XVII.

Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan pää pieluksiin haudattuna; halvaantunut istui liikkumatta, itkien hiljaa ja liikutellen huuliaan. Paksu talonpoika ja entinen postinlajittelija nukkuivat. Oli hiljaista.

Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle ja odotti. Noin puoli tuntia kului ja Hohotovin sijasta tuli Nikita, tuoden kainalossaan mekon, alusvaatekerran ja parin tohveleita.

"Olkaa niin hyvä ja pukeutukaa, teidän jalosukuisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Tulkaa tänne päin, tässä on teidän vuoteenne", lisäksi hän, näyttäen tyhjää, nähtävästi äsken tuotua vuodetta. "Älkää huoliko, kyllä vielä parannutte, Herra suokoon."

Andrei Jefimitsh ymmärsi nyt kaikki. Meni sanaakaan sanomatta Nikitan osoittaman vuoteen luo ja istuutui sen reunalle; nähdessään Nikitan yhä odottavan hän riisuutui ihan alastomaksi, vaikka hävetti. Sitten hän pukeutui sairaalavaatteisiin; alushousut olivat liian lyhyet, paita oli pitkä, ja mekko haiskahti savustetulta kalalta.

"Kyllä parannutte, jos Herra suo", toisti Nikita.

Hän keräsi Andrei Jefimitshin vaatteet kainaloonsa ja poistui, sulkien oven jälkeensä.

Yhdentekevää… — ajatteli Andrei Jefimitsh, kietoutuen häpeillen mekkoonsa ja tuntien olevansa vangin näköinen nykyisessä puvussaan. — Yhdentekevää… yhdentekevää, olipa ylläni hännystakki tahi virkapuku tahi tämä mekko…

Mutta kello? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Ja savukkeet? Mihin Nikita oli vienyt hänen vaatteensa? Mitäpä niistä, eihän hänen enää koko lopun elämänsä aikana tarvitsisi käyttää housuja, liivejä tai saappaita. Ensi aluksi tuo kaikki tuntui omituiselta, suorastaan käsittämättömältä. Andrei Jefimitsh oli yhä vielä varma siitä, ettei Bielovan talolla ja kuudennella osastolla ollut minkäänlaista eroa, että koko maailman meno oli joutavaa ja tyhjää hosumista, mutta sittenkin hänen kätensä vapisivat, jaloissa oli kylmiä väreitä, ja hänestä tuntui ilkeältä se ajatus, että pian Ivan Dmitritsh herää ja näkee hänenkin olevan puetun sairaalamekkoon. Hän nousi, käveli pitkin huonetta ja istuutui taas.

Hän istui puoli tuntia, jopa tunninkin, ja aika tuntui tuskallisen pitkältä; oliko tosiaan mahdollista elää täällä päiviä, viikkoja, jopa vuosia, kuten nuo ihmiset? Hän istui, käveli, istuutui uudelleen; astui ikkunan ääreen ja katseli ulos ja taas käveli nurkasta nurkkaan. Mutta sitten? Eikö muuta kuin yhä vain istua kuin puujumala ja ajatella? Ei, se ei sentään liene mahdollista!

Andrei Jefimitsh heittäytyi makuulle, mutta nousi heti uudestaan ja pyyhki otsalta kylmää hikeä hihallaan ja tunsi, että hänen kasvoihinsa oli tullut savustetun kalan haju. Hän alkoi taas kävellä.

"Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys", murahteli hän itsekseen, levittäen kätensä neuvottoman näköisenä. "Minun täytyy selittää, tämä on väärinkäsitys…"

Nyt Ivan Dmitritsh heräsi. Nousi istumaan ja nojasi kasvojaan nyrkkeihinsä. Sylkäisi. Katsahti sitten laiskasti tohtoriin eikä aluksi näyttänyt käsittävän mitään, mutta pian hänen unisille kasvoilleen levisi ilkeä ja pilkallinen ilme.

"Ahaa, ystäväiseni, teidätkin on tuotu tänne!" huudahti hän nukkumisesta vielä käheällä äänellä, siristäen toista silmäänsä. "Erittäin ilahduttavaa! Ennen te imitte verta muista, nyt teistä itsestänne imetään. Mainiota!"

"Tässä lienee jokin väärinkäsitys…" virkkoi Andrei Jefimitsh, pelästyen Ivan Dmitritshin ääntä, kohautti olkapäitään ja toisti: "Jokin väärinkäsitys…"

Ivan Dmitritsh sylkäisi taas ja laskeutui pitkäkseen.

"Kirottu elämä!" murahti hän. "Ja sehän tässä on katkeraa ja suututtavaa, ettei tämä elämä pääty kärsimysten palkitsemiseen, hyveen riemuvoittoon, kuten oopperoissa, vaan kuolemaan; rengit tulevat ja raahaavat raadon käsistä ja jaloista kellariin. Uh! Mutta mitäpä siitä… Saammehan sitten tulevassa elämässä iloita… Minäpä laskeudun sieltä haamuna tänne ja pelottelen näitä roistoja. Pelotan harmaapäisiksi."

Moiseika palasi saalistusretkeltään ja tohtorin nähdessään ojensi kätensä:

"Anna kopeekka!"