XVI.

Elinor rouva oli kiitollinen Hallille siitä, että hän sinä iltana — viimeisenään Cottonwood-huvilassa — vetäytyi heti huoneeseensa. Sen jälkeen mitä heidän välillään oli tapahtunut oli hänestä kiusallista olla yhdessä Hallin kanssa, ja hän pahoitteli suuresti, että Hallilla Pattersonin omaisuuden holhoojana oli oikeus yhä edelleenkin olla yhdessä hänen kanssaan — oikeus, jota Hall varmaankin tulisi käyttämään hyväkseen. Sillä omituista tässä miehessä oli se, ettei hän ottanut vastaan Elinor rouvan antamia rukkasia, vaikka tämä selvästi ja lujasti oli sanonut hänelle, ettei hän koskaan tulisi hänen vaimokseen.

— Älkää koskaan sanoko koskaan, oli Hall vastannut optimistisesti, mikä tuntui Elinorista mielettömältä. Minä voin odottaa. Myönnän, että oli tahditonta minun puoleltani nyt jo ilmaista teille tunteeni, mutta voin puolustaa itseäni sillä, että rakkauteni on voimakkaampi kuin sovinnaisten tapojen kunnioittaminen. Olen ikävöinyt teitä niin kauan, että sulut murtuivat. Älkää luulko, että odotinkaan muunlaista vastausta teiltä tällä hetkellä. Mutta minä opetan teitä rakastamaan itseäni. Palaan takaisin puolen vuoden kuluttua, vuoden tai kahden kuluttua, ja minä voitan teidät, sillä rakkaus on kaikkivoipa…

Tätä lujaa optimismia vastaan kaikki Elinorin todisteet kimposivat kuin kilpeen. Hänen oli mahdoton saada Hallia käsittämään, että hänen kieltonsa oli lopullinen.

Oliko se itserakkautta, turhamaisuutta, itsekylläisyyttä? Sitä ei Elinor tiennyt. Mutta jos jo yksin Hallin kosinta oli kiihoittanut häntä, niin sai koko asia ilettävän leiman niiden viittausten johdosta, joita Hall toi esille Elinorin taloudellisesta tilasta. Tuntui siltä, kuin hän peitetyin sanoin olisi kehottanut Elinoria — myömään itsensä!

Ja tuon miehen kanssa hänen täytyi olla kosketuksessa! Tuolle miehelle hänen täytyi osoittaa vieraanvaraisuutta ja tarjota hänelle suojaa kattonsa alla! Tosin vain yhdeksi yöksi enää — Jumalan kiitos, mutta tuo yö oli pisin Elinorin elämässä. Ja kun hän varhain seuraavana aamuna kuuli makuuhuoneeseensa vaunujen vierivän rinnettä alas, vaipui hän väsyneenä, mutta keventynein mielin tyynyjensä varaan ja nukkui vihdoin hetkeksi.

Mutta pikku miss Margret oli varhain liikkeellä. Hän oli nukkunut hyvin ja nähnyt ihmeellisiä unia. Ja nyt, ensimäisen aamiaisen jälkeen, istui hän vuorelle ja parakkiin päin antavalla parvekkeella ja odotti.

Hänen mielestään oli aivan itsestään selvää, että Hillberg ensi työkseen tänä aamuna kiiruhtaisi hänen luokseen. Olihan hän ottanut tuon paperiliuskan, joka oli miljoonien arvoinen, ja hänen pitäisi käyttää hyväkseen ensi tilaa tuodakseen sen takaisin omistajalleen. Eilen illalla hän ei ollut tullut sisään, vaan kääntynyt puolitiestä takaisin, ja silloin Margret oli ollut suorastaan kiitollinen siitä hänelle, sillä hän oli vielä aivan pyörällä päästään sen keksinnön jälkeen, jonka hän oli tehnyt keskustellessaan Elinorin kanssa.

Keksintö oli se, että hän oli ihastunut Hillbergiin.

Margret ei tahtonut nimittää sitä rakkaudeksi, sillä se kuului niin juhlalliselta, melkein traagilliselta hänen korvissaan. Mutta ihastunut hän oli häneen. Se oli tuollainen aurinkoinen, toivorikas tunne, joka äkkiä oli puhjennut kukkaan hänen tietämättään, että se oli ollut nupulla — se oli auringonruusu, joka oli kehittynyt kauniiksi ja ihanaksi ja käänsi kupunsa aurinkoa kohti.

Milloin se oli alkanut?

Sitä ei Margret itsekään tiennyt. Olihan hän tuntenut Hillbergin aina lapsesta saakka, mutta pikemmin nuori mies oli tehnyt häneen luotaantyöntävän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli ollut harmissaan hänelle sen johdosta, että joko hän ei ollut häntä huomaavinaan tai kohteli häntä setämäisen hyväntahtoisesti kuin lasta, mitä hän omasta mielestään ei ollut pitkiin aikoihin enää ollut. Margret ei ollut koskaan voinut liehakoida hänen kanssaan.

Nuori tyttö tuumi, kävisikö se nyt päinsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin Hillberg vasta eilen ensi kerran olisi huomannut, että hänellä oli pitkät hameet ja tukka ylhäällä. Hän punastui ajatellessaan sitä.

Joku liikkui parakin edustalla. Oliko se insinööri? Margretin sydän alkoi sykkiä, kun hän meni sisään hakemaan kiikaria ja katseli sen läpi.

Ei, se oli vain Jim.

Oi, kuinka hän odotti! Eikö hän tuntenut, tuo suuri tyhmä »setä Hillberg», miten hän odotti?

Tuolta hän vihdoin tuli kylkirakennuksesta ja asettui juttelemaan Jimin kanssa. Margret riippui kaiteen yli kiikari silmiensä edessä, ja pienet jalat polkivat kärsimättömästi lattiapalkkeja. Miksei hän kiiruhtanut? Olihan Jim aina saapuvilla — mutta tässä hän odotti sykkivin sydämin häntä; eikö hän todellakaan tuntenut sitä?

Nyt hän poistui Jimin luota ja astui rinnettä alas. Margret laski äkisti kiikarin syrjään — mitä jos hän näkisi sen!

Mutta Hillberg poikkesi vesisäiliölle johtavalle tielle eikä silmäissytkään huvilaan.

Silloin Margret otti päättävästi puutarhahattunsa käsivarrelleen ja astui nopein askelin vesisäiliölle päin, hänkin. Tullessaan paikalle kuuli hän insinöörin ja vahdin keskustelevan keskenään, mikä tuntui miltei riidalta. Ainakin Jones puhui kovalla äänellä ja huitoi käsillään ilmaa ikäänkuin hän olisi tapellut.

Mitä oli tapahtunut? Koskiko riita tuota paperipalasta?

Kiivetessään alas pengermälle kuuli hän Jonesin sanovan:

— Minä luulin teitä gentelemanniksi, mr Hillberg, mutta huomaankin erehtyneeni. Ja minä luotin tuohon tyttöön, miss Lawsoniin — en voinut uskoa, että hän pettäisi minut…

— Sitä hän ei ole tehnytkään, vastasi Hillberg. Hän on aivan viaton. Minä rikoin hänen luottamuksensa, minä yksin olen edesvastuussa siitä.

— Kiitos, mr Hillberg, yhtyi miss Margret keskusteluun, sillä hän oli juuri saapunut paikalle. Hänen ilmestymisensä näyttämölle oli niin äkillinen ja odottamaton, että molemmat miehet tuijottivat hämmästyneinä häneen — asia on niinkuin hän sanoo, Jones, jatkoi tyttö kääntyen tämän puoleen. Hän suorastaan ryösti piirustuksen minulta, kun tyhmyydessäni kysyin häneltä, oliko se minkään arvoinen. Siksi onkin aivan oikein, että hän tunnustaa sen. Mutta sanokaahan, mitä on tapahtunut. Miksi te näytätte niin suuttuneelta, Jones? Onko mr Hillberg tehnyt jonkun tyhmyyden tuolla piirustuksella?

Hillberg vastasi, jota vastoin Jones tyytyi kuuntelemaan kulmakarvat rypyssä. Siten Margret sai tietää, että piirustus oli joutunut Hallin käsiin ja luultavasti oli nyt matkalla Washingtoniin tullakseen laillisesti turvatuksi, sekä että Hall oli suunnitellut keksinnön muuttamista rahaksi, mikä toimenpide tuntui erittäin lupaavalta.

— Entäs Jones? kysyi Margret.

— Saa mahdollisimman korkean hinnan keksinnöstään ja tulee rikkaaksi mieheksi.

— Mutta sitten minä en ymmärrä, miksei hän ole iloinen ja tyytyväinen, vaan sen sijaan suuttunut, sanoi Margret. Tosin minä en hyväksy mr Hillbergin menettelyä — hänen olisi ensin pitänyt puhua teidän kanssanne, Jones — mutta sen verran kuin ymmärrän, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut, koska keksijä saa mikä hänelle kuuluu.

— Mutta vakuus, miss Lawson, vakuus? kysyi Jones synkkänä.

— Minä olen antanut teille sanani, vastasi Hillberg.

Silloin Jones puhkesi sanomaan hyvin kiivaasti:

— Se ei riitä minulle! Ettekö ole luvannut farmareille tuolla alhaalla antaa vettä? Ja tähän mennessä he eivät ole nähneet pisaraakaan. Tuo herra Hall, joka seisoo koko Cottonwood-kurjuuden takana, on joko roisto, ovela petturi tai myöskin mies, joka ei kykene suorittamaan tehtäviään. Yksi farmareista oli eilen täällä ylhäällä, ja sen verran pääsin asiasta selville, että tiedän jonkun konnankujeen piilevän koko jutun takana. Te, mr Hillberg, olette samassa pelissä — saatte suoda anteeksi, etten pane suurta arvoa teidän sanaanne.

Nyt insinööri suuttui, hänkin. Hän astui askeleen lähemmäksi vahtia ja hänen muotonsa oli uhkaava.

Mutta Jones ei antanut hillitä itseään.

— Te olette varastanut minun keksintöni — aivan yksinkertaisesti varastanut sen, sir! Samoinkuin te olette varastanut farmareilta ja sadoilta köyhiltä raukoilta heidän satonsa. Te olette — te olette…

— Lopettakaa! jyrisi Hillbergin ääni ja hänen kätensä kohosi iskuun. Mutta pikku miss Margret, joka tuskin ulottui puolitiehen hänen rintaansa, hillitsi häntä. Hän seisoi nuoren miehen edessä päättävä ilme kasvoillaan, jonka Hillberg oli kerran ennenkin nähnyt.

— Hyi, mr Hillberg, aiotteko panna toimeen tappelun, minun nähteni? sanoi tyttö. — Jones puhui tosin suun täydeltä, mutta hänellä on täysi syy olla teille vihoissaan, sillä te ette ole toiminut oikein. Antakaa hänen rauhoittua ja seuratkaa minun kanssani kotiin.

Ja Margret tarttui ilman muuta insinöörin käsivarteen. Tuossa tunteessa oli jotain aivan uutta, kun Hillberg tunsi pienen naisen käden kainalossaan, ja hän seurasi tahdottomana nuoren tytön mukana.

Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin Jones rauhoittui yksinänsä. »Valkea villi» antoi läheisten pajupensaikkojen tuntea vihaansa, kunnes Jim toi hänelle ruokaa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi tämä nähdessään toisen suuttuneen hahmon.

Jones kertoi koko jutun. Neekerin silmät säkenöivät, kun Jones kertoi satumaisesta palkkiosta, mutta kuullessaan kohtauksesta insinöörin kanssa, pudisti hän epäröiden villaista päätään.

— Teidät ajetaan pois, sehän on selvää. Ja silloin te olette myös nähnyt viimeisen vilahduksen rahoista. Te puhutte liian puhtaaksi suunne, Jones. Ei sellainen kelpaa; tässä maassa saa olla vaiti ja niellä, jos haluaa jotakin suuhun pantavaa. Muuten — saa pötkiä tiehensä.

Jones oli vaipunut alakuloisiin mietteihinsä. Nyt hän katui kiivauttaan. Ja hän tuumi alakuloisena: kiertämään maailmaa taaskin — mitäpä muuta tässä olisi edessä?…

— Se oli vahinko, mutisi neekeri valittaen. Sillä massa Hillberg on muuten hyvä mies ja varmaan puhdas korviensa takana. Minä vannon, ettei hänen aikomuksensa ollut petkuttaa teitä. Mutta jos teidät ajetaan pois täältä — niin, silloin ei kukaan tiedä, miten keksinnön ja rahojen käypi.

Hän huokasi.

— Sillä kuka voi saada käsiinsä kulkuria avarassa maailmassa? lisäsi Jones pilkallisesti.

He istuivat hetken aikaa alakuloisesti jutellen. Neekerillä oli hyvä sydän, ja hän sääli toista, joka oli ollut hyvä toveri, ei hän ollut koskaan moittinut ruokaa eikä haukkunut häntä sen johdosta, että hän oli musta. Ja sitten hänen rohkeutensa uhmailla vaaraa täällä yön toisensa jälkeen oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Jos Jones ajettiin pois, niin voisi sattua, että hän, Jim, määrättäisiin vahdiksi tänne ja siinä tapauksessa — niin, siinä tapauksessa oli parempi heti lähteä matkaan.

— Jos te lähdette, niin lähden minäkin, sanoi neekeri lopuksi, ja Jones tunsi jo liikutusta tämän epäitsekkään rakkauden osoituksesta, kun neekeri lisäsi: — Sitten me lähdemme yhdessä Kaliforniaan ja koetamme saada jonkun mutauspatruunan innostumaan lapioon. Ja sitten meistä tulee patruunia kerran meistäkin.

Mutta Jones ei tullut poisajetuksi.

Pariin päivään ei Hillbergiä näkynyt vesisäiliön luona. Sen sijaan tuli Margret sinne eräänä iltana. Rauhanvälittäjänä tietenkin.

Hän puhui insinöörin puolesta tavalla, joka antoi Jonesille paljon ajattelemisen aihetta. Tyttö oli suorastaan liikuttava. Ja koska vahdin suuttumus jo kauan sitten oli häipynyt, ei hänen ollut vaikea antaa anteeksi insinöörille sitä, mitä hän ei ollut tehnyt, nimittäin lyönyt häntä. Hän meni niinkin pitkälle, että hän lupasi juhlallisesti tytölle, ettei hän taittaisi hiuskarvaakaan hänen päästään, vaan olisi nöyrä ja »kiltti», kun he tapaisivat toisensa.

Jones katsoi hymyillen Margretin jälkeen, kun tämä kiipesi taas alas, ja ihmetteli, eiköhän hän saanut kiittää häntä siitä, ettei häntä ajettu pois paikastaan. Tyttö ei ollut sanonut sitä, mutta Jonesilla oli niin tuore kokemus hänen ylitsepuhumiskyvystään, että hän uskoi hänen voivan taivuttaa kenen hyvänsä mihin tahansa.

Omituista kyllä, oli tyttö saanut hänetkin uskomaan, että noiden herrojen aikomukset keksintöön nähden olivat rehelliset.

— Uskokaa minua, oli tyttö sanonut, mr Hillberg antaisi mielemmin henkensä alttiiksi, kuin sallisi teidän etujanne loukattavan vähimmälläkään tavalla. Hänen kunniallaan ei ole pienintäkään tahraa, eikä siinä ole vähintäkään perää, mitä te sanoitte hänen osallisuudestansa tuohon peijakkaaseen vesijuttuun. Mitä peijakkaan vesijuttua te muuten tarkoitatte? Unohdatteko te ehkä, että minun isäni johtaa tätä yritystä, eikä hän koskaan ryhtyisi mihinkään rumaan asiaan.

— Jospa te vain tietäisitte, miten hyvä hän on meidän osakkaillemme, varsinkin pikkuomistajille, köyhille osakkaille, oli Margret neiti lisännyt. Olen itse kuullut hänen kehottavan heitä myömään osakkeet hänelle täydestä hinnasta, vaikka niiden arvo oli vain puolessa. Pelkään todellakin, että isä saattaa itsensä perikatoon voidakseen auttaa noita raukkoja.

— Ostaako hän heidän osakkeensa, sanotteko te niin?

— Aivan niin! Sadottain. Pian hän omistaa yksin koko Cottonwoodin, sanoo hän itse.

Kun Jones myöhemmin yksin ollessaan tuli ajatelleeksi tätä, vaivasi hän turhaan päätään tuumimalla, mitä se oikeastaan saattoi merkitä. Ostaa vararikon partaalla olevan yhtiön osakkeita kaksinkertaisesta hinnasta, sehän olisi mieletöntä, jollei sen takana piilisi jotakin. Sehän oli luonnollista, että Lawson oli mukana pelissä, ehkä päänäyttelijänäkin, ja samalla kun tämä selvisi Jonesille, oli hän yhä taipuvaisempi julistamaan Hallin ja Hillbergin syyttömiksi.

— Kun kaikki käy ympäriinsä, niin ehkei keksintöni ole niinkään huonosti sijoitettu, tuumi hän. Ja sitä paitsi — mitä minä olisin yksin voinut saada aikaan sadalla dollarilla?

Surullisena hän tuumi, että miss Lawsonin hyvä ajatus isästään jonakuna päivänä näyttäytyisi vääräksi. Mutta ajatusten siirtyessä jälleen keksintöön, unohtuivat kaikki muut tuumat, ja suloisiin mietteihin vajonneena Jones loikoi tänä iltana pengermällään, hiljaisuuden ja pimeyden kohotessa hänen ympärillään.

Valoisat olivat myöskin miss Margretin unelmat, kun hän istui mukavassa lepotuolissa yläparvekkeella ja tähysteli tähtitaivaaseen, joka ihmeellisen loistavana kaareutui laajan preerian yli. Pikku Inga oli vastikään antanut hänelle yösuudelman, ja avonaisen ikkunan kautta kuului juuri hänen huoneestaan iloinen ääni, lapsen polskuessa kylvyssä. Elinor oli vetäytynyt huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä, ja keittäjätär oli työtouhussaan. Margret oli siis yksin.

Omituista — hän joka ennen oli vihannut yksinoloa, viihtyi nyt parhaiten yksin. Silloin hän saattoi uneksia ja rakentaa tuulentupia ja rauhassa ajatella häntä, joka päivä päivältä voitti yhä suuremman tilan nuoren tytön sydämessä. Hän kuvitteli mielessään, että Hillberg jollakin salaperäisellä tavalla tunsi, että hän istui täällä ja ajatteli häntä. Kun hän kumartui hiukan kaiteen yli, saattoi hän nähdä tulen tuikkivan Hillbergin ikkunasta, aivankuin pienen tähden preerialla. Mitä hän teki parasta aikaa? Aavistiko hän, miten rakas hän oli Margretille?

Margret oli siinä onnellisessa iässä, jolloin rakkaus ei merkitse vielä omistamista. Hän oli onnellinen Hillbergin seurassa, onnellinen ajatellessaan häntä, onnellinen, kun hän katsoi häneen tai kosketteli hänen kättään, eikä hän näyttänyt kaipaavan enempää. Mutta sittenkin oli hänellä tänä iltana erityinen ilon aihe, joka heitti uutta loistoa hänen unelmiinsa.

Hän oli äsken kysynyt Hillbergiltä, oliko hänen elämässään ollut monta naista, ja silloin oli nuori mies katsonut häneen vilpittömine silmineen ja vastannut kuiskaten ja suoraan:

— Ainoastaan äitini.

Ja hetken äänettömyyden jälkeen hän oli lisännyt — mutta silloin hän ei ollut katsonut enää Margretiin:

— Mutta tuntuu siltä, kuin tulisi vielä toinenkin…

Silloin Margret tunsi selvästi, että hän halusi jotakin muuta ja enempää kuin vain katsella häntä ja puhua hänen kanssaan silloin tällöin. Ja samalla hän oli iloinen, ettei kukaan ollut hänen tiellään.

Parvekkeen ovi avautui äkkiä, ja Elinor rouva astui ulos.

— Margret, oietko sinä siellä? Täällä on niin pimeä.

— Täällä, täällä nurkassa.

— Voitko ajatella, Margret, luulen löytäneeni myllypalstan ja veden ja kaiken kauppakirjan! Henry on ostanut ne vielä eläessään.

Elinor rouvan ääni kuului aivan hengästyneeltä.

— Mitä sinä sanot? Margret suoristi selkäänsä. Mistä sinä sen löysit?

— Henryn kirjoituspöydän laatikosta tuolta sisältä. Siinä oli laatikko, jota en aikaisemmin ole saanut auki. Oi, Margret! Nyt vesi saa vapaasti juosta! Cottonwood on pelastettu!

— Kiiruhdetaan mr Hillbergin luo ja kerrotaan hänelle. Hän on vielä hereillä; tuli näkyy hänen ikkunastaan. Oi, mitenkä iloiseksi hän tulee!

Margret veti innostuneena ystävätärtään ovelle.

Samassa paukahti laukaus hiljaisuuden halki. Vielä toinenkin. Sitten taas yhtä hiljaista kuin ennen.

— Oi, Elinor! Se tuli parakista! huusi Margret kiihtyneenä. Hänet murhataan! Tule — pian!

* * * * *

Jones oli varmaankin nukahtanut, maatessaan tähtikirkkaan taivaan alla. Hän heräsi kuitenkin siihen, että kivi vierähti jokiuomaan.

Nopeasti hän hiipi jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Mutta siellä oli pilkkoisen pimeä; uoma avautui pohjattomana, tyhjänä nieluna hänen allaan. Vasta hiukan ylempänä, parin jalan päässä kalliojyrkänteestä, valaisivat tähdet himmeästi jyrkännettä sekä vesisäiliötä.

Jones kuunteli henkeään pidätellen ja kivääri ojossa.

Ei kuulunut mitään.

Olisikohan lintu, portimo tai preeriarotta saattanut kiven liikkeelle? Jonkun kerran näinä kuukausina, jolloin hän oli ollut täällä vahdissa, oli tapahtunut, että maa oli haljennut kuivuudesta ja heittänyt koko kuormallisen soraa ja pikkukiviä jokiuomaan.

Hän kuunteli vielä hetken aikaa. Mutta vain hiljaisuus, erämaan suuri, rajaton hiljaisuus, kajahti korvan rumpukalvoa vasten. Sitten hän vetäytyi hiukan etemmäksi ja kävi istumaan kallionjyrkänteelle.

Täältä hän saattoi varsin hyvin nähdä kanavanyläosan, sen kohotessa sulkua vasten. Vesiallas itse näytti harmaalta hirviöltä vuoren mustaa kuvetta vasten.

Taaskin kuului hiljaista ääntä alhaalta. Pikkukivet rapisivat ihmisaskeleen alla — siitä hän oli aivan varma.

Seisoessaan väijyksissä, sormi hanalla, oli hän näkevinään jotain mustaa keskellä kanavan uomaa. Hän tarkkasi sitä hetken aikaa.

Se oli ihminen, joka hiipi sulun luo!

Silloin hän astui askeleen lähemmäksi ja huusi:

— Kuka siellä? Mitä te tahdotte?

Ei mitään vastausta. Mutta varjo pysytteli paikallaan alhaalla.

Silloin Jones nosti kiväärin poskelleen.

— Vastatkaa, tai olette kuoleman oma!

Samassa leimahti alhaalla, ja laukaus jyrähti kuin ukkonen jokiuomasta, kaiun vastatessa moninkertaisena vuoren seinämistä.

Jones tunsi kipua kyljessään ja horjahti. Yhteenpuristunein huulin hän pakottautui kuitenkin pystyssä seisomaan, tähtäsi ja ampui.

Sitten hän vaipui korahtaen maahan.