XIII.

Viikon päästä Andrei Jefimitshiä kehoitettiin levähtämään, toisin sanoen, jättämään erohakemus; hän otti kehoituksen sangen tyynesti vastaan, ja toisen viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh istuivat postivankkureissa matkalla lähimmälle rautatieasemalle. Ilma oli viileä ja läpikuultavan kirkas, taivas vaaleansininen. Matka asemalle, kaksisataa virstaa, ajettiin kahdessa vuorokaudessa, ja kaksi kertaa jäätiin yöksi katon alle. Kun postiasemilla tarjottiin teetä huonosti pestyissä laseissa tahi vitkasteltiin hevosia valjastettaessa, niin Mihail Averjanitsh kävi tulipunaiseksi, vapisi koko ruumiiltaan ja karjui:

"Suu kiinni! Ei mitään selityksiä!" Ja vankkureissa istuessaan hän hetkeksikään vaikenematta kertoi matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan tsaarikunnassa. Sellaisia seikkailuja ja kohtauksia! Hän puhui kovalla äänellä ja oli samalla niin kummastuneen näköinen, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Kaiken lisäksi hän puhuessaan hengitti Andrei Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänen korvaansa. Se kiusasi tohtoria ja esti häntä keskittämästä ajatuksiaan.

Rautatiellä he säästäväisyyssyistä matkustivat kolmannessa luokassa, tupakoitsemattomien vaunussa. Matkustajat olivat puoleksi puhtaita. Mihail Averjanitsh oli pian tutustunut jokaiseen ja siirtyen penkistä toiseen puhui kovalla äänellä, että näillä kiusallisilla rautateillä ei pitäisi matkustaa. Petkutusta ja peijausta joka puolella! Toista on ratsastaa: pyyhkäiset päivässä sata virstaa ja tunnet itsesi terveeksi ja virkuksi. Ja katovuodet meillä johtuvat siitä, että Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla vallitsee hirveä epäjärjestys. Hän kiivastui, puhui äänekkäästi eikä antanut toisille suunvuoroa. Hänen taukoamaton lavertelunsa, jota säestivät kovat naurunhohotukset ja vilkkaat eleet, rasitti Andrei Jefimitshiä.

— Kumpikohan meistä kahdesta on mielipuoli? — ajatteli hän ärtyneenä. — Minäkö, joka kaikilla tavoin koetan olla häiritsemättä matkustajia, vaiko tuo itsekäs mies, joka uskoo olevansa viisaampi ja henkevämpi kaikkia muita eikä senvuoksi anna kenellekään rauhaa?

Moskovaan tultua Mihail Ävarjanitsh otti ylleen olkaimettoman sotilaspukunsa, käyttäen punareunuksisia housuja. Kadulla hänellä oli sinelli ja päässään upseerin lakki, ja sotamiehet tekivät hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshistä tuntui nyt, että hänen seuralaisensa oli kaikesta ennen omaksumastaan herrasmaisuudesta kuluttanut pois kaiken hyvän ja säilyttänyt vain kaiken ruman. Hän tahtoi itseään palveltavan silloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Tulitikkuja oli pöydällä hänen edessään, ja hän näki ne, mutta kuitenkin huusi tarjoilijaa tuomaan tulitikkuja; hän ei ujostellut näyttäytyä hotellipalvelijattarelle alusvaatteissaan; kaikkia lakeijoja eroituksetta, vanhuksiakin, hän sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä hölmöiksi ja pölkkypäiksi. Se oli Andrei Jefimitshin mielestä kyllä herrasmaista, mutta rumaa.

Ensi työkseen Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajan kappeliin. Hän rukoili kiihkeästi, lyöden otsaansa maahan kyynelet silmissä, ja lopetettuaan huokasi syvään ja sanoi:

"Vaikka ei uskokaan, tuntuu kuitenkin ikäänkuin rauhoittuvansa, kun rukoilee. Polvistukaa tekin, ystäväni."

Andrei Jefimitsh joutui hämilleen ja polvistui pyhänkuvan eteen, ja Mihail Averjanitsh työnsi huulensa suppuun ja rukoili kuiskaten, ja taas hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Sitten he menivät Kremliin, jossa katselivat, jopa sormin koettelivat n.s. tsaaritykkiä ja tsaarikelloa, ihailivat näköalaa, joka levisi Moskva-joen takana, pistäytyivät Vapahtajankirkossa ja Rumjantsev-museossa.

Päivällistä he söivät Tiestovissa. Mihail Averjanitsh silmäili kauan ruokaluetteloa, silitteli poskipartaansa ja virkkoi kuin herkkusuu, joka on tottunut liikkumaan ravintoloissa kuin kotonaan:

"Katsotaanpas, enkelini, mitä teillä on tarjottavana!"