XIX.

Sattui eräänä päivänä, kun Henry Pattersonin vanhemmat olivat vastanaineita, että he olivat vallattomalla tuulella, niinkuin vastanaineet useinkin ovat. He olivat vatukossa syyskesällä, ja nuori isäntä heitteli vaimoaan marjoilla. Yksi niistä osui häntä kaulaan. Vaimo oli siinä tilassa, jolloin nainen helposti pelästyy, mutta seuraavassa hetkessä hän jo nauroi ja unohti asian.

Mutta kun pieni Henrik syntyi maailmaan, oli hänellä kaulassaan kypsän vadelman merkki. Tätä syntymämerkkiä pidettiin hyvänä enteenä…

Jos syntymämerkki olisi ollut tavallisempi, niin on luultavaa, että Elinor rouva olisi jälleen ruvennut epäilemään, tokko hän sittenkään oli löytänyt kuolleeksi surrun miehensä. Sillä mies, joka makasi Cottonwoodin sairashuoneessa enimmäkseen jälleen tajuttomana, ei ulkonaisesti näyttänyt vähimmässäkään määrässä muistuttavan sitä Henry Pattersonia, jota hän oli rakastanut. Se oli ärtyisä, vaativa potilas, joka teki hoitajan tehtävän useinkin hyvin raskaaksi. Se oli sanalla sanoen — Jones, sulkuvahti.

Elinoria hämmästytti se seikka, ettei potilas tuntenut häntä. Kun hän makasi kuumeesta vapaana, koetti Elinor puhua hänen kanssaan, mutta pieninkin viittaus siihen suhteeseen, missä he olivat toisiinsa, jätti miehen aivan kylmäksi. Eikä yksin sitäkään. Saattoi selvästi huomata, että nämä viittaukset hermostuttivat häntä. Eräänä iltana, kun Elinor varovaisesti johti hänen ajatuksensa merionnettomuuteen, kiihtyi sairas niin suuresti, että hänen tilansa taas paheni, eikä Elinor sen jälkeen enää yrittänytkään kokeilla.

Ei Elinor kuitenkaan kadottanut uskoaan, että potilas todellakin oli hänen miehensä. Hän tunsi sen vaistomaisesti, yhtä varmasti, kuin hän aikaisemmin oli tiennyt, ettei hänen miehensä ollut kuollut.

Mutta se riemuitseva onnentunne, joka ensi hetkenä oli täyttänyt hänen sydämensä, siirtyi pian tuskan tieltä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Vähemmän hän tuskitteli sen johdosta, ettei Henry tuntenut häntä — hän toivoi näet, että tämä tila olisi ohimenevä, joka johtui vain heikkoudesta tai hermohäiriöstä. Mutta hän pelkäsi kadottavansa hänet kokonaan. Hänen tilansa näytti näet vain pahenevan, ja yksinpä maalaislääkärikin näytti huolestuneelta.

Jollei hänellä olisi ollut tuota lujaa uskoa, niin tuskinpa hän olisi kestänyt näitä sekä ruumiillisia että henkisiä tuskia. Ruumiillisia — sillä hän rasitti itseään hirveästi, jotta hänen ei tarvitsisi väistyä potilaan luota; sielullisia — sillä hän ei voinut hetkeksikään irtaantua siitä pelosta, että tauti voisi saada hyvinkin pelottavan käänteen. Koko palavan sydämensä hartaudella hän toivoi voivansa herättää hänet siitä henkisestä horrostilasta, johon hän näytti vajonneen. Vaikka Elinor koko sielullaan huusi häntä, täytyi hänen sittenkin kohdella häntä kuin vierasta, jotta hänen henkensä ei joutuisi vaaraan. Kun hän mitä hartaimmin toivoi voivansa kallistaa päänsä hänen rintaansa vasten ja purkaa hänelle koko sydämensä tuskan tai tuntea vain hänen kätensä kosketuksenkin otsallaan, täytyi hänen olla mahdollisimman varovainen, jotta hän ei kiihdyttäisi häntä. Sillä hän oli useammankin kerran huomannut, että yksin hänen kätensä kosketus saattoi Henryn levottomaksi.

Mutta se kiihoitti sairasta toisin kuin Elinor luuli.

Sekä Margret että Maud huomasivat hyvinkin pian, että potilaassa tapahtui muutos, joka ei riippunut taudista. Hänen olentonsa muuttui näet heti toiseksi, kun Elinor vain oli huoneessa. Silloin hän hillitsi ärtyisyyttään ja alistui kuin kiltti lapsi hoidettavaksi, jota vastoin hän toisten vartioidessa häntä — mikä tapahtui enää varsin harvoin — kiusasi hoitajia mahdottomilla vaatimuksilla eikä koskaan ollut mihinkään tyytyväinen. Usean kerran olikin Maud itkien valittanut tätä emännälleen, mutta joka kerta hän sai saman vastauksen:

— No niin, minä hoidan kyllä.

Elinor suorastaan kulutti itseään hänen tähtensä. Lyhyinä lepohetkinäänkään ei hän voinut olla rauhassa.

— Kuka on tuo nainen? kysyi potilas eräänä päivänä Margretilta. Tämä hätkähti äkillistä, jyrkkää ääntä, jolla sanat lausuttiin.

Margret yksin koko talossa tiesi kuka sairas todellakin oli ja hän tiesi senkin, ettei tämä tuntenut vaimoaan, ja sen johdosta hän suuresti epäili, tokko Elinor oli oikeassa luullessaan häntä miehekseen. Hänestä oli vaikea nähdä ystävättärensä kärsivän, ja hän laski koko syyn potilaan niskoille, joka hänen mielestään oli oikea hirviö. Siksi hän vastasi hänelle hiukan uhkamielisesti:

— Se on teidän vaimonne.

Sairas hymyili.

— Sitä hänkin sanoo. Jollei hän sitä olisi, niin toivoisin, että hän olisi.

Samana iltana Margret kertoi nuo sanat Elinorille, kun he hetken aikaa olivat kahden verannalla. Hän teki sen lohduttaakseen häntä. Sillä he olivat usein tuumineet yhdessä, missähän Henry Patterson oli ollut sinä aikana, kun hän oli ollut kateissa ja miksikä hän ei ollut kiiruhtanut kotiin.

— Ajattelehan, jos hän on kiintynyt johonkin muuhun, oli Elinor sanonut, ja hänen kasvojensa ilme oli viiltänyt nuoren tytön sydäntä.

Juuri silloin Margret oli puoleksi leikillisesti, puoleksi nuhdellen sanonut:

— Etkö ole huomannut, että hän on rakastunut sinuun — niin, juuri sinuun! Sen me kaikki olemme selvästi huomanneet — hänhän on kuin vahaa sinun käsissäsi. Mutta ajattelehan, jollei hän olekaan sinun Henrysi…

Nämät sanat antoivat uuden suunnan Elinorin ajatuksille. Margret oli epäilemättä oikeassa siinä suhteessa, että potilas pani enemmän arvoa häneen kuin toisiin hoitajattariin. Ja oliko se ihmeellistä? Elinorin käsi oli niin pehmeä, kun hän hoiteli häntä, hänen äänensä niin lempeä, katse osaaottava. Mutta siitä oli vielä pitkä askel lämpimämpiin tunteihin.

Hän ikävöi kuitenkin niin suuresti Henryn rakkautta, että hän päätti koettaa herättää hänen tunteensa. Se tuotti hänelle katkeran suloista kiihoitusta, ja useamman kerran hänen kätensä vavahtivat sisäisestä liikutuksesta hänen vaihtaessaan sidettä, hautoessaan hänen otsaansa tai antaessaan hänelle lääkkeitä. Hän oli nainen, joka koko lämpimällä, uskollisella sielullaan oli ikävöinyt miestään, palvonut hänen muistoaan ja lohduttanut itseään muistelemalla häntä — ja hän oli heikko nainen, joka janosi sen miehen rakkautta, jota hän rakasti rajattomasti.

Potilas tuli enemmän kuin puolitiessä häntä vastaan. Hän jumaloi tuota valkoista vestaalia, joka oli ilmestynyt hänen synkkään elämäänsä juuri silloin, kun hän seisoi haudan partaalla, hän jumaloi häntä puhtaasti ja intohimottomasti. Elinor oli tullut potilaan kuumehoureiden keskipisteeksi, ja kun hän oli täydessä tunnossaan, lepäsi hän kernaasti pidellen hänen kättään omassaan. Hän tunsi tulevansa paremmaksi, jalommaksi, hän tunsi kylmän kuoren sulavan sydämestään ja koko olentonsa puhdistuvan Elinorin läheisyyden vaikutuksesta. Hänestä ei olisi tuntunut vaikealta kuolla pidellen hänen kädestään kiinni.

Päivät kuluivat hitaasti ja hiljaisesti. Hall oli Elinorin suureksi helpotukseksi matkustanut pois seuraavana päivänä sen yön jälkeen, jolloin hän oli löytänyt miehensä. Sähkösanoma oli kutsunut hänet Chicagoon.

Tietystikään ei Elinor ollut hänelle ilmaissut löytöään. Mutta heti kun Hall näki hänet seuraavana aamuna, tiesi hän, että hän oli tuntenut Jonesin; hänen kasvojensa kirkastuneesta ilmeestä hän huomasi sen liiankin selvästi. Ja myöhemmin päivällä hän sai todistuksenkin siihen, että se, mikä teki tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa, oli todellakin tapahtunut, kun hän sai käsiinsä sananviejän, jonka Elinor oli lähettänyt asemalle. Se oli neekeri Jim, jolla oli mukanaan sähkösanoma, jonka Hall häikäilemättömästi avasi. Se oli kiireinen, osoitettu tohtori Thomas Coynelle Philadelphiaan ja sisälsi vain seuraavat sanat:

»Tule heti Cottonwoodiin. Olen löytänyt Henryn!»

Mahdollisesti Hall huolimatta tästä todistuksesta sekä kutsusta saapua Chicagoon olisi sittenkin jäänyt Cottonwoodiin, jos hän olisi tiennyt, että Tom Coyne erään vaarallisen leikkauksen vuoksi ei voisi seurata kutsua ennen kuin kahden viikon kuluttua. Mutta koska hän ei tiennyt, mitä Tom vastaisi eikä tahtonut tavata häntä, päätti hän poistua Cottonwoodista. Mutta ettei hän pitänyt peliä vielä kadotettuna, kävi selville hänen jäähyväissanoistaan Elinorille:

— Muistakaa, että sopimuksemme on peruuttamaton.

Elinor tiesi siis, mikä häntä odotti, jos hän vielä kerran kadottaisi miehensä.

Tom Coyne ei huolinut pitää kiirettä. Sähkösanoman hämmästyttävän uutisen hän otti vastaan kuin näköhäiriön, josta hän toivoi sisarensa pian toipuvan. Ja saapuessaan Cottonwoodiin, hän suurella levottomuudella tarkkasi sisarensa ulkomuotoa. Sillä hänen kasvojensa kiihkeä ilme antoi hänelle syytä suureen levottomuuteen.

Mutta Elinor ei suonut hänelle paljon aikaa tarkasteluun, vaan veti hänet heti mukanaan sairashuoneeseen. Hänellä oli salainen toive, että potilas tuntisi Tomin. Mutta se oli turhaa.

Joku muu kuin Tom, kokenut lääkäri, olisi varmaan silmäiltyään sairasta, kääntynyt olkapäitään kohauttaen hänestä pois. Mutta hän tiesi, miten sairaus ja hätä saattoi muuttaa ihmisen kasvonpiirteet, ja vaikka tuolla laihalla olennolla, joka makasi vuoteellaan, ei ollut mitään yhtäläisyyttä sen Henry Pattersonin kanssa, jonka hän oli tuntenut, huvitti tapaus häntä lääkärinä, ja siksi hän alkoi tarkemmin tutkia potilasta. Kun hän suoristi jälleen selkänsä, oli hänen kasvoillaan omituinen ilme.

— Sinä tunnet hänet Henryksi, eikö totta? kysyi Elinor jännittyneenä.

Tom nyökkäsi ääneti päätään. Mutta tultuaan ruokasaliin neuvottelivat he kauan keskenään. Elinor sai kertoa kaikki, mitä hän tiesi potilaasta, ja varsinkin hänen täytyi seikkaperäisesti tehdä selkoa siitä ihmeellisestä seikasta, ettei sairas tuntenut omaisiaan eikä näyttänyt muistavan lainkaan entisyyttään.

— Ruumis on Henryn, sehän on selvää, sanoi lääkäri. Mutta henki on jonkun muun — se on Jonesin, arvaan minä. Tämä on merkillisin tapaus, mitä minulla on ollut. Mutta tietysti koetan tehdä parhaani, jotta sinä saisit hänet takaisin. Ensin minun täytyy ottaa selko hänen henkisistä kyvyistään.

Hän istui koko aamupäivän sairaan luona. Seurauksena oli, että potilaan tila huononi, mutta joka tapauksessa Tom oli nyt saanut selkoa tohtori Barlettin nimestä, eikä hän muuta tarvinnutkaan. Seuraavina päivinä oli vilkas sähkösanomienvaihto Cottonwoodin ja Liverpoolin välillä, ja hyvinkin pian Tom pääsi sairauden perille.

Samalla hän saattoi myös vakuuttaa sisarelleen, että kaikki muuttuisi vielä hyväksi. Niinpian kuin sairas oli sen verran voimistunut, että häntä voitiin siirtää, päätettiin hänet viedä sairaalaan Cheynneen, jossa leikkaus oli tehtävä. Tom Coyne aikoi itse sen tehdä.