VII.

Rouva Elinor tuli iloisesti yllätetyksi, kun Tom Coyne eräänä päivänä heinäkuussa syöksyi sisään ja sulki hänet syliinsä.

— Annas kun katselen sinua, sanoi hän työntäen sisarensa hiukan kauemmaksi itsestään.

Elinor hymyili hänelle, mutta sen takana piili tuskaa. Tom oli ainoa, joka oli hänen uskottunsa, ja hänen tahtomattaankin näiden viikkojen surun ja turhan odotuksen tuska purkautui esiin kyyneleisenä katseena, kun hän näki nyt veljensä edessään.

— Pikku Ely raukka, sanoi Tom saattaessaan sisarensa istumaan. Mutta näissä kolmessa sanassa oli enemmän todellista myötätuntoa kuin Hallin kaikissa korulauseissa, ja ne koskivat niin syvästi Elinoriin, ettei hän voinut olla nyyhkyttämättä. Tom, joka tiesi, ettei Elinor turhanpäiten itkenyt, ymmärsi liiankin hyvin siitä, miten syvä hänen surunsa oli. Hän olisi vain toivonut, että Elinor olisi voinut itkeä ja saada siten helpotusta.

Mutta nuori rouva hillitsi itsensä, pyyhki silmänsä ja hymyili jälleen veljelleen.

— Suo anteeksi, sanoi hän. Mutta tuntui niin hyvältä nähdä sinut jälleen, enkä voinut hillitä itseäni. Paitsi Ingaa olet sinä ainoa, jolla on aavistusta…

— Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin. Sinä sureksit aivan liiaksi!

— Ja ikävöin, lisäsi Elinor hiljaa.

Tom tarttui hänen käteensä ja siveli sitä.

— Pikku raukka. Jospa tuo onneton ajatus ei olisi pälkähtänyt päähäsi.

— Älä sano sitä, Tom. Se yksin pitää minut pystyssä. Se antaa minulle voimaa elää. Toivo on kaikki kaikessa minun elämässäni.

Tom oli toivonut, että Elinor oli tullut järkiinsä näinä kuluneina kuukausina, mutta hän huomasi nyt, ettei niin ollut laita.

— Olethan järkevä, Elinor, sanoi hän. Pitäisihän sinun ymmärtää, että tuo sinun ajatuksesi on mahdoton. Jos hän ihmeen kautta olisi pelastunut, niin olisit jo kauan sitten saanut sen tietää.

— Hän on sairas, se on selvää, vastasi Elinor. Eikä se suinkaan ole pienin kärsimys, että vaikka tiedän hänen tarvitsevan minua, en sittenkään voi kiiruhtaa hänen luokseen. Oi Tom, etkö voi auttaa minua?

— En luule, rakkaani, en ainakaan sillä tavalla kuin sinä toivoisit. Vaikka hän olisi ollut miten sairas hyvänsä, niin olisi hänen kuitenkin pitänyt nyt jo voida antaa sinulle tietoja itsestään. Minä en ainakaan tiedä muuta kuin yhden ainoan tapauksen, jossa näin pitkä vaitiolo olisi mahdollinen.

— Ja se on?

— Mielenhäiriö.

Elinor kalpeni.

— Myönnä ainakin, että sinusta olisi parempi tietää hänen kuolleen kuin olevan mielisairaalassa, sanoi veli.

Sanat olivat julmat ja suoraan asiaan käyvät. Tom ei olisi tahtonut lisätä sisarensa kärsimyksiä, mutta lääkärinä hän vaikeissa tapauksissa osasi käyttää veistä.

— Minä olen ajatellut sitä, sanoi Elinor tultuaan taas rauhalliseksi. Mutta sinä erehdyt, jos luulet, että tämä mahdollisuus saattaisi minut kadottamaan toivoni. Päinvastoin! Kaikki mielenvikaiset eivät ole parantumattomia, sen sinä tiedät. Mutta ajattelehan, jollei Henry saa sitä hoitoa, jota hän tarvitsee!

Elinor nousi kääntyen puoleksi selin veljeensä. Hän puristi kiihkeästi nenäliinaansa.

— Sehän on juuri kaikkein kauheinta. Päivä päivältä parantumisen mahdollisuus pienenee. Ehkäpä häntä pian ei voida parantaa lainkaan…

Elinor asettui veljensä eteen seisomaan ja kysyi totisella, tutkivalla äänellä:

— Minä pyysin sinua viime kirjeessäni tekemään tiedusteluja. Mitenkä ne ovat onnistuneet?

— Olen tehnyt mitä ikänä olen voinut. Olen pannut salapoliisit Englannissa liikkeelle. Mutta tietysti tulos on — kielteinen.

— Ovatko he vastanneet?

— Ovat. Heille on uskottu vaikka kuinka paljon samanlaisia tapauksia, mutta toiveet ovat hyvin vähäiset. Joka tapauksessa he ovat luvanneet myöhemmin antaa tietoja.

Elinor huokasi.

— Niin mahdottomalta kuin tuntuukin, että Henry olisi pelastunut Amerikan rannalle, olen kuitenkin kääntynyt myös kotimaisen salapoliisitoimiston puoleen, mutta he kieltäytyivät ryhtymästä asiaan.

— Minkä vuoksi?

— Siksi että he eivät tahdo viekoitella ihmisiltä rahaa aivan mahdottomaan asiaan.

Elinor kävi istumaan ikkunan ääreen. Vaalea pää painui rintaa vasten. Sormet hypistelivät nenäliinaa.

Tuossa asennossa hän teki veljeen täydelliseen epätoivoon vajonneen naisen vaikutuksen. Samalla Tom huomasi, miten laiha ja kalpea hän oli. Ja tuo huomio saattoi hänet hyvin levottomaksi, varsinkin kun hän tiesi, että se johtui sielullisesta kärsimyksestä. Hän istui ääneti ja tarkkasi häntä edelleen odottaen, että katkera lääke, jota hän oli hänelle antanut, epäilys, alkaisi vaikuttaa.

Heidän istuessaan ääneti juoksi pikku Inga sisään ja tervehdittyään iloisesti enoaan alkoi heti kysellä häneltä isää. Missä hän piileskeli — milloin hän palaisi kotiin — muistiko hän enää Ingaa — toisiko hän uuden nuken hänelle j.n.e. Ja eno, joka vast'ikään oli kohdellut niin kovasti äitiä, ei hennonut hävittää pikku Ingan luottamusta. Hän vastasi hämillään ja väistäen, ja hänen vastauksistaan Inga sai sen käsityksen, että niiden takana oli jotakin salaperäistä. Niinpä hän, enon lähdettyä pukeutumaan päivällistä varten, kuiskasi äidilleen:

— Kuulepas, äiti, tuleeko isä huomenna?

— Mistä sinä olet saanut sen päähänpiston?

Ja äkillisen ilontunteen vallassa veri kohosi Elinor rouvan kasvoihin. Yksin tuo ajatuskin, jonka pikku tytön kysymys oli herättänyt, oli niin riemukas, että se oli murtaa hänen sydämensä.

Päivällisen jälkeen, jolloin mieliala ilman Ingaa olisi ollut kovin painostava, leikitteli eno hetken aikaa pikku tytön kanssa. Äkkiä hän tuli sisarensa luo. Nyt hänen vuoronsa oli tutkia.

— Kuulehan, Elinor, Inga sanoo, että »setä Hall» käy joka päivä täällä. Onko se totta?

— On kyllä, vastasi Elinor tyynesti. Mutta sittenkin hänestä tuntui vastenmieliseltä, kun veli kosketteli tätä asiaa. — Ymmärräthän, että on paljon järjestettäviä asioita. Mr Hall pitää kaikesta huolta.

— Ikävä kyllä.

— Mitä sinä tarkoitat? — Veljen ääni kiusasi Elinoria. — Minä vakuutan sinulle, että sekä sinulla että minulla on syytä olla tyytyväisiä tähän asioiden järjestelyyn. Mr Hall…

— Minä uskallan vakuuttaa sinulle aivan päinvastaista, keskeytti Tom hänet samalla kiusallisen terävällä äänellä. Oskar E. Hall on viimeinen henkilö, jolle minä uskoisin omaisuuteni hoidon.

Ja kiinnittämättä huomiota Elinorin hämmästyneeseen huudahdukseen jatkoi hän kuulustelua.

— Miksikä tuo herra juoksee tässä talossa? Et suinkaan tahdo väittää, että hän vaivaa sinua liikeasioilla? Vaikka taitaisivatpa ne käydä paremmin, jos hän kysyisi sinulta neuvoa.

— Tiedäthän, Tom, etten minä ymmärrä liikeasioita. Mutta mr Hall hoitaa luottamustointaan suurella vakavuudella, ja hän onkin ainoa koko kaupungissa, joka hiukan voi pitää huolta Ingasta ja minusta. Hän on ollut kovin ystävällinen.

Inga veti enoaan takin liepeestä. Hänen mielestään keskustelu kesti liian kauan. Mutta Tom työnsi hänet luotaan.

— Tiedätkö sinä sen, kysyi hän painostaen jokaista sanaa, että Oskar E. Hall, johon sinä panet niin suurta arvoa, on syöksemäisillään sinut turmioon?

Elinor rouva katsoi ymmällä ympärilleen. Ajatus oli hänelle niin uusi, että hänen oli aluksi vaikea sitä käsittää.

— Mahdotonta, änkytti hän. Se on varmaankin erehdys, Tom.

— Etkö todellakaan tiedä siitä mitään?

Hetki sitten oli Tom luullut, että Elinor oli perillä asioista, joskin hän oli niin välinpitämätön kaikesta, ettei pannut rahallisiin vahinkoihin mitään huomiota. Mutta hän huomasikin nyt, että Elinorin hämmästys oli todellinen.

— Minä en tiedä mitään, en yhtään mitään, sanoi Elinor ja nousi hermostuneesti pystyyn. Sehän olisi hirveää! Nehän ovat Henryn rahoja. Eikö se ole erehdys sittenkin, Tom?

— En usko sitä erehdykseksi, sanoi Tom levollisemmin, mutta sittenkin hyvin vakavana. Kolme kertaa viimeisen kahden viikon kuluessa olen nähnyt miehesi liikkeen nimen esiintyvän pörssisähkösanomissa, ja joka kerta vahinkojen yhteydessä. Eikä pieniä summia ole ollutkaan kysymyksessä, vaan satoja tuhansia.

— Mitenkä se on mahdollista! huudahti Elinor. Henrylle ei minun tietääkseni sattunut koskaan vahinkoja, ei ainakaan mitään suurempia. Miksikä siis omaisuudenhoitaja…

— Omaisuudenhoitaja, se on juuri oikea sana, Ely. Sitä hän onkin, tuo Hall — sinun omaisuutesi hoitaja eikä mitään muuta! Mutta hän on käyttäytynyt ikäänkuin olisi omistaja itse. Hän on antautunut keinotteluihin, on pelannut pörssissä sinun rahoillasi, ja etteivät ne ole kaikki jo huvenneet, johtuu pikemmin tilaisuuden kuin hyvän tahdon puutteesta.

— Sinä tuomitset häntä varmaankin liian ankarasti, Tom. Jos hän on hävinnyt yhtäällä, niin on hän voittanut toisaalla. Hän on luotettava, Tom.

— Ei, sitä hän ei ole, väitti veli kiivaasti vastaan. Mies, joka panee vaaralle alttiiksi leskien ja alaikäisten lasten omaisuuden, ei ole luotettava missään suhteessa, Elinor. Ja ettei hän ole ilmoittanut sinulle vahingoista, pahentaa vain asiaa.

— Pahinta on se, lisäsi hän, ettei voi saada kiinni miehestä. Henry Patterson on määrännyt hänet liikkeen johtajaksi ja Ingan holhoojaksi, ja hän on siksi viisas lakimies, ettei saata itseään huonoon valoon. Juriidisesti hänellä on vapaat kädet. Sinä, joka olet perinyt osan omaisuutta, voit erottaa hänet johtajan toimesta, mutta tehty ei siltä tule tekemättömäksi. Sinä voit kieltää häntä antautumasta pörssipeliin, mutta onhan tapauksia, joissa se on välttämätöntä. Hänellä on oikeus hoitaa Ingan perintöosaa, kunnes tyttö menee naimisiin tai tulee täysi-ikäiseksi, eikä häntä siitä toimesta saa karkoitetuksi, jollei ole sitovia todisteita omaisuuden hävittämisestä. Ja sellaisia meillä ei ole, siksi taitavasti hän osaa keinotella. Lain käsivarsi ei siis ulotu häneen. Ainoa on, että koettaa vaikuttaa häneen. Mutta…

— Minä puhun hänen kanssaan, sanoi Elinor nopeasti.

— Suo anteeksi, minä aion puhua hänen kanssaan, selitti Tom. Sellaisia asioita me miehet ymmärrämme paremmin kuin te naiset. Käväisin hänen konttorissaan ennenkuin tulin tänne, mutta hän ei ollut tavattavissa. Puhuin vain Lawsonin — vanhan Lawsonin kanssa, tiedäthän, firman konttorissa. Hän totesi sähkösanomat oikeiksi. Vanha kunnon mies oli aivan surusta masentunut noiden vahinkojen vuoksi, mutta hän ei sanonut lähemmin tuntevansa liikkeen asemaa yleensä. Tuo Hall näyttää pitävän kaikki firman vanhat toimimiehet erillään asioista ja johtaa liikettä uudesta komeasta konttoristaan käsin, Salle-avenyn varrelta. Jo sekin herättää epäilyksiä. Sitä paitsi tapasin hississä Rudolf Salen, pörssivälittäjän, joka vastikään rikastui suunnattomasti Spencerin vararikon johdosta, ja minä lyön vetoa, että hän tuli suoraan Hallin konttorista. Sekään ei ennusta mitään hyvää. Ei kukaan rehellinen mies ole tekemisissä Rudolf Salen kanssa, se on varma.

Tom oli puhuessaan alkanut kävellä edestakaisin huoneessa. Sisar oli harvoin nähnyt hänet niin kiihoittuneena. Itse hän oli sanaton hämmästyksestä. Hänelle ei ollut pääasia tässä jutussa häntä uhkaava häviö, vaan se, että Hall keinotteli Henry Pattersonin rahoilla.

— Mitähän Henry sanoo, kun hän palaa kotiin ja huomaa elämäntehtävänsä tuhotuksi? tuo kysymys nousi yhä uudestaan Elinorin eteen. Hetken aikaa hän ajatteli sitäkin, että Henrylle itselleen olisi ehkä onnellisinta, jos hän olisi kuollut, mutta sitten hän lohdutti itseään sillä toiveella, että vahingot voisivat tulla peitetyiksi ja liike kohota jälleen entiseen valtaansa.

Mitä Halliin tuli, otaksui Elinor, jolle kaikki petos oli täysin vierasta, että hän voisi puhdistautua hänen edessään. Se mies, johon Henry oli luottanut niin täydellisesti ja joka oli osoittanut niin suurta huolenpitoa Ingasta ja hänestä itsestään, ei voinut tehdä mitään väärää. Hänellä oli saattanut olla huono onni, eihän hän oikeastaan ollut liikemies, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin Henry, ja hän sai kai luvan maksaa oppirahoja. Mutta epärehellinen — ei, sitä hän ei voinut olla.

Jännittynein mielin Elinor odotti seuraavana päivänä veljeään, joka jo aamulla varhain oli lähtenyt tapaamaan Hallia. Kesti kauan, ennenkuin hän palasi.

Kun Tomin auto päivällisen aikana pysähtyi Pattersonin talon edustalla, astui siitä ulos tyytymätön ja pettynyt Tom Coyne.

— Tuo lurjus on matkustanut Eurooppaan, huusi hän jo ennenkuin Elinor ennätti mitään kysyä. Saadaanpa nähdä, palaako hän koskaan takaisin…