IV.

Ivan Dmitritshin vasemmanpuolinen naapuri on, kuten jo mainitsin, juutalainen Moiseika; oikeanpuolinen on rasvoittunut, melkein pallomainen rahvaanmies, jolla on tylsät, aivan ilmeettömät kasvot. Hän on liikkumaton, ahnas ja siivoton eläin, joka jo aikoja sitten on menettänyt kyvyn ajatella ja tuntea. Hänestä lähtee lakkaamatta kirpeä, tukahduttava löyhkä.

Nikita, joka korjaa hänen jälkensä, lyö häntä vimmatusti, olkansa takaa, nyrkkejään säästämättä; kauheata tässä ei ole se, että häntä lyödään, — sellaiseen voi tottua, — vaan se, ettei tuo tylsistynyt eläin vastaa iskuihin ainoallakaan äännähdyksellä, liikkeellä, ilmeellä, heilahtelee vain hiljakseen kuin raskas tynnyri.

Viides ja viimeinen kuudennen osaston hoidokeista on muuan kaupunkilainen, joka aikoinaan palveli postissa lajittelijana, pieni, laihahko, vaaleanverinen mies, jolla on hyvänsävyiset, mutta hiukan viekkaat kasvot. Päättäen älykkäistä, levollisista silmistä, joiden katse on kirkas ja hilpeä, hän on varuillaan, ja hänellä on jokin hyvin tärkeä ja mieluisa salaisuus. Hänellä on pieluksensa ja patjansa alla jotakin, jota hän ei näytä kenellekään, ei pelosta, että se voitaisiin ottaa tahi varastaa häneltä, vaan häveliäisyydestä. Toisinaan hän menee ikkunan luo, ja kääntyen tovereihinsa selin, ripustaa rinnalleen jotakin, jota sitten pää kumarassa katselee; jos silloin joku menee hänen luokseen, niin hän hämmentyy ja tempaa sen rinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.

"Onnitelkaa minua", puhuu hän usein Ivan Dmitritshille, "minulle on esitetty annettavaksi Stanislain ritarikunnan toisen luokan merkki tähtineen. Toisen luokan merkki ja tähti annetaan vain ulkomaalaisille, mutta minuun nähden tahdottaneen jostakin syystä tehdä poikkeus", huomauttaa hän hymyillen ja kohauttaen hiukan neuvottomana olkapäitään. "Niin, enpä tosiaan voinut odottaa!"

"Minä en käsitä tästä mitään", vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.

"Vaan tiedättekö, minne asti ennemmin tahi myöhemmin vielä kapuan?" jatkaa entinen lajittelija siristäen viekkaasti silmiään. "Saan varmasti ruotsalaisen Pohjantähden. Se ritarimerkki on sellainen, että kyllä kannattaa touhuta. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on erittäin kaunista."

Varmaankaan ei elämä missään ole niin yksitoikkoista kuin tässä sivurakennuksessa. Aamulla hoidokkaat, halvattua ja paksua talonpoikaa lukuunottamatta, peseytyvät eteisessä suuren korvon ääressä ja kuivaavat itsensä mekkonsa liepeisiin; senjälkeen he juovat tinatuopeista teetä, jota Nikita tuo päärakennuksesta. Jokainen saa yhden tuopillisen. Puolenpäivän tienoissa syödään hapankaalikeittoa ja puuroa, illalliseksi on päivällisestä jäänyttä puuroa. Väliajoilla maataan, nukutaan, katsellaan ikkunoista ja kävellään nurkasta nurkkaan. Ja niin joka päivä. Entinen lajittelijakin puhuu aina vain samoista ritarimerkeistä.

Muita ihmisiä nähdään kuudennessa osastossa harvoin. Uusia mielenvikaisia tohtori ei ole enää moneen aikaan ottanut vastaan, ja vähän on tässä maailmassa niitä, joita haluttaa käydä hullujenhuoneissa. Kerran kahdessa kuukaudessa käy Semjon Lasaritsh, parturi. Kuinka hän keritsee mielenvikaiset ja kuinka Nikita häntä siinä toimessa auttaa, ja millainen hämminki syntyy potilaiden joukossa joka kerta kun juopunut, hymyilevä parturi ilmestyy heidän keskuuteensa, sitä emme ryhdy kuvailemaan.

Paitsi parturia ei kukaan kurkistakaan rakennukseen. Sairaat ovat tuomitut näkemään päivästä päivään ainoastaan Nikitan.

Mutta vähän aikaa sitten sairaalassa alettiin huhuta kummia.

Pantiin liikkeelle huhu, että muka tohtori oli ruvennut käymään kuudennessa osastossa.