← Table of contents
Kun meri antoi omansa takaisin

XIII.

Helmi Krohn translation

Insinööri Hillberg tuli eräänä päivänä huvilaan vieraisille.

Hän oli rouva Pattersonin lähin naapuri — niin, oikeastaan ainoa naapuri. Hän asui näet sen barakin sivurakennuksessa, jonka Kasteluosakeyhtiö oli rakennuttanut työmiehiään varten. Parasta aikaa oli barakki aivan tyhjä lukuunottamatta Hillbergin neekeripalvelijaa ja vahtia. Kahdenkymmenen mailin laajuudelta ei ollut muita ihmisiä paitsi puolta tusinaa farmariperheitä, jotka asuivat hajallaan vuorien eteläpuolella.

Nämät farmarit katkeroittivat insinööri Hillbergin elämän. He olivat ostaneet maata siinä toivossa, että Kasteluosakeyhtiö alkaisi toimintansa, mutta kuiva aika oli aikoja sitten jo alkanut, eikä ainoatakaan pisaraa vettä oltu laskettu janoaville pelloille. Sato oli mennä aivan hukkaan, mikä merkitsi täydellistä häviötä farmareille, sillä he olivat panneet kaikki varansa ja enemmänkin maahan. Ja niiden asema, jotka olivat ostaneet velalla sekä maat, siemenet, työkalut että rakennusaineet, oli kerrassaan epätoivoinen.

Luonnollisesti nämä onnettomat ihmiset hyökkäsivät insinöörin kimppuun, uhaten ottaa hänet hengiltä, jollei hän hankkisi heille vettä.

Mutta sulkuportit olivat sinetillä suljetut. Hillbergin mielestä oli tosin mieletöntä, että viattomat ihmiset kadottaisivat koko omaisuutensa siksi, että yhtiön laskuissa oli tapahtunut pieni erehdys, mutta hänen täytyi alistua maan lakeihin, miten naurettavia ja epäoikeutettuja ne hänen mielestään olivatkin. Jos hän olisi rikkonut sinetin, olisi hän joutunut vankeuteen. Mielemmin hän siis otti vastaan raivoavien farmarien uhkaukset.

Hillberg oli yksi noita ruotsalaisia insinöörejä, jotka hiukan kaikkialla maailmassa ovat mukana uusia uria uurtamassa, kun on kysymyksessä uuden maan valloittaminen sivistykselle. He rakentavat siltoja, maanteitä ja rautateitä ilman että kukaan käsittää, ja kaikkein vähinten he itse, minkä suurtyön he täyttävät ihmiskunnan kehityksessä. Tuhansien vaikeuksien, alituisen hengenvaaran alaisina he kaikessa hiljaisuudessa tekevät tämän työnsä. He ovat sankareita — heidän elämänsä on sankarin, samoinkuin heidän kuolemansakin. Mutta harvojen työlle heidän oma aikansa tai tulevaisuus antaa oikean arvonsa. Heidän nimensä unohtuvat, ja ruoho saa häiritsemättä kasvaa heidän haudoillaan.

Hillberg oli ollut siksi kauan lännessä, että hän oli oppinut tuntemaan sen kovat lait. Olemassaolon taistelu ei ollut kadottanut vielä alkuperäisiä muotojaan, ja menestys riippui useinkin siitä, kellä oli tarkin silmä ja nopein käsi. Kun farmarit uhkasivat hänen henkeään, tarkoittivat he täyttä totta. Hän oli heidän mielestään heidän oikeutensa tiellä, ja ajasta vain riippui, milloin he raivaisivat tämän esteen tieltään.

Mutta Hillbergin mieleen ei edes juolahtanut pelastaa henkensä avaamalla sulut. Hän oli rohkea mies, ja monesti öisin hän oli yhdessä vahdin kanssa valvonut vesisäiliön ääressä, revolveri ladattuna ja kaikki aistit jännitettyinä. Hänen ainoa pelastuksentoivonsa oli se, että asia pian tulisi oikeudessa käsiteltäväksi. Langetkoon ratkaisu kenen eduksi hyvänsä, joka tapauksessa vesi saisi vapaasti virrata säiliöstä, vahtien hengenvaara välttyisi ja yhtiö mahdollisesti pelastuisi.

Hän oli usean kerran käynyt Starvillessä, missä piirituomari asui ja selittänyt hänelle miten epätoivoisessa tilassa asia oli sekä kehottanut häntä kiirehtimään ratkaisua. Mutta odotettiin tärkeää asiapaperia, jonka kantaja oli sanonut lähettävänsä, eikä tuomari luvannut muuta apua kuin pari miestä vahdin vahvistukseksi. Hillberg ei kuitenkaan huolinut ottaa tätä apua vastaan. Olihan päivän selvää, että kantaja ehdoin tahdoin viivytteli asiapaperin lähettämistä ja että tuomari oli lahjottu.

Raskaat huolet painostivat siis sen miehen mieltä, joka tuli mrs Pattersonin luo käymään. Elinor näki hänet ensi kertaa, mutta naisen vaistolla hän huomasi heti, että jokin asia painosti häntä. Vaikea ei ollutkaan viekoitella esille hänen huolensa syytä, sillä mistä sydän on täysi, siitä suu puhuu.

Kun Hillberg alkoi puhua Kasteluosakeyhtiön kireästä tilasta, oletti hän, että Elinor rouva tunsi ennestään asian laadun. Siksipä hän suuresti hämmästyi, kun tämä kysymällä yhtä ja toista ilmaisi tietämättömyytensä.

Hall oli näet salannut Elinor rouvalta koko asian, ja kun nuori leski oli nyt kadottanut kaiken toivon miehensä suhteen, ei hän enää avannut sanomalehtiäkään, jotta tämäkin tiedonlähde oli häneltä suljettu. Ainoa mistähän oli selvillä, oli se, että yhtiö oli perustettu ja että hänen miehensä lempiajatus siten oli tullut toteutetuksi. Hän oli otaksunut, että Hall oli ajanut asiaa, ja hänen kunnioituksensa ja luottamuksensa oli sen johdosta herännyt uudelleen häntä kohtaan.

Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli nyt, mihin kurjaan tilaan yhtiö oli joutunut. Ja hän tiedusteli asiaa lähemmin. Hillberg oli valmis kertomaan hänelle kaikki — se on, sen verran kuin hän itse tiesi — eikä kestänyt kauan, ennenkuin Elinor rouva suureksi hämmästyksekseen oli selvillä koko jutusta. Ehkeipä afäärejä sittenkään ollut niin vaikea käsittää kuin hän oli luullut. Ei ainakaan tätä.

Hän oli kovin pahoillaan kuullessaan pikku osakkeiden omistajien ja farmarien tappioista. Heidän hätänsä koski hänen säälivään sydämeensä, ja hän päätti voimiensa mukaan auttaa heitä. Farmarithan olivat siksi lähellä, että hän saattoi ulottua heihin.

Tähän saakka hän oli kokonaan syventynyt omaan suruunsa. Hillbergin kertomukset olivat äkkiä selvittäneet hänelle, että hänellä oli muutakin tekemistä kuin vain surra. Hän tahtoi tehdä samaa mitä Henry Pattersonkin tällaisessa tilanteessa olisi tehnyt. Henry ei olisi sallinut kenenkään kärsiä vahinkoa hänen tähtensä, vaan uhrannut viimeisenkin penninsä vahinkojen korvaukseen.

Samoin hänkin tahtoi toimia.

Hillberg, jolle Elinor rouva uskoi suunnitelmansa, piti sitä aivan mielettömänä ja katui, että hän lainkaan oli puhunut hänelle asiasta. Nainen saattoi vain tuolla tavalla heittäytyä keskelle tulta, sen sijaan että hän olisi antanut asioiden kehittyä itsekseen. Mutta syvimmässä sielussaan hän ihaili kuitenkin hänen auttamishaluaan, samoinkuin hän ensi hetkestä saakka oli ihaillut hänen surunvoittoista kauneuttaan.

Hillberg kielsi häntä kuitenkin sekaantumasta koko juttuun. Tosin raha oli ainoa, mikä saattoi tehota farmareihin, mutta sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, olisi se vain hukkaan heitettyä vaivaa. Sitä paitsi heidän vahinkonsa nousivat hyvinkin suuriin summiin.

— Miten paljon luulette tarvittavan, jotta nuo ihmisparat olisivat tyydytettyjä, kysyi Elinor rouva.

Hillberg laski hetken aikaa. Sitten hän nimitti kuuslukuisen summan.

— Heidän todellinen vahinkonsa nousee siihen summaan, lisäsi insinööri, mutta enpä luule heidän siihen tyytyvän. Heillä on näet toivoa saada paljoa enemmän, jos he vaativat yhtiöltä vahingonkorvausta, mitä jotkut heistä jo ovat tehneetkin.

Elinor rouva katsahti hämmästyneenä insinööriin. Niin suurien summien arvoisiksi ei hän olisi olettanut muutamia farmareja. Hän huomasi, että asia oli paljoa monimutkaisempi, kuin mitä hän oli luullut. Hänen hyvä sydämensä oli tehnyt hänelle kepposet, ja hän pahastui hiukan ajatellessaan, miten naiivina mr Hillberg häntä varmaankin piti.

Mutta hän pysyi sittenkin suunnitelmassaan, ja pyydettyään insinööriä ilmoittamaan hänelle, miten asia kehittyisi, istahti hän kirjoittamaan Hallille ja pyysi häntä lähettämään tarpeellisen summan hänen omaisuudestaan erästä hyväntekeväisyystarkoitusta varten.

* * * * *

Miss Lawson oli kovin pahoillaan, kun hän palattuaan pitkältä kävelyretkeltä sai kuulla, että mr Hillberg oli käynyt huvilassa hänen poissaollessaan. Hän oli niin pahoillaan, että hän melkein itki. Rouva Elinorin täytyi vasten tahtoaan hymyillä, ja lempeään tapaansa hän härnäili nuorta tyttöä hänen tähtensä.

— Ei, minä inhoan häntä, vastasi miss Margret. Mutta — hänhän on ainoa mies sadan mailin alalla!

Tämä huudahdus paljasti miss Margretin salaisen sydänsurun: hänen oli ikävä täällä erämaassa ilman miehisiä tuttavia, joiden kanssa hän saattoi liehakoida. Pieni, soma kahdeksantoista-vuotias neitonen oli luullut, että täällä olisi ainakin jokunen »cowboy», sellainen kuin Broncho Billy, joka oli sankarina kaikissa niissä filmidraamoissa, joita hän oli nähnyt elävissäkuvissa. Mutta väijyvistä katseistaan huolimatta hän ei ollut nähnyt ainoatakaan kävelyretkillään. Ainoa mies, jonka hän oli metsässä kohdannut, oli eräs vanha farmari, jolla oli koukkunenä ja paksu iho kuin nahka, ja tämä oli katsellut häntä niin salavihkaisesti, että Margret oli oikein pelännyt.

Hän oli tavannut insinööri Hillbergin Cheyennessä, milloin hänen isänsä oli pyytänyt häntä jäämään heille päivällisille. Siellä hänen oli ollut vaikea sietää häntä, sillä hänen ihonsa oli kovin ruskea ja kätensä känsäiset — aivankuin päivätyöläisen — ja kaiken lisäksi hän oli kohdellut häntä kuin pientä tyttöä, mikä suuresti oli loukannut hänen itsetietoisuuttaan. Mutta täällä, erämaassa, kelpaisi hän kuitenkin — paremman puutteessa!

Nyt Margretin päähän pälkähti, että tuo suuri, tyhmä mr Hillberg oli heti paikalla rakastunut Elinor rouvaan. Sillä hänestä oli aivan luonnollista, että kaikki miehet rakastuisivat tähän kauniiseen naiseen. Mitenkä he olisivat voineet olla rakastumatta, kun hän oli niin häikäisevän kaunis? Olihan hänen hipiänsäkin aivan maidonvalkea, jotavastoin Margret oli päivettynyt kuin mustalainen…

Siksi pikku Margret neiti tuskin saattoi pidättää kyyneleitään kuullessaan mr Hillbergin käyneen talossa.

— Jos hän vielä toistenkin sattuu tulemaan sinun poissaollessasi, lohdutti Elinor rouva, niin nostan lipun tankoon, jotta tiedät palata kotiin.

Mutta Margret ei tarvinnut tätä merkkiä. Ei kulunut montakaan päivää, kun nuori insinööri avasi jälleen villiintyneen puutarhan portin huvilan edustalla. Astuessaan verannalle täytyi hänen kulkea aivan miss Margretin ohi, joka jo kaukaa oli nähnyt hänen tulevan ja asettunut mahdollisimman edulliseen asentoon riippumattoonsa.

Insinööri pysähtyi ja tervehti niin hämmästyneenä, että Margret ihmetteli, eikö Elinor todellakaan ollut kertonut insinöörille, että hän oli täällä.

He vaihtoivat muutamia leikillisiä sanoja, sitten insinööri kysyi, oliko rouva kotona. Hänen kysymyksensä tuli niin äkkiä, että Margret täydellä syyllä saattoi olla loukkaantunut. Hän saattoi hänet kuitenkin sisään ja he löysivät Elinor rouvan pohjoisenpuoleisella parvekkeella lukemassa vastasaapunutta kirjettä. Margret, ottaessaan tuon kirjeen vastaan kirjeenkantajalta, oli huomannut, että kuoressa oli Oscar E. Hallin firmamerkki.

Margret katui, että hän oli seurannut mukana sisään. Sillä mr Hillberg ei nähnyt eikä kuullut häntä. Hän alkoi heti keskustella Elinor rouvan kanssa asioista, joista hän ei ymmärtänyt muuta, kuin että ne koskettelivat sulkulaitteita Pine Mountainin juurella sekä farmeja alangolla. Mutta hän huomasi heidän kasvojeneleistään, että kumpikin oli hyvin huvitettu asiasta, ja että Elinor oli tavallista kalpeampi.

Siinä ei ollut mitään kummaa, sillä kirje, jonka hän vasta oli lukenut, olisi saattanut minkä naisen hyvänsä kalpenemaan; ja harvapa luettuaan sellaisen kirjeen olisi kyennyt keskustelemaan niin vilkkaasti kuin hän nyt.

Hall valitti, ettei hän voinut suostua Elinorin pyyntöön ja lähettää hänelle kysymyksessäolevaa rahasummaa. Niinkuin hän kai tiesi, oli hänen omaisuutensa kiinnitetty firmaan, ja nykyisinä tukalina raha-aikoina ei firma olisi sietänyt niin suurta suoneniskua, varsinkin kun paljon varoja oli kiinni Kasteluosakeyhtiössä.

»Jos te kuitenkin», kirjoitti hän edelleen, »välttämättä tarvitsette näitä rahoja, niin luovutan ne suurimmalla mielihyvällä yksityiskassastani. Lähipäivinä pyydän saada käydä luonanne sopiaksemme lähemmin asiasta.»

Tämän kirjeen ensi vaikutelma oli hirveä. Hän, Elinor Coyne Patterson, ei ollut siis enää rikas, vaan pakotettu ottamaan vastaan tilapäistä lainaa tyttärensä holhoojalta! Tai, jos tämä kielto riippui satunnaisesta rahapulasta, niin näytti sittenkin siltä, kuin hän ei enää voisi vapaasti käyttää omaisuuttaan, vaan oli holhouksenalainen samoinkuin pikku Ingakin! »Jos te kuitenkin välttämättä tarvitsette» — nämät sanat todistivat muutosta hänen elämässään, jommoista hän ei koskaan olisi voinut uneksiakaan. Vuotuinen kannatus, jonka Henry Patterson testamentissaan oli määrännyt hänelle ja hänen tyttärelleen, oli niin runsas, ettei hän koskaan olisi voinut kuluttaa edes toista puolta siitä, mutta nyt näytti siltä, kuin näitäkin rahoja kontrolleerattaisiin tai jostakin syystä vedettäisiin firman rahaajauhavaan myllyyn. Jollei näin olisi asian laita, olisi hänen anoamansa summa ilman muuta lähetetty hänen käytettäväkseen.

Ensi kertaa sen jälkeen kun hän oli joutunut leskeksi iski häneen se pelottava ajatus, että ehkei hänellä ja hänen pikku tyttärellään jonakuna kauniina päivänä olisikaan kaikkea mitä he tarvitsivat ja toivoivat.

Mr Hillbergin tuomat tiedot eivät myöskään olleet hyviä. Hän kertoi, että toisetkin farmarit olivat nyt oikeuden tietä vaatineet yhtiöltä korvausta niistä vahingoista, joita he olivat kärsineet, kun sato veden puutteen vuoksi auttamattomasti oli mennyt hukkaan. Heidän vaatimansa vahingonkorvaus tuottaisi täydellisen häviön yhtiölle.

Elinor rouva väänteli valkeita käsiään. Kunpa hänellä nyt vain olisi ollut ne rahat, joita hän oli Hallilta pyytänyt, olisi hän epäilemättä voinut rauhoittaa farmareita ja pelastaa yhtiön — miehensä lempisuunnitelman.

Muutamia minuutteja sitten ei hän ollut kiinnittänyt vähintäkään huomiota Hallin lainatarjoukseen. Hänestä oli tuntunut aivan mielettömältä, että hän, Elinor Coyne Patterson, olisi pakotettu lainaamaan rahaa sellaiselta nousukkaalta kuin Hall oli. Mutta Hillbergin tiedonanto oli saattanut hänet jonkinmoiseen kuumeeseen. Nyt hän olisi lainannut summan vaikka pahimmalta viholliseltaan. Sillä hän tahtoi tarttua asiaan. Miehensä muiston vuoksi hänen oli pakko auttaa viattomasti kärsiviä farmareita sekä samalla pelastaa hänen lempiyrityksensä.

Kun Hillberg palasi barakkiinsa, oli hänellä taskussaan paperi, johon Elinor rouva oli hermostuneella käsialalla kirjoittanut seuraavan sähkösanoman:

»Hall, Chicago, tulkaa heti. E. P.»

Ratsastavan lähetin kera se oli lähetettävä lähimmälle sähkösanoma-asemalle.

Mutta pikku miss Margret nyrpisti tyytymättömänä suutaan, kun Hillberg läksi huvilasta. Tämä oli vaihtanut tuskin kahtakymmentä sanaa hänen kanssaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings