IX.

Kun Hall palasi lyhyeltä Euroopanmatkaltaan, aikoi hän ensi työkseen lähteä tapaamaan Elinor rouvaa. Mutta sitä ennen hän pistäytyi konttoriinsa, jossa ikävät uutiset olivat häntä vastassa.

Tohtori Tom Coyne oli useamman kerran käynyt häntä etsimässä, kertoi kirjanpitäjä; hänellä oli varmaankin ollut tärkeitä asioita, sillä hän oli näyttänyt hermostuneelta ja oli tiedustellut milloin johtaja palaisi kotiin. Hän oli varmaankin lähtenyt jo kaupungista, mutta jättänyt kirjeen mr Hallille.

Sähköteitse oli Hall jo aikaisemmin kuullut Tomin käynneistä, samoinkuin hänelle oli ilmoitettu hänen muista asioistansa, mutta nyt vasta hän aikoi aavistaa, että hänen käyntinsä takana piili jotain ikävyyttä.

— Puh, sanoi hän itsekseen astuessaan omaan työhuoneeseensa. — Mitä tekemistä minulla on tuon pitkäsäärisen Tomin kanssa? Tosin hän on tuleva lankoni, mutta sellaisena hän pysyköön minusta loitolla; älköön tunkeilko Elinorin ja minun väliini.

Hän otti esille Tomin kirjeen. Se oli aivan lyhyt ja asiallinen. Hän kirjoitti hänelle vain lyhyesti sisarensa puolesta, ettei Hall tästä lähin enää saisi panna Elinorin ja hänen alaikäisen lapsensa rahoja päättömiin keinotteluihin, jotka olivat ala-arvoisia siksi hyvälle ja hienolle liikkeelle kuin Pattersonin, sekä että hänen tästä lähin tuli aina neuvotella mr C.J. Lawsonin kanssa liikkeen konttorissa, »miehen, jolla oli kunnioitetun lankoni täysi luottamus ja jolla on paljoa suurempi kokemus liikeasioissa, kuin mitä Teillä näyttää olevan».

Hall rypisteli otsaansa ja puristi nyrkkiään.

— Tuo hävytön nulikka uskaltaa läksyttää minua! huudahti hän. Hän, mieletön lääkäri, joka tuhlaa omaisuutensa armeliaisuuslaitoksiin! Paras neuvomaan minua. Mikä hävyttömyys!

Hän astui myrskyaskelin edestakaisin huoneensa permannolla.

— Jollei hän olisi Elinorin veli, kostaisin tämän hänelle. Tämän jälkeen me olemme vihamiehiä, poikaseni!

Hän kävi istumaan pöytänsä ääreen, kääri kirjeen sytykkeeksi ja sytytti sillä sikarinsa. Vetäessään sauhuja hän tuumi itsekseen viekkaan hymyilyn karehtiessa hänen huulillaan:

— Jos tuo lurjus tietäisi, että Pattersonin firman hävittämät rahat tulevat sittenkin hänen sisarensa hyödyksi, niin ehkä hän pitäisi vähemmän melua. Varmaankin hän on samaa mieltä minun kanssani siitä, että miehelle on mieluisampaa lahjoittaa rikkautta vaimolleen kuin ottaa kaikki häneltä vastaan. Lahjat vaativat köyhältä nöyryyttävää kiitollisuutta. No niin, minä kuittaan edeltäpäin osan kiitollisuudenvelkaani…

Hänen ajatuksensa kiintyivät niin kokonaan Elinoriin ja mieluisiin tulevaisuudenunelmiin, ettei hänen tehnyt mielensä ryhtyä työhön.

— Elinorin luo! sanoi hän itsekseen. Se on tärkeintä.

Ja sillä välin kuin hänen autonsa kiiti katuja pitkin, tuumi hän mielessään, miten hän puolustaisi itseään ja saisi Elinorin vakuutetuksi kyvystään hoitaa liikeasioita sekä täydellisestä luotettavuudestaan.

— Kukapa tietää, vaikka suoriutuisin tästä pulmasta voitokkaasti ja pääsisin entistä lähemmäksi päämäärääni.

Äkkiä kohosivat hänen sisäisen silmänsä eteen laihat, surunvoittoiset kasvot, joita ympäröi vaalea, pörröinen parta ja joista loisti häntä vastaan epäilevä, likinäköinen katse. Mutta hän pakotti tuon näyn katoamaan, ja sen sijalle kohosivat Elinor rouvan kauniit, alakuloiset kasvot, naisen, jota hän petti ja himoitsi ja jonka tähden hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.

Elinor otti hänet kylmästi vastaan, mutta samalla koko hänen olentonsa ilmaisi syvintä alakuloisuutta. Hall päätti käyttää tätä hänen mielialaansa hyväkseen ja aikoi heti puhua liikeasioista.

— Olen kovin pahoillani, etten tavannut veljeänne voidakseni selittää hänelle asiaa, sanoi hän. Teiltä olisin tahtonut säästää nämä ikävyydet. Naiset, jotka eivät ymmärrä liikeasioita — ja miehet myöskin — arvostelevat aina tuloksen mukaan, mikä kuitenkin on sattuman leikkiä, eivätkä huomaa sitä älykästä suunnitelmaa, joka on kaiken pohjana. Tässä tapauksessa suunnitelma oli todellakin älykäs. Älkää luulko, että kehun sillä itseäni. Tuuma oli kokonaan teidän miesvainajanne.

Elinor rouva veti syvältä henkeään, ja hiukan punaa kohosi hänen kalpeille poskilleen.

— Hänen määräystensä mukaan minä ostin ja möin, jatkoi Hall; itse en olisi uskaltanut ryhtyä niin monimutkaisiin keinotteluihin, mutta Henryn jälkeenjättämät ohjeet olivat sitovia minulle, joskin yksi ja toinen varoitti minua. Moititteko te minua siitä?

Hall katsoi rukoilevasti Elinoriin. Tämä pudisti vain päätään katsomatta toiseen.

— Ja sanoakseni totuuden, oli jo liian myöhäistä vetäytyä pois jutusta. Henry oli näet jo ennen matkaansa tehnyt sitoumuksia, joita minä en tahtonut rikkoa. Ajatelkaahan asemaani, mrs Elinor! Toisaalta Henryn määräykset ja sitoumukset — toisaalta pörssivaihtelut, joita ei kukaan voi edeltäpäin aavistaa ja jotka näyttivät olevan meille erittäin edulliset. Uskokaa minua, jollei odottamattomia seikkoja olisi tullut väliin, niin teidän omaisuutenne olisi nyt kaksinkertainen. Henry oli suunnitellut sen niin erinomaisesti. Antakaas kun selitän tarkemmin…

Hall kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä sisäpuolen ikäänkuin käyttäen sitä todistelutaulukkona. Hän ei aikonut kuitenkaan selittää Elinorille mitään, sillä hän oli laskenut edeltäpäin, että nuori rouva kieltäytyisi kuuntelemasta.

— Hyvä mr Hall, älkää vaivautuko, sanoi Elinor omituisella äänenpainolla. Minä en kuitenkaan ymmärtäisi siitä mitään. Minä tahdoin vain tietää, oliko Henryllä mitään osaa siinä. Ja koska te sanotte toimineenne hänen määräyksiensä mukaan, olen minä tyytyväinen. Ei puhuta siitä sen enempää.

Elinor nousi paikaltaan ja järjesteli kukkia pöydällä.

— Sanokaa, rouva, sanoi Hall nousten myöskin, sanokaa, että annatte minulle anteeksi.

— Eihän minulla ole mitään anteeksiannettavaa.

Hall astui askelta lähemmäksi. Hän hengitti kiivaasti ja ääni kuului kiihoittuneelta.

— Ojentakaa kätenne osoitteeksi, ettei tämä asia ole järkyttänyt teidän luottamustanne minuun, pyysi hän.

Elinor teki minkä toinen pyysi, mutta käänsi katseensa pois. Hänen kätensä lepäsi kylmänä ja tunteettomana Hallin kädessä, mutta se poltti häntä. Hän aikoi suudella sitä, mutta samassa hän kohtasi Elinor rouvan katseen, ja hän laski käden irti. Hänen oli mahdoton selittää nuoren rouvan katseen ilmettä. Voitto, jonka hän kekseliäillä valheillaan juuri luuli saavuttaneensa ja joka tuntui hänestä suuremmalta kuin mikään tuomiosalissa saavuttamansa voitto, oli äkkiä muuttunut kiduttavaksi epäluuloksi. Ja kiusallisen epävarman tunteen vallassa hän kävi jälleen istumaan. Hän ei tiennyt mitä uskoa. Elinorin käytös oli yhä jäykkä ja kylmä. Painostava hiljaisuus seurasi.

— Kertokaa jotain matkastanne, sanoi Elinor vihdoin. Tehän kävitte Lontoossa?

— Kävin kyllä, valehteli Hall häikäilemättä, sillä asian laita oli sellainen, ettei hän ollut käynyt Liverpoolin rajojen ulkopuolella niinä parina, kolmena päivänä, jotka hän oli oleskellut Englannissa. —

Minä koetan parhaillaan saada sekä kotimaassa että ulkomailla rahoja erästä yritystä varten, joka on tuottava kauniita summia. Se on toistaiseksi salaisuus, mutta voinhan kernaasti sanoa teille, että meillä on toiveita voittaa takaisin kaikki, minkä kadotimme, ja enemmänkin. Minun kauttani te ette joudu kärsimään, mrs Patterson. Te voitte luottaa minuun, että tulen onnistumaan.

Hallin tarmokas ja päättävä puhetapa teki Elinoriin jälleen valtavan vaikutuksen, samalla kuin se hiukan peloitti hänen ajatellessaan, miten riippuvainen hän taloudellisessa suhteessa oli tuosta miehestä.

Hall kertoi sitten matkastaan, tai oikeastaan sepitti siitä juttuja. Hän kertoi hälinästä Lontoon kaduilla ja muotimakasiinien uusimmista keksinnöistä Strandilla ja Fleetstreetin varrella. Hän osasi olla huvittava, kun oikein pani parastaan, ja Elinor rouva totesi tämän uuden puolen hänessä.

Mutta eräs kysymys oli koko ajan Elinorin huulilla. Vihdoin se pujahti esiin.

— Kävittekö Lontoossa Valkean Tähtilinjan konttorissa?

— En, vastasi Hall ihmeissään, mitä minulla olisi ollut siellä tekemistä?

Elinor rouva epäröi.

— Minä ajattelin — minä toivoin — että he olisivat löytäneet jälkiä onnettomista uhreista — Henrystä?

— Oo, sanoi Hall venytellen. Äkillinen, mieletön epäilys sai hänessä vallan: mitäs jos Patterson!… Mutta olihan se mahdotonta. Olihan hän parasta aikaa matkalla Austraaliaan — tuo Henrik Petterson Porvoosta, Suomesta. Olihan hän itse saattanut hänet junalle Liverpoolin asemalla.

— Pelkään, sanoi Hall toinnuttuaan äkillisestä pelästyksestään, että siinä suhteessa on turha enää toivoa. Olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta varmaankin Henry raukan ruumis on niiden monien joukossa, joita meri ei anna takaisin. Koettakaa tyyntyä, minä pyydän teidän itsenne tähden. Te ette voi koristaa kukilla hänen hautaansa; se tuntuu varmaan kovin vaikealta, mutta sama kohtalo on monella muullakin leskellä. Teillä on kuitenkin se lohdutus, että voitte pitää hänen muistoaan pyhänä ja korkeana.

Elinor nyökkäsi päätään. Kiitollisena hän tällä kertaa ojensi Hallille kätensä. Hall hyväili sitä.

— Te olette onnellisempi surussanne, Elinor rouva, kuin moni muu ilossansa, sanoi Hall kuiskaten. Minäkin toivoisin joskus, että minulla olisi joku surtavana; yksinäisyys, täydellinen yksinäisyys vaikuttaa joskus painostavasti. Ja elämä on vailla kaikkea tarkoitusta…

Hänen lähtiessään pois oli entinen ja luottava suhde heidän välillään taaskin rakentunut.

Mutta Hall ei ollut sittenkään tyytyväinen. Hän voitti liian vähän joka kerta — asia edistyi kovin hitaasti. Hänen tunteensa kiihtyivät kiihtymistään. Hänen sydämensä ei ollut enää tyytyväinen tähän etanankulkuun. Se alkoi tulla rauhattomaksi ja vaativaksi.

Vasta ollessaan erossa Elinorista matkansa aikana oli Hall käsittänyt, että tämä asia ei ollut hänelle enää mikään affääri, vaan sydämenasia. Kaipaus oli hänessä niin voimakas, ettei hän voinut enää olla sokea mielentilalleen. Hän oli tähän asti koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Elinor ollut lainkaan hänen tyyliinsä, hän oli aina pitänyt enemmän tummaverisistä kuin vaaleista. Mutta noiden tummaveristen naisten vaikutus häneen oli aina ollut ohimenevä, eivätkä ne koskaan olleet jättäneet mitään jälkeä hänen sydämeensä.

Niin, hän rakasti Elinoria. Se oli tunne, joka vaati oikeutensa, joka ohjasi häntä sen sijaan että hän olisi pitänyt sitä ohjaksissa — se oli intohimo, joka hinnalla millä hyvänsä vaati omansa. Pakosta hänen oli täytynyt seurata sitä tietä, jota hän nyt kulki, kun hän sattumalta Liverpoolissa ollessaan sanomalehtiuutisen nojalla oli päässyt nuoruudenystävänsä jäljille, joka nyt toista kertaa, ja tällä kertaa entistään vakavammassa merkityksessä, oli tullut hänen kilpailijakseen. Mitäpä hän siitä välitti, vaikka tuo tie oli konnan tie. Hänen omatuntonsa oli elämäntaistelussa niin monta kertaa saanut vaieta, ettei se enää vaivannut häntä.

Omatunto ei myöskään estänyt häntä käyttämästä kaikkein tehokkainta keinoa, jota roisto käyttää tahtoessaan tehdä kanssaihmisensä vaarattomaksi. Hän vain ei ollut vielä kylliksi raaka tehdäkseen itsensä syypääksi murhaan. Olisihan ollut parasta toimittaa Patterson kerrassaan tieltä, mutta vaikka vaara ei olisi ollut suuri, niin ei hän sittenkään voinut ryhtyä väkivallantekoon. Siksi hän oli valinnut helpomman tien, toivoen, että luonto täyttäisi sen, mikä häneltä jäi keskeneräiseksi. Olihan Henry Petterson kuollut, ja mitä tuohon puolihupsuun Henrik Pattersoniin tuli, niin jos lääkäri hänen suhteensa olisikin erehtynyt, niin murhaava ilmanala ja rasittava elämä Austraaliassa tekisi kylläkin lopun tuosta puolisairaasta raukasta, jonka hän oli lähettänyt sinne.

Tulos olisi joka tapauksessa sama, vaikkei hän tahraisikaan käsiään viattoman verellä.