XII.

Tämän jälkeen Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista salaperäisyyttä. Kun sairaalan rengit, hoitajattaret ja potilaat kohtasivat hänet, katsahtivat he häneen kysyvästi ja alkoivat sitten supista keskenään. Pikku Masha, katsastusmiehen tytär, jonka näkeminen puistossa häntä aina ilahdutti, juoksi nyt pois hänen luotaan, kun hän lähestyi hymyillen silittääkseen tyttösen päätä. Postimestari Mihail Averjanitsh, kuunnellessaan hänen puhettaan, ei enää virkkanut: "Aivan niin", vaan mutisi hämillään: "niin, niin, kai…" ja katsoi häntä miettiväisen ja surullisen näköisenä; ties miksi, hän kehoitteli ystäväänsä luopumaan viinasta ja oluesta, mutta hienotunteisesti kyllä ei puhunut suoraan, vaan vihjaillen, kertoen milloin muutamasta pataljoonanpäälliköstä, erinomaisesta miehestä, milloin rykmentinpapista, kelpo toverista, jotka joivat ja sairastuivat, mutta herjettyään juomasta paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa Andrei Jefimitshin luo tuli hänen virkaveljensä Hobotov, joka samoin neuvoi häntä heittämään väkevät ja ilman mitään huomattavaa syytä kehoitti häntä nauttimaan bromihappoista kalia.

Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupunginpäältä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä luokseen erittäin tärkeän asian vuoksi. Tullessaan määrätyllä ajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi siellä sotilaskutsuntapäällikön, piirikoulun sivilitarkastajan, kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotovin sekä erään pyylevän, vaaleaverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtorina. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen, vaikeasti äännettävä nimi, asui kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista, hevossiitoslaitoksella, ja oli nyt matkan varrella poikennut kaupunkiin.

"Täällä on eräs teidän toimialaanne koskeva ilmoitus", lausui hallituksen jäsen Andrei Jefimitshille, kun kaikki olivat tervehtineet ja istuutuneet pöydän ääreen. "Jevgeni Fjodoritsh arvelee, että apteekilla on ahdasta päärakennuksessa ja että se olisi siirrettävä johonkin sivurakennukseen. Tämä ei oikeastaan merkitsisi mitään, voihan apteekin siirtää, mutta pääasia on, että rakennus kaipaa korjausta."

"Niin, ilman korjausta ei käy päinsä", sanoi Andrei Jefimitsh, hetken mietittyään. "Jos esimerkiksi kulmarakennus järjestettäisiin apteekkia varten, tarvittaisiin minun laskujeni mukaan vähintään viitisensataa ruplaa. Siitä menosta ei ole vastaavaa hyötyä."

Hetkisen vaitiolo.

"Minulla oli kunnia esittää jo kymmenen vuotta sitten", jatkoi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä, "että tämä sairaala on nykyisessä tilassaan kaupungille liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin nelikymmenluvulla, mutta varat olivat silloin toiset. Kaupunki tuhlaa liian paljon rahoja tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minä arvelen, että niillä rahoilla voitaisiin ylläpitää kaksi mallikelpoista sairaalaa, jos olisi toinen järjestys."

"No, mitäpä muuta kuin pannaan toimeen toinen järjestys!" virkkoi hallituksen jäsen vilkkaasti.

"Minulla oli jo kunnia esittää: siirretään lääkinnöllinen puoli piirineuvostolle."

"Todellakin, antakaa piirineuvostolle rahat, niin se varastaa ne", virkkoi vaaleaverinen tohtori nauraen.

"Kuten tavallista on", myönsi hallituksen jäsen, nauraen hänkin.

Andrei Jefimitsh katsoi väsyneesti ja raukeasti vaaleaveriseen tohtoriin ja huomautti:

"Olkaamme toki oikeudenmukaisia."

Taas tuli hiljaisuus. Tuotiin teetä. Kutsuntapäällikkö, joka jostakin syystä oli kovin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä ja sanoi:

"Te olette kokonaan unohtanut meidät, tohtori. Mutta tehän olettekin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Ikävähän teillä olisikin meikäläisten parissa."

Kaikki alkoivat puhua siitä, kuinka ikävä kunnon ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei teatteria, ei musiikkia, ja viimeisissä klubitanssiaisissa oli parikymmentä naista ja vain kaksi herraa. Nuoriso ei tanssi, vaan tungeskelee kaiken aikaa ravintolapöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh alkoi hitaasti ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhua, kuinka surkeata, perin surkeata on, että kaupunkilaiset tuhlaavat elinvoimansa, sydämensä ja älynsä vain kortinpeluuseen ja juoruiluun eivätkä osaa tai tahdo kuluttaa aikaansa mielenkiintoisessa keskustelussa ja lukemisessa, eivät tahdo käyttää hyväkseen älyn suomia nautintoja. Ainoastaan äly on mielenkiintoinen ja tuntemisen arvoinen, kaikki muu on pientä ja mitätöntä. Hobotov kuunteli tarkkaavasti virkaveljensä puhetta ja kysyi sitten äkkiä:

"Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on?"

Saatuaan vastauksen hän ja vaaleaverinen tohtori alkoivat sellaisten tutkijain tavalla, jotka tuntevat taitamattomuutensa, kysellä Andrei Jefimitshiltä, mikä viikonpäivä tänään on, montako päivää on vuodessa ja onko totta, että kuudennessa osastossa on mainio profeetta.

Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:

"Kyllä, hän on sairas, mutta mielenkiintoinen nuori mies."

Muita kysymyksiä hänelle ei enää tehty.

Kun hän eteisessä puki päällystakkia ylleen, laski kutsuntapäällikkö kätensä hänen olalleen ja sanoi huokaisten:

"Meidän vanhusten olisi jo aika päästä lepoon!"

Poistuessaan virastosta Andrei Jefimitsh ymmärsi, että siellä oli ollut lautakunta, joka oli määrätty tutkimaan hänen sieluntilaansa. Hän muisti kysymykset, joita hänelle oli tehty, punastui ja ensi kerran eläissään syvästi surkutteli lääketiedettä.

— Hyvä Jumala, — ajatteli hän, muistellen, kuinka lääkärit vastikään olivat häntä tutkineet, — eihän siitä ole pitkää aikaa, kun he kuuntelivat luentoja psykiatriasta, suorittivat tutkintonsa — mistä tämä täydellinen tietämättömyys? Eihän heillä ole pienintäkään käsitystä psykiatriasta!

Ja ensi kerran hän tunsi itsensä loukatuksi ja katkeroituneeksi.

Saman päivän iltana hänen luokseen tuli Mihail Averjanitsh. Postimestari astui tervehtimättä hänen luokseen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi kiihtyneellä äänellä:

"Rakas ystävä, näyttäkää nyt minulle, että luotatte minun ystävyyteeni ja itse pidätte minua ystävänänne… Hyvä ystävä!" ja estäen Andrei Jefimitshiä puhumasta, hän jatkoi kiihkeästi: "Minä pidän teistä sivistyneisyytenne ja sielunne jalouden tähden. Kuulkaa minua, rakas ystävä! Tieteen säännöt pakottavat tohtoreita salaamaan teiltä totuuden, mutta minä käyn sotilaan tavoin suoraan kimppuun: te olette sairas! Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta se on totta, sen ovat kaikki jo aikoja sitten huomanneet. Tohtori Jevgeni Fjodoritsh sanoi minulle juuri äsken, että teidän täytyy terveytenne tähden saada lepoa ja huvitusta. Aivan niin! Erinomaista! Otan näinä päivinä lomaa ja lähden hengittämään toista ilmaa. Näyttäkää, että olette ystäväni, lähtekää minun mukaani! Lähtekäämme, unohtakaamme nuorten joukossa ikämme!"

"Minä tunnen olevani täysin terve", sanoi Andrei Jefimitsh, hiukan mietittyään. "En voi lähteä. Sallikaa minun jollakin muulla tavoin todistaa teille ystävyyteni."

Lähteä matkalle johonkin, tietämätöntä miksi, ilman kirjoja, ilman Darjushkaa, ilman olutta, tehdä jyrkkä muutos kahdenkymmenen vuoden aikana vakiintuneihin elämäntapoihinsa, — sellainen ajatus näytti hänestä ensi hetkellä hurjalta ja mahdottomalta. Mutta sitten hän muisti kaupunginhallituksessa tapahtuneen keskustelun ja alakuloisuuden, jota oli tuntenut palatessaan sieltä kotiin, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä mielipuolena, tuntuikin hauskalta.

"Minne oikeastaan aiotte matkustaa?" kysyi hän.

"Moskovaan, Pietariin, Varsovaan… Varsovassa olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta vuotta. Ihastuttava kaupunki! Lähtekäämme, ystäväni!"