I.

Sairaalan pihassa on pienehkö sivurakennus, jota ympäröi kokonainen metsä nokkosia, takkiaisia ja villihamppua. Sen katto on ruostunut, savutorvi puoleksi kumossa, portaat ovat lahonneet ja kasvavat ruohoa, ja rappauksesta on enää vain hiukan jälkiä näkyvissä. Julkisivu on sairaalaan päin, takasivu katselee pellolle, josta sen eroittaa sairaalan harmaa, nauloilla reunustettu aita. Näillä nauloilla, joiden kärjet törröttävät pystyssä, ja aidalla ja itse rakennuksella on se erikoinen alakuloinen, toivoton ilme, jollainen meillä tavataan ainoastaan sairaaloilla ja vankiloilla.

Ellette pelkää polttavanne itseänne nokkosiin, niin menkäämme pitkin kapeaa polkua, joka vie sivurakennukselle, ja katsokaamme, mitä siellä on sisällä. Avattuamme ensimmäisen oven tulemme eteiseen. Siellä on seinävierillä ja uunin luona kokonaisia vuoria kaikenlaista sairaalarojua. Patjoja, vanhoja risaisia mekkoja, housuja, siniraitaisia paitoja, hylyksi käytettyjä kenkärajoja, — ja kaikki tämä törky on heitetty läjiin, rutistettu kasaan sikin sokin; siinä se mätänee ja levittää ympärilleen tukahduttavaa löyhkää.

Lumppuläjällä makaa, aina piippu hampaissa, vartija Nikita, vanha virkaheitto sotilas, jonka hihanauhakkeet aika on muuttanut ketunkarvaisiksi. Hänellä on tuimat, kuihtuneet kasvot, riippuvat kulmakarvat, jotka tekevät hänet lammaskoiran näköiseksi, ja punainen nenä; hän on lyhyenläntä, laiha ja suonikas, mutta hänellä on ryhtiä, ja hänen nyrkkinsä ovat lujat. Hän on niitä yksinkertaisia, vakavia, luotettavia ja tylsiä ihmisiä, jotka rakastavat järjestystä ja ennen kaikkea ja siksi uskovat lujasti, että täytyy piestä. Hän mukiloi kasvoihin, rintaan, selkään, mihin sattuu, ja on varma siitä, ettei täällä muutoin olisi järjestystä.

Sitten astutte suureen, avaraan huoneeseen, joka vastaa koko rakennusta, ellei oteta lukuun eteistä. Täällä on seinät sivelty likaisensinisellä värillä, katto on noessa kuin savupirtissä, — näkee selvästi, että uunit talvisin savuavat ja ajavat häkää. Ikkunoita rumentavat sisäpuolelle kiinnitetyt rautaristikot. Lattia on harmaa ja tikkuinen. Ilma on hapankaalin, öljylampun, luteiden ja ammoniakin hajun kyllästämä, niin että ensimmältä luulisitte tulevanne eläintarhaan.

Huoneessa on vuoteita, jotka on ruuvattu kiinni lattiaan. Niillä istuu ja loikoo ihmisiä sinisissä sairaalamekoissa ja vanhan tavan mukaan patalakki päässä. Ne ovat mielipuolia.

Heitä on täällä kaikkiaan viisi. Vain yksi on säätyhenkilö, kaikki muut pikkuporvareja tai rahvasta. Ensimmäinen ovesta käsin, pitkä, laiha mies, jolla on punertavat, kiiltävät viikset ja itkettyneet silmät, istuu nojaten päätään käteensä ja tuijottaa yhteen kohtaan. Yöt päivät hän suree jotakin, pudistellen päätään, huokaillen ja katkerasti hymyillen; hän ottaa harvoin osaa keskusteluun eikä tavallisesti vastaa kysymyksiin. Hän syö ja juo koneellisesti, silloin kun annetaan. Ahdistavasta, hakkaavasta yskästä, laihuudesta ja poskien punasta voi päättää, että hänellä on keuhkotaudin alku.

Hänen jälkeensä seuraa pieni, eloisa, erittäin vilkasliikkeinen vanhus, jolla on piikkiparta ja musta, kähärä tukka kuin neekerillä. Päivisin hän kulkee pitkin salia ikkunasta toiseen tahi istuu vuoteellaan, jalat turkkilaisten tapaan ristissä allaan, ja viheltelee taukoamatta kuin punatulkku, laulaa hiljaa itsekseen ja nauraa hihittää. Yhtä lapsellisen hilpeä ja vilkas hän on öisinkin noustessaan rukoilemaan, s.o. lyömään nyrkeillään rintaansa ja kaivelemaan sormellaan ovenpieliä. Hän on juutalainen Moiseika, heikkomielinen, joka menetti järkensä parikymmentä vuotta sitten, kun häneltä paloi verstas, jossa valmistettiin hattuja.

Kaikista kuudennen osaston asukkaista sallitaan vain hänen poistua rakennuksesta, vieläpä sairaalan pihasta kadullekin. Tätä erikoisoikeutta hän on saanut nauttia jo pitkät ajat, nähtävästi siksi, että hän on vanha sairaalan hoidokki ja hiljainen, vaaraton hupsu, kaupungin narri, joka aikoja sitten oli totuttu näkemään kaduilla poikaviikarien ja koirien ympäröimänä. Sairaalamekossa, naurettava patalakki päässä ja tohvelit jalassa, toisinaan avojaloin ja housuittakin, hän kuljeskelee pitkin katuja, pysähtyen porteilla ja kauppapuotien luona pyytämään kopeekkaista. Missä hän saa kaljaa, missä leivänpalan, missä taas kopeekanlantin, ja sairaalaan palatessaan hän tavallisesti on kylläinen ja rikas. Kaikki, mitä hän tuo mukanaan, ottaa Nikita häneltä omiksi hyvikseen. Hän tekee sen raa'alla tavalla, kiukkuisena, kääntäen toisen taskut nurin ja kutsuen Jumalaa todistajaksi, ettei hän milloinkaan enää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänen mielestään pahinta, mitä maailmassa saattaa tapahtua.

Moiseika on hyvin palvelevainen. Hän antaa tovereilleen vettä, peittää heidät, kun he nukkuvat, lupaa tuoda jokaiselle kopeekan kadulta ja ommella jokaiselle uuden lakin; hän ruokkii lusikastaan vasemmanpuolista, halvattua naapuriaan. Sitä hän ei tee sääliväisyydestä eikä minkään inhimillisyystunteen pakottamana, vaan jäljitellen oikeanpuolista naapuriaan Gromovia ja itsetiedottomasti alistuen hänen vaikutukseensa.

Ivan Dmitritsh Gromov, kolmenneljättä vanha aatelismies, entinen ulosottomies ja kuvernementinsihteeri, sairastaa vainoamishulluutta. Hän joko makaa vuoteellaan kokoonkyyristyneenä tahi kävelee nurkasta nurkkaan, ikäänkuin saadakseen liikuntoa; hyvin harvoin hän istuu. Hän on aina kiihdyksissä, jännittyneenä jostakin hämärästä, epämääräisestä odotuksesta. Kuullessaan pienimmänkin rasahduksen eteisestä tahi huudahduksen pihalta, hän heti kohottaa päätänsä ja alkaa kuunnella: tullaankohan häntä noutamaan? Häntäköhän etsitään? Ja silloin hän tulee kovin levottomaksi, ja hänen kasvoilleen ilmestyy torjuva ilme.

Minua miellyttävät hänen leveät, luisevat kasvonsa, jotka ovat alati kalpeat ja onnettomat ja joissa kuvastuu kuin peilissä taistelujen ja alituisen kauhun kiduttama sielu. Hänen virnistelynsä on kummallista ja sairaloista, mutta hienot uurteet, jotka syvä, todellinen kärsimys on painanut hänen kasvoihinsa, ilmaisevat järkevyyttä ja älykkyyttä, ja silmissä on lämmin, terve loiste. Minua miellyttää koko hänen olemuksensa; hän on kohtelias, avulias ja hienotunteinen kaikkia paitsi Nikitaa kohtaan. Kun joku pudottaa napin tahi lusikan, niin hän heti hypähtää vuoteeltaan ja nostaa esineen maasta. Joka aamu hän toivottaa tovereilleen hyvää huomenta ja levolle mennessään hyvää yötä.

Paitsi alituista jännityksen tilaa ja virnistämistä, ilmenee hänen hulluutensa seuraavalla tavalla. Joskus iltaisin hän kääriytyy mekkoonsa ja vavisten koko ruumiiltaan ja hampaiden kalistessa alkaa nopeasti kävellä nurkasta nurkkaan ja vuoteiden välillä. Näyttää siltä kuin hänellä olisi ankara kuume. Siitä, että hän äkkiä pysähtyy ja katsahtaa tovereihinsa, huomaa hänen haluavan sanoa jotakin erittäin tärkeää, mutta nähtävästi arvellen, ettei häntä kuunneltaisi tahi ymmärrettäisi, hän pudistaa kärsimättömästi päätään ja jatkaa kävelyään. Mutta pian puhumisen halu voittaa kaikki arvelut, ja hän kirvoittaa kielensä siteet ja puhuu intohimoisesti. Hänen puheensa on säännötöntä, kuumeentapaista, ikäänkuin hourailua, katkonaista, eikä aina käsitettävää, mutta siinä on kuitenkin, sekä sanoissa että äänensävyssä, jotakin erittäin miellyttävää. Kun hän puhuu, niin näette hänessä mielipuolen ja ihmisen. Hänen järjetöntä puhettaan on vaikea kuvata paperille. Hän puhuu ihmisten halpamaisuudesta, väkivallasta, joka sortaa totuutta, ihanasta elämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunaristikoista, jotka joka hetki muistuttavat hänelle sortajien tylsyyttä ja julmuutta. Koko hänen puheensa on kuin sekavia säveliä vanhoista mutta vielä keskeneräisistä lauluista.