XIV.

— Se oli kovaa työtä, se on varma, sanoi Jim, neekeri. Mutta kannattavaa se oli eikä laisinkaan vaarallista, kunhan vain pysytteli kylliksi kaukana koneen rattaista. Meillä oli laivassamme kerran jättiläiskokoinen meksikolainen; hän teki työtä kahden edestä ja oli laivurin lellipoika. Mutta eräänä yönä hänen ollessaan vahdissa hän katosi. Me luulimme, että hän oli karannut, mutta muutamia päiviä myöhemmin löysimme hänen ruumiinsa mutasäiliöstä.

— Miten se oli tapahtunut?

— Hän oli joutunut koneen rattaitten väliin ja murskautui kuoliaaksi. Sellaista voi tapahtua, jollei ole varovainen.

Vallitsi hetken hiljaisuus.

— Hyi sellaista työtä! sanoi Jim ja sylkäisi. Parempi täällä sittenkin on. Vaikkei palkka olekaan yhtä suuri, niin kohdellaan sitä kuitenkin ihmisiksi. Massa Hillberg on all right.

He loikoilivat heinikössä Pine Mountainin rinteellä, neekeripoika Jim ja vesisäiliön vahti. Heidän takanaan kohosi vesisäiliön sementtiseinä peittäen taakseen koko yläosan vuorta, ja edessä levisi tiheikkö pengerminä aina alas alangolle saakka. Pensaikko ei ollut enää vihreä, vaan ruskeahko kuin nahka. Sadetta oli näillä seuduin niukalta. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut satanut ainoatakaan pisaraa, ja kasvullisuus oli kokonaan kuivettunut. Kuumuus oli painostava. Aurinko paahtoi armottomasti. Päivemmällä helle muuttui polttavan tuliseksi, niin että silmissä liekehti, mutta nyt oli vielä varhainen aamupuoli ja ilmassa tuntui vielä hiukan yön kosteutta.

Heti aamiaisen jälkeen oli vahti saapunut tänne, sementtimuurin juurelle. Joka aamu hän kulki kuivunutta jokiuomaa pitkin ja suurten sulkuporttien ohi, jotka estivät veden virtaamasta säiliöstä. Tarkastettuaan että sinetti portissa oli koskematta, hän astui edelleen vuoren rinnettä myöten ylös pengermälle, missä sementtimuurin juurella oli varjoisaa suurimman osan päivästä. Jos päivä oli kuuma, saattoi hän maata siellä aina iltaan saakka. Jim, joka oli myös kokki, toi aika ajoittain hänelle jonkun suupalan ja viipyi kernaasti juttelemassa hänen kanssaan. Hänellä oli loppumaton varasto juttuja, joita hän oli kuullut toisilta tai itse kokenut, sillä hän oli matkustanut paljon ja ollut jos jonkinlaisissa toimissa, milloin kengänkiilloittajana, kantajana, vieläpä silmänkääntäjänä. Viimeksi hän oli palvellut mutausproomussa, ja tältä ajalta oli kertomus, jonka hän vastikään oli tarjonnut kuuntelijalleen.

Sulkuvahti, joka nimitti itseään Jonesiksi, loikoi selällään kädet päänsä alla. Hän uneksi. Hän oli ottanut tarkasti selkoa millainen se mutausproomu oli, jossa Jim oli palvellut, ja ajatuksissaan hän kaikessa rauhassa kulki jokea pitkin lapioiden joen pohjasta kultaa. Kullan lapioiminen oli hänelle jotakin aivan uutta. Sellaisesta hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavankaan. Hän ei ollut koskaan käynyt niin kaukana kuin Kaliforniassa, mutta kuunnellessaan nyt neekerin kertomuksia, heräsi hänessä halu koettaa myös onneaan. Ja vaikkei voinutkaan täysin luottaa Jimin sanoihin, niin olisi se kai sittenkin kannattavampaa työtä kuin loikoilla täällä erämaassa ja vartioida sulkua, jota ei saatu avata, vaikka ympäristö oli menehtyä veden puutteeseen.

Asian laita oli näet sellainen, että Jones oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen nykyiseen tilaansa. Hän tunsi vaistomaisesti kelpaavansa johonkin parempaankin työhön. Tosin hän oli kiitollinen saadessaan pari kuukautta sitten tämän toimen — mikä nälistynyt, uupunut kulkuri ei sitä olisi ollut? Hän oli sattumalta eräänä päivänä saapunut tälle seudulle; hänen vaatteensa olivat repaleiset, hänen vatsansa tyhjä, hänen voimansa ja rohkeutensa ja kaikki rahansa lopussa. Että Hillberg oli armahtanut häntä ja ottanut hänet vahdiksi, riippui yksinomaan siitä, että hänen oli sääli skandinaavia, joka oli joutunut hunningolle. Mutta jäljestäpäin oli Jones usein itsekseen tuuminut, eikö hänen olisi ollut yhtä hyvä menehtyä erämaahan kuin maata toimettomana täällä. Ei hän ollut tullut Amerikkaan viettääkseen tällaista tyhjäntoimittajan elämää!

Mutta hänen järkensä sanoi, että hän tarvitsi lepoa. Ruumiillinen työ, jota hän oli tehnyt saavuttuaan Amerikkaan, oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Hän ei kelvannut ruumiillisen työn tekijäksi amerikkalaisten malliin. Kotona Suomessa hän oli kyennyt peltotöihin yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, mutta kaikkien kokemustensa jälkeen hän oli nyt toinen mies.

Hänellä oli koko ajan se tunne, ettei hänen paikkansa ollutkaan raatavien, hikisten työläisten parissa, vaan että hänellä oli tietoja ja kykyjä, jotka asettivat hänet työnantajien tasalle. Ja hänen mielensä oli katkeroitunut ajatellessaan, että häneltä puuttui juuri sitä, mikä olisi voinut saattaa hänet oikealle paikalleen, nimittäin rahaa. Hän tiesi, mitä oli tehtävä, mutta häneltä puuttui pääomaa. Hän ymmärsi monet asiat paljoa paremmin kuin nuo herrat — mutta kun hän joskus uskalsi ehdottaa jollekin kaivoksenhoitajalle keksimänsä parannuksen, ei hän saanut vastauksekseen vain ilkeämielistä katsetta, vaan hän kadotti myös paikkansa. Häntä oli aivan yksinkertaisesti pidetty yltiöpäisenä fantastina, ehkäpä suorastaan hulluna, ja säälien kohotettu hänelle olkapäitä, jollei aivan yksinkertaisesti käsketty hänen pysyä lestissänsä.

Rahoja häneltä puuttui. Mitä hyötyä siitä, että ajatukset ja tuumat pyörivät hänen päässään, kun hänellä ei ollut rahaa millä toteuttaa niitä?

Niinkuin tuo Jimin juttukin äsken. Se pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Ja otettuaan selkoa itse mutausprosessista ja lapioiden rakenteesta, makasi hän hyvän aikaa ääneti tuijottaen ylös ilmaan. Tuskinpa hän huomasi, että neekeri poistui.

— Sehän on päivän selvää, sanoi hän ääneen ruotsiksi, niinkuin hänellä oli tapana tehdä yksin puhellessaan. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja hänen katseensa harhaili lähimpään pensaikkoon. — Jim sanoo, ettei kannata enää etsiä kultaa vuorista. Kullansekainen kvartsi on siis vähentynyt, vuosituhansien kuluessa se on huuhtoutunut jokiin. Vedessä on kultahiekka sitten vuosisatojen kuluessa hautautunut mutaan. Mutta mitä syvemmälle voi tunkeutua pohjamutaan, sitä rikkaampi saalis on. Nuo tyhmeliinit, jotka mutaavat kehnoilla, matalalla kulkevilla lapioillansa, eivät pääse kyllin syvälle tunkeutumaan, siinä koko syy.

— Täytyy saada syvemmälle kulkevia lapioita, sellaisia, jotka koskettelevat itse kalliopohjaa, sanoi hän sytyttäen lyhyen piippunsa. Ja luulenpa tietäväni, miten ne ovat laitettavat. Kas näin — hän painoi kätensä kuperina, sormet koukkuisina, vastatusten — näin ne ovat tehtävät! Maltahan — hän etsi taskuistaan paperia ja kynää ja alkoi nopeasti vetää koko joukon viivoja puhuen yhä edelleen ääneensä. Teknillisiä termejä sateli hänen huuliltaan, hän oli niin kiintynyt hommaansa, ettei hän huomannut nuorta tyttöä, joka hiljaa hiipi vuoren rinnettä alas ja äänettömin askelin pysähtyi hänen taaksensa. Se oli hentojäseninen, sulavaliikkeinen olento, jonka sievät, päivettyneet kasvot ja ruskeat, veitikkamaiset silmät kurkistivat valkean puutarhahatun alta.

Tyttö tarkasteli hetken aikaa miestä, jonka selän takana hän seisoi. Hän huvitti häntä suuresti, istuessaan siinä piirustuksensa yli kumartuneena ja mutisten sanoja, joita tyttö ei laisinkaan ymmärtänyt. Hän tuumi juuri, uskaltaisikohan hän kutittaa miestä korrella niskaan, kun tämä äkkiä hypähti pystyyn riemusta huudahtaen, joskin huudahdus katkesi kesken hänen törmätessään tyttöön. Hämmästyneenä hän katsoi häneen; sitten molemmat purskahtivat nauruun, niin että sementtiseinä heidän takanaan kajahti.

— Taivasten taatto! huudahti Jones. Olittepa vähällä pelästyttää minut alas kuiluun!

— Olettepa te kaunis vahti, vastasi tyttö. Helposti olisin voinut avata sulun teidän huomaamattanne. Mutta antakaahan minun katsella tuota paperia — Siinä on varmaankin jotakin kovin mielenkiintoista, koska saatoitte sen vuoksi unohtaa velvollisuutenne.

Mies ojensi tytölle hymyillen piirustuksen. Tyttö katseli kauan häntä ennenkuin hänen katseensa kiintyi paperiin, ja hänen silmiensä ilme sanoi:

— Tuollaisena minä pidän teistä.

Ja totta olikin, tyttö oli ihastunut miehen hymyilyyn. Harvoin sitä näkyi, mutta joka kerta kun se ilmestyi, kirkasti se koko hänen parrakkaat, hoitamattomat kasvonsa. Siinä oli jotain niin hyvää ja hienoa, että tytön oli mahdoton uskoa, että mies oli niin rappiolle joutunut kuin Hillberg väitti.

Hän tarkasteli kauan piirustusta, käänteli sitä joka puolelta.

— En minä ymmärrä tästä hölyn pölyä. Onko se maisema?

— Ei aivan. Se on vain rikkauden haavekuva.

— Mikä? kysyi tyttö ihmeissään.

— Rikkauden haavekuva, toisti mies. Tiedättehän, että on olemassa juoppohulluja, jotka kuvittelevat mielessään mahdottomuuksia. Minä olen myöskin hiukkasen juoppohullu, ja tuo piirustus on viimeinen hassutukseni.

Tyttö katsahti häneen hiukan epäillen. Joskus hän puhui tavalla, joka sai hänet uskomaan, että Hillberg sittenkin oli oikeassa. Hän oli varmaankin vaarallinen ihminen, tämä vaaleanverinen villi hirveine partoineen ja raskasmielisille silmineen. Niiden pohjalla saattoi päilyä mitä hyvänsä.

Hän katsoi avuttomana ympärilleen.

— Ei, naurahti mies pilkallisesti, sellaisille nuorille neidoille kuin teille, miss Lawson, ei siitä ole vähintäkään vaaraa. Minun juoppohulluuteni on aivan vaaratonta lajia. Jos tahdotte istahtaa tähän, niin kerron miten se ilmenee.

Tyttö seurasi hänen kutsuvaa kädenliikettään ja istahti heinikkoon, mutta tuumi samalla:

— Miten ikävä, ettei Inga ja lastenhoitaja ole tänään mukanani! Mitäpä, jos minulle jotain tapahtuisi!

Mutta samalla vaarantunne viekoitteli häntä puoleensa. Yksin erämaassa miehen kanssa, joka puhui juoppohulluudesta — hän ei tiennyt tarkalleen, mitä tuo sana merkitsi, mutta luuli sitä sairaudeksi, johon juopot vajosivat — miten kauheaa! Istuessaan siinä oli hän mielestään sankaritar jossakin seikkailussa.

Mies kävi vastapäätä tyttöä istumaan, ja nyt hänen kasvoilleen oli levinnyt jälleen raskasmielinen ilme, joka kaikkein ensiksi oli vetänyt tyttöä puoleensa. He olivat tavanneet toisensa jo pari kertaa ennen vuoristossa, kun Margret oli ollut kävelemässä pikku Ingan kanssa, mutta silloin mies oli käyttäytynyt aivan säädyllisesti ja jäykästi — liiankin säädyllisesti ollakseen villi, — oli Margret tuuminut — eikä koskaan puhunut arvoituksellisia asioita. Jos Margret olisi tahtonut tunnustaa totuuden, olisi hän myöntänyt olleensa hiukan harmistunut sen vuoksi, että miehen koko huomio oli ollut kiintyneenä vain Ingaan ja että hän sen vuoksi tänään oli päättänyt yksin tulla häntä tapaamaan. Hän oli ainoa mies tässä erämaassa — mr Hillbergiä ei voitu ottaa lukuun, sillä hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt Elinoriin! — ja miksi hän ei voisi yrittää keikailla hänen kanssaan, kunhan ei kellään ollut siitä aavistusta? Hän oli tullut paikalle aikeissa saattaa hänen päänsä pyörälle, mutta katsellessaan nyt häntä, tuli Margret ensi kertaa ajatelleeksi, että se oli ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Hän ei näyttänyt laisinkaan vastaanottavalta, ja kun hän äkkiä kohtasi hänen sinisten silmiensä alakuloisen katseen, kävi hän kovin hämilleen.

— Niin, nähkääs, miss Lawson, alotti mies. Margretista tuntui aina omituiselta, kun hän nimitti häntä »miss Lawsoniksi» sen sijaan että hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti vain »miss», niinkuin miehen luokkaan kuuluvilla ihmisillä oli tapana tehdä. Muutenkin oli hänessä kovin paljon omituista. Esimerkiksi hänen puheensa! Hän puhui virheetöntä, murteesta vapaata englanninkieltä, ja kuitenkin se kuului aivan luontevalta ja totutulta hänen huulillaan. Hän valitsi taidolla sanansa ja osasi sanoa täsmälleen mitä hän halusi, mikä myös — sen verran kuin Margret ymmärsi — ei ollut tavallista hänen säädyssään.

— Niin, nähkääs, minä sairastan sellaista tautia, että tahtoisin parantaa kaikkea. Tahtoisin korjata, oikaista, helpottaa kaikkea. Te olette elänyt kylliksi kauan käsittääksenne, ettei kaikki tässä maailmassa ole niinkuin pitäisi olla. Syy ei ole Jumalan — hän tarkoittaa vain meidän parastamme, mutta eiköhän hän erehtynyt antaessaan meidän pitää itsestämme huolta. Me olemme turmelleet ja hävittäneet niin paljon. Katsokaahan nyt tätä vesiallastakin. Se on maksanut paljon rahaa, mutta mitä hyötyä siitä on? Sen sijaan että vesi saisi virrata vapaasti ja kastella maita, haihtuu se vähitellen ilmaan, ja voi sattua niinkin, että kun minulle vihdoin annetaan lupa avata sulut, ei vettä enää olekaan. Ja tämä tapahtuu vain vanhan, äreän myllynomistajan vuoksi, joka sanoo: seis! Onko oikeudenmukaista, että farmarit tuolla alhaalla saavat nääntyä nälkään tuon itsepäisen miehen vuoksi? Sallikaa minun sanoa teille jotakin: myllyn uudestirakentaminen on vain turhaa lorua. Se ei voisi olla kolmeakaan kuukautta vuodessa käynnissä, niin vähän vettä kuin joessa nykyään on. Koko juttu on turhaa lorua, josta on vahinkoa kaikille, itse myllynomistajallekin loppujen lopuksi. Siten me ihmiset sekotamme toistemme vyyhdit.

Margret kuunteli tarkkaavaisesti, vähemmän kuitenkin miehen sanoja, kuin hänen syvää ja ilmehikästä ääntään.

— Eikö se ole kohtalon ivaa, että minä, joka en toivo mitään sen hartaammin kuin auttaa noita farmareita, olen pakotettu vahtimaan sulkuja, ettei kukaan saisi avata niitä? Farmarit, joiden pitäisi olla ystäviäni, ovat nyt verivihollisiani. Jospa minulla vain olisi rahaa… Hän teki toivottoman kädenliikkeen.

— Niin, rahaa! toisti hän kiivaasti. Sitä tarvitaan maailman parannukseksi. Olen säästänyt kokoon lähemmäs sata dollaria loikoillessani täällä — riittäväthän ne pitkälle, eikö totta? Voisin milloin hyvänsä paljastaa oikeuden edessä tuon myllyjutun, mutta ei kukaan usko minua niinkauan kuin olen rahaton. Kuka minä olen? Herra Eikukaan Eimistään, mies, joka sairastaa suuruudenhulluutta. Mutta jos minulla olisi rahaa, uskottaisiin minua ja minä saisin veden virtaamaan kanavaan yhtä helposti kuin voisin murtaa poliisin sinetin.

— Mutta koettakaapa sittenkin, ilvehti tyttö.

— Se on turhaa, vastasi mies synkkänä. Minä puhun kokemuksesta. Onko teillä mitään sitä vastaan, jos sytytän piippuni?

— Ei, olen mielissäni, jollette anna minun häiritä itseänne. Minähän olen tunkeutunut teidän alueellenne.

— No niin, jatkoi mies vedettyään ensimäisen sauhun, ehkäpä alatte nyt ymmärtää juoppohulluuttani. Minä uneksin rahoista — minulla on tuhansia keinoja millä ansaita niitä, mutta ei ainoatakaan, joka tepsisi miehelle, jolla on sata dollaria taskussaan. Yksi näistä keinoista on tämä piirustus. Se on miljoonien arvoinen.

Margret katseli epäillen paperia ja silmäsi sitten mieheen. Tarkoittiko hän täyttä totta? Ääni ja kasvojen ilme todisti sitä.

— Mutta mitä se esittää? Ettekö luule voivanne selittää asiaa minulle?

Nyt mies jälleen hymyili. Tuo hymyily teki Margretin niin pieneksi ja vähäpätöiseksi. Ei, hänen kanssaan ei käynyt keikaileminen; Margret joutui aivan hämilleen niinpian kuin hän vain katsoikin häneen. Mutta merkillinen mies hän joka tapauksessa oli.

— Voinhan yrittää, sanoi mies yhä hymyillen. Mutta en ole varma siitä, että se onnistuu. Tiedättekö — oletteko kuullut tai lukenut jostain, että on tapana mutauskoneen avulla nostaa kultaa jokien pohjasta Kaliforniassa? Siihen tarkoitukseen käytetään aivan tavallisia mutauskoneita, jommoisia on kaikkialla satamissa. Mutta niissä on se vika, että ne tunkeutuvat vain pohjamudan ylimpään kerrokseen, jota vastoin kultahietaa on runsaammassa määrässä syvemmällä. Tuo piirustus esittää konetta, jonka avulla voi tunkeutua aina kalliopohjaan saakka. Ymmärrättekö nyt?

— Ja sen te olette keksinyt? huudahti Margret ihastuneena. Kaikkein ensimäisenä?

— Niin ainakin luulisin.

— Tämä on siis keksintö — teidän keksintönne!

Mies nyökkäsi päätään. Mutta hän ei ajatellut muuta kuin ihmetteli vain mielessään, mitenkä ihastus saattoi kirkastaa ihmisen kasvoja. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, miten suloinen tyttö oli.

Margret käänsi ja väänsi varovasti paperiliuskaa, ikäänkuin se olisi ollut miljoonien arvoinen.

— Mitenkä se oikeastaan on, kysyi tyttö epäröiden, keksinnöllehän on hankittava patentti?

— Niin pitäisi, jotta se tuottaisi jotakin.

— Miksikä ette siis tee sitä?

Mies naurahti, puoleksi huvitettuna, puoleksi katkerana.

— Siihen eivät minun sata dollariani riitä.

— Oh, minä tahtoisin auttaa teitä! huokasi miss Margret.

Tyttö tuumi hetken aikaa. Ajatukset kuohuivat hänen päässään. Sitten hänen suunnitelmansa oli valmis.

— Sanokaa minulle, voittehan milloin hyvänsä valmistaa toisen samanlaisen piirustuksen? kysyi hän.

— Voin kyllä! Vielä paljoa paremmankin, naureskeli mies.

— Sitten kai lahjoitatte tämän minulle — muistoksi?

Yhtä kevyeeseen sävyyn kuin tyttö oli kysynyt, vastasi mies epäröimättä:

— Kernaasti.

Siten tapahtui, että Margret Lawsonilla, kiivetessään Pine Mountainiä alas sinä päivänä, oli miljoonien arvoinen pieni paperiliuska povellaan.