X.

— Hyvä Jumala! huudahti Jack Douglas päästäen irti morsiamensa käden. Luulenpa näkeväni kummituksia keskellä päivää.

He kävelivät Piccadillyllä lämpimässä kesäkuun auringossa, miss Ruth Darrell ja hän, kun hän äkkiä seisahtui keskelle ihmistungosta.

— Mikä sinun on, kultaseni! kysyi pikku miss Darrell pelästyen sulhasensa kasvojen ilmettä.

— Tule — pian! Douglas tarttui morsiantaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan välittämättä ihmisten töytäyksistä. Pikku miss Ruth oli purskahtaa itkuun, niin kovassa puristuksessa hänen käsivartensa oli, ja hänen iso hattunsa joutui aivan viistoon, hänen voimatta auttaa sitä oikealle tolalle.

Hän alkoi ponnistella kaikin voimin vastaan.

— Jack, sinä et saa kohdella minua tällä tavalla, huusi hän itku kurkussa. Se on inhottavaa! Katsohan hattuani!

Douglas pysähtyi huitoen hurjasti käsiään.

— Armaani, huusi hän, jos hidastelet nyt, niin kadotamme hänet näkyvistä. Tule, kiiruhda! Vähät hatusta!

Ja hän tarttui häntä jälleen käsivarresta kiinni. Mutta miss Ruth väänsi itsensä irti.

— Ei, minä en seuraa sinua. Sinä olet julma, Jack!

— Jumalan tähden, Ruth, seuraa minua. Hän meni juuri Lyonin ovesta sisään. Kultaseni, tule pian! Muuten hän voi kadota meiltä jälleen!

Miss Ruth leppyi yhtä nopeasti kuin hän suuttuikin, ja pyyhkien silmiään hän hymyili suloisesti sulhaselleen.

— Kunhan vain asetat suoraan hattuni, Jack. Etkä saa myöskään nipistää minua niin kovasti käsivarteen — se on varmaankin aivan sininen ja keltainen…

Jack Douglas koetti varovaisesti siirtää hattua vasemmalta korvalta oikealle, mutta kun kasvojen ilme lierin alla näytti jälleen vihamieliseltä, työnsi hän sen niskaan. Sitten he astuivat Lyonille.

Suuri kahvila Piccadillyn varrella oli täynnä aamiaisvieraita. Kaikki pöydät olivat ennätetyt, melkein joka tuolikin. Orkesteri soitti, mutta sitä äänekkäämpi oli veitsien ja kahvelien kilinä.

Douglas vei miss Ruthin mukanaan lehterille voidakseen paremmin nähdä yli suuren salin. Portaissa miss Ruth kysyi ketä hän etsi.

— Hyttitoveriani »Titanicista», tai hänen haamuaan…

— Eikö hän hukkunut?

— Niin on väitetty. Mutta minä en sitä nähnyt, ehkeipä kukaan muukaan. Voisin panna pääni pantiksi, että näin hänet äsken.

Nimellä »Titanic» oli salaperäinen kaiku useitten brittien korvissa, eikä vähimmin miss Ruthin, sillä sitä onnettomuutta hän sai kiittää sulhasestaan. Sillä jollei »Titanic» olisi haaksirikkoontunut, ei Jack Douglas olisi saanut tilaisuutta pelastaa hänen äitiään, ei koskaan olisi tutustunut tyttäreen, eikä koskaan kosinut häntä.

Eipä siis kumma, että miss Ruth oli yhtä innokas löytämään sulhasensa hyttitoveria kuin hän itsekin. He saivat kuitenkin etsiä hyvän aikaa, ennenkuin he äkkiä huomasivat hänet lehterillä, aivan orkesterin vieressä. Douglas kiiruhti pöytien lomitse ja ennätti aivan hengästyneenä hänen luokseen.

Muitta mutkitta hän löi toista niin voimakkaasti olalle, että tämä säikähtäneenä hyppäsi pystyyn.

— Hyvä ystävä! huudahti Douglas innoissaan. Ojentakaa kätenne minulle — oi, älkää pelätkö, minä vain hivelen sitä. Tervetuloa kuolleista!

Toinen katsoi ihmeissään häneen. Näyttipä siltä kuin hän olisi halunnut heittää rauhanhäiritsijän käsikaiteen yli, mutta nähdessään miss Ruthin, joka oli ennättänyt paikalle, hän hillitsi itseään.

— Te erehdytte varmaankin, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Minä en tunne teitä enkä välitäkään tuntea. Neuvoisin teitä, että toisella kertaa katselisitte tarkemmin, ennenkuin häiritsette ventovieraiden ruokarauhaa.

Ja hän kävi istumaan kääntyen heihin selin.

Douglas katsoi häneen suu auki.

— Mutta katsokaahan toki minuun, pyysi Jack Douglas hämillään. Ettekö tunne hyttitoverianne onnettomalta matkaltamme. Nimeni on Douglas, Jack Douglas — ettekö muista todellakaan?

— Olen aivan varma siitä, etten koskaan ole nähnyt teitä, sanoi toinen kääntymättä häneen.

Sitten merkillinen mies pisti lihapalan suuhunsa ja puri sitä äkäisenä.

— Tule pois, kuiskasi Ruth levottomana ja veti Douglasta takinhihasta. Eihän se ole hän, sehän on selvää.

— Pääni pantiksi, hän se on! huudahti Douglas. Mr Patterson, te saatte selittää tämän asian minulle. »Titanic» laivalla…

Tuo nimi vaikutti kuin sähköisku aterioivaan mieheen. Hän kääntyi ympäri ja hänen kasvonsa näyttivät peloittavilta, kun hän ärjäisi:

— Jättäkää minut rauhaan, muuten kutsun palvelusväen avuksi!

Douglas, joka alkoi nyt kiivastua, astui askeleen lähemmäksi. Mutta miss Darrell riippui koko painollaan hänen käsivarressaan ja kuiskasi tuskissaan:

— Älä lyö häntä, Jack, oma kulta Jack! Älä pane toimeen skandaalia täällä — ajattele minua ja äitiä; me emme kestäisi sellaista häpeää. Tule pois, Jack!

Hän veti yhä häntä takista. Vihdoin Douglas rauhoittui, ja luotuaan halveksivan katseen mieheen hän seurasi morsiantaan. Kaikki ympärillä olevat katsoivat pilkallisesti nauraen heihin. Sitä kulkua ei miss Ruth voinut koskaan unohtaa.

Mutta portaissa mr Douglas löi nyrkkinsä käsikaiteeseen ja kirosi ja vannoi, että mies tuossa oli Henry Patterson Chicagosta. Ja ulkona kadulla hän huusi:

— Pääni pantiksi, tuo ajamaton hullu oli Henry Patterson!

Jack Douglasilla oli se paha tapa, että hän sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa oli valmis panemaan päänsä pantiksi, mutta tällä kertaa hän oli oikeassa. Se oli Henry Patterson, alias Henrik Petterson, joka tänä kirkkaana kesäkuun päivänä söi yksin aamiaistaan Lyonilla Lontoossa, kun merimieslakko sekä Englannin että Ranskan satamissa oli tehnyt hänen Austraalian matkansa tyhjäksi. Mutta se ei ollut sama Henrik Petterson, jonka ihmiset Porvoon seuduilla tunsivat hyvätapaiseksi ja älykkääksi nuorukaiseksi, eikä myöskään Henry Patterson, jota Chicagon kauppamaailmassa pidettiin taitavana liikemiehenä ja jota Elinor Coyne rakasti. Se oli ärtyisä ja synkkä Patterson, jonka kiivas luonne useamman kuin yhden kerran oli tuottanut hänelle ikävyyksiä, sen jälkeen kun hän oli päässyt vapaaksi sairaalasta (hulluinhuoneesta, niinkuin hän sitä nimitti). Hän ihmetteli usein itsekin sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, sillä hyppäys hiljaisesta, miellyttävästä nuorukaisesta tähän vastenmieliseen olentoon, joka kiusasi itseään katkeralla mielellä tai syvällä alakuloisuudella ja vain harvoin tunsi olevansa tasapainossa, oli niin suuri, ettei se jäänyt häneltä itseltäänkään huomaamatta. Mutta hän ei käsittänyt mistä tämä muutos johtui. Olipa paljon muutakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Päästyään vapaaksi sairaalasta oli hänen täytynyt ulkonaisesti mukautua aikansa tasolle: kuin lapsi koulupenkillä oli hän saanut oppia, mikä päivä ja kuukausi ja vuosi oli, sekä tuhansia muitakin asioita, joista hän oli aivan epätietoinen. Se oli ollut kovaa ja hän oli useamman kerran joutunut raivoihinsa, ennenkuin oli voinut oppia näitä alkeistietoja, mutta lopulta hän oli tyytynyt kohtaloonsa ja mukautunut. Koko maailma esimerkiksi kirjoitti nyt kesäkuun 1912 — hänen täytyi seurata esimerkkiä, jollei tahtonut käydä mielettömästä. Koko maailma puhui hirveästä onnettomuudesta valtamerellä, jossa »Titanic» niminen laiva oli hukkunut, ja itsepäisesti oli hänet yhdistetty tähän tapahtumaan kaikista hänen vastaväitteistään huolimatta. Hänelle oli annettu rahalahjoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja häntä oli surkuteltu onnettomuuden johdosta, joka ei koskaan ollut kohdannut häntä. Mutta tässäkin suhteessa kokemus oli opettanut häntä malttamaan mielensä, sillä kerran Southamptonissa hän oli vähällä joutua jälleen hulluinhuoneeseen, kun oli väittänyt olleensa mukana »Norjan» onnettomuudessa, eikä koskaan astunut jalallaan »Titanic» nimiseen laivaan. Hän ei ollut oppinut vain olemaan vaiti ja myöntymään, vaan hän oli alkanut huomata, että hänellä »Titanic»-uhrina, joksi hänet välttämättä tahdottiin saattaa, oli etuja, joita hän nykyisessä tilassaan ei saanut halveksia.

Koko elämä oli muuttunut hänelle arvoitukseksi. Hän tunsi itsensä ikäänkuin Marsin asukkaaksi, joka äkkiä on joutunut Maahan. Kaikki oli hänestä käsittämätöntä. Jos koko maailma oli oikeassa ja hän väärässä — missä hän oli sitten ollut noina kahdeksana vuonna? Hän puhui helposti ympäristönsä kieltä, ja hän ymmärsi kaikenlaisia asioita, joista hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Kun auto suhahti hänen ohitseen, ei hän pysähtynyt sitä töllistelemään, niinkuin hän Suomessa olisi tehnyt, vaan hän oli perillä sen monimutkaisesta koneistosta ja saattoi sen äänestä arvioida moottorin hevosvoimaluvun. Samoin oli laita monen muunkin asian, joita hän näki Englannin kaupunkien vilinässä — kaikki oli hänelle tuttua; ihmiset, talot, liike, maanalaiset junat, näyttelyikkunat. Eikä hän kuolemakseenkaan voinut kuitenkaan sanoa, milloin ja miten hän oli ne nähnyt.

Siinä oli syy hänen suureen alakuloisuuteensa. Hän mietti ja murehti alituisesti. Ja sillä välin ei tarvittu kuin joku pieni sattuma, niinkuin äskeinen Lyonilla, jotta hän joutuisi raivon valtaan pitkiksi ajoiksi. Varsinkin »Titanic» nimeä hän vihasi. Se yksin saattoi tehdä koko elämän hänelle vihatuksi, sillä se oli keskipisteenä siinä julmassa kohtalon kujeilussa, jonka alaiseksi hän luuli joutuneensa.

Päivät ja yöt läpeensä hän oli tuijottanut silmänsä sokeiksi siihen läpinäkymättömään verhoon, joka varjosti viimeksi kuluneita kahdeksaa vuotta. Hän oli raadellut sielunsa verille koettaessaan vapauttaa sen kahleistaan. Kun hän tapasi Jack Douglasin, oli hän jo liian väsynyt jaksaakseen enää jatkaa taistelua, vaan hän oli jo menehtyä kokonaan. Hän oli jo tulla mielisairaaksi, joksi jotkut jo olivat nimittäneet häntä. Henrik Petterson oli tullut sille asteelle, ettei hän tahtonut enää tietää mitään Henry Pattersonista, ja hän raivostui kun sitä nimeäkin vain hänelle mainittiin.

Sen raivon vallassa, jonka Jack Douglas oli loihtinut hänessä vallalle, hän päätti matkustaa länteen. Lontoossa hän ei mielestään enää ollut turvassa, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Amerikassa hän oli sitä vielä vähemmän.