tahi olemaan vaiti. Onneksi Mihail Averjanitshia alkoi ikävystyttää huoneessa istuminen, ja hän lähti päivällisen jälkeen jaloittelemaan.

Yksin jäätyään Andrei Jefimitsh antautui levontunteen valtaan. Kuinka suloista on maata liikkumatta sohvalla ja tietää olevansa yksin huoneessa! Todellinen onni on mahdoton ilman yksinäisyyttä. Langennut enkeli oli uskoton Jumalalle luultavasti siksi, että toivoi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät saa nauttia. Andrei Jefimitsh tahtoi ajatella kaikkea viime päivinä kuulemaansa ja näkemäänsä, mutta Mihail Averjanitsh ei poistunut hänen ajatuksistaan.

— Hänhän otti lomaa ja lähti kanssani ystävyydestä, jalomielisyydestä, — ajatteli tohtori kiusaantuneena. — Ei ole mitään pahempaa kuin tämä ystävällinen holhous. Kyllähän hän on hyväsydäminen, jalomielinen ja aika iloveikko, mutta kuitenkin ikävä ihminen. Sietämättömän ikävä. Näkyy siis olevan ihmisiä, jotka aina puhuvat vain älykkäitä sanoja, mutta kuitenkin tuntuu, että he ovat typeriä.

Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh taas sanoi olevansa sairas eikä poistunut huoneestaan. Hän makasi kasvot sohvanselkään päin ja kärsi, kun ystävä koetti hauskuttaa häntä kertomuksillaan, ja tunsi lepoa, milloin toinen oli poissa. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että oli lähtenyt matkalle, ja ystävälleen, joka kävi joka päivä yhä kielevämmäksi ja hilpeämmäksi; hänen oli mahdotonta ohjata ajatuksiaan vakaville, yleville aloille.

— Nyt minua koettelee todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, — ajatteli hän suuruksissaan heikkoudelleen. — Mutta mitä turhia… Palaan kotiin, ja kaikki käy taas entiseen tapaansa…

Pietarissa sama juttu: hän ei päiväkausiin poistunut huoneestaan, makasi sohvalla ja nousi jalkeille vain juodakseen olutta.

Mihail Averjanitsh hoputti kaiken aikaa matkustamaan Varsovaan.

"Rakas ystävä, mitäpä minä sinne?" esteli Andrei Jefimitsh rukoilevalla äänellä. "Matkustakaa yksin ja antakaa minun lähteä kotiin! Olkaa niin ystävällinen!"

"Ei missään nimessä!" vastasi Mihail Averjanitsh. "Se on hurmaava kaupunki. Siellä minä olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta vuotta!"

Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi mielenlujuutta pysyäkseen päätöksessään, hän rohkaisi mielensä ja lähti Varsovaan. Sielläkään hän ei mennyt mihinkään huoneestaan, makasi vain sohvalla ja oli vihoissaan itselleen, ystävälleen ja palvelijoille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, ja Mihail Averjanitsh, kuten tavallisesti, reippaana ja iloisena, kuljeskeli aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja etsi vanhoja tuttaviaan. Usein hän oli poissa koko yön. Erään yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt kuka ties missä, hän palasi varhain aamulla tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, punaisena ja hiukset epäjärjestyksessä. Hän käveli hyvän aikaa nurkasta nurkkaan, murahdellen itsekseen jotakin, sitten hän pysähtyi ja sanoi:

"Kunnia ennen kaikkea!"

Käveltyään vielä hetkisen, hän tarttui käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänensävyllä:

"Niin, kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin ensi kerran johtui mieleeni lähteä tähän Babyloniin! Rakas ystävä", sanoi hän, kääntyen tohtoriin, "halveksikaa minua: olen hävinnyt pelissä! Antakaa minulle viisisataa ruplaa!"

Andrei Jefimitsh otti esille viisisataa ruplaa ja antoi ne ystävälleen sanaakaan sanomatta. Tämä, yhä vielä tulipunaisena häpeästä ja kiukusta, lausui epäselvästi jonkin hyödyttömän valan, pani lakin päähänsä ja lähti. Palattuaan parin tunnin päästä hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi äänekkäästi ja virkkoi:

"Kunnia on pelastettu! Ja nyt matkaan, ystäväni! En tahdo enää minuutiksikaan jäädä tähän kirottuun kaupunkiin. Roistot! Itävaltalaiset vakoojat!"

Kun ystävykset palasivat omaan kaupunkiinsa, oli jo marraskuu, ja kadut olivat paksun lumen peitossa. Andrei Jefimitshin viran oli ottanut tohtori Hobotov; hän asui vielä vanhassa asunnossaan odottaen, milloin Andrei Jefimitsh palaa ja tyhjentää sairaalarakennuksessa olevan huoneistonsa. Ruma nainen, jota hän sanoi keittäjättärekseen, asui jo eräässä kylkirakennuksessa.

Kaupungissa kerrottiin uusia sairaalajuoruja. Tiedettiin, että ruma nainen oli riitaantunut katsastusmiehen kanssa ja että tämä oli ryöminyt polvillaan hänen edessään, pyytäen anteeksi.

Andrei Jefimitshin oli ensi päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen etsittävä itselleen asunto.

"Rakas ystävä", sanoi postimestari hänelle ujosti, "suokaa anteeksi tungetteleva kysymys: millaiset varat teillä on?"

Andrei Jefimitsh laski vaieten rahansa ja vastasi:

"Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa."

"En sitä kysynyt", huomautti Mihail Averjanitsh hämmentyneenä, ymmärtämättä tohtoria. "Kysyn, kuinka suuri on yleensä omaisuutenne?"

"Johan sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa… Mitään muuta minulla ei ole."

Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalona ihmisenä, mutta oli kuitenkin epäillyt hänellä olleen pääomaa, ainakin parikymmentä tuhatta. Nyt, kuullessaan, että Andrei Jefimitsh oli suorastaan keppikerjäläinen, ettei hänellä ollut varoja elämiseen, hän äkkiä purskahti itkemään ja syleili ystäväänsä.