XVIII.
Helmi Krohn translation
Insinööri Hillberg oli oleskellut muutamia päiviä Starvillessä saadakseen syytteenalaiseksi pari petkuttajaa, jotka olivat väittäneet omistavansa vanhan myllyn ja ehkäisseet yhtiön toimintaa.
Hirveä petos oli tullut ilmi sen paperin nojalla, jonka Elinor rouva oli löytänyt Henry Pattersonin kirjoituspöytälaatikosta tuona tapahtumarikkaana iltana. Ja konnantyö tuntui sitä uhkarohkeammalta, kun ei kukaan muu paitsi Lawson tiennyt, että yhdellä heistä oli koko ajan tilaisuus kurkistaa vastapuolueen kortteihin ja johtaa peliä sen mukaan. Tämä henkilö tiesi, että Kasteluosakeyhtiö puuttuvien asiapaperien vuoksi ei voinut näyttää toteen omistusoikeuttaan myllyyn, ja rakensi koko petoksen sen epävarman toiveen varaan, että nämä asiapaperit tulisivat päivänvaloon vasta sitten, kun vehkeilijät olivat ennättäneet hyötyä pelistä mahdollisimman paljon. Oskar E. Hall, joka seisoi kaiken takana, ei toivonut muuta kuin keskeyttää yhtiön toiminnan pariksi vuodeksi painaakseen osakkeet alas ja korjatakseen voiton pörssipelillä, jonka hän oli pannut alkuun.
Hän oli osannut siksi hyvin salata oman osallisuutensa tässä kujeilussa, ettei Hillberg eikä kukaan muukaan asianomainen voinut epäillä häntä. Heidän piti kokonaan turvautua näkyviin näyttelijöihin, ja nämä tuottivat toisen pettymyksen toisensa jälkeen. Tuli näet ilmi, että maapalstan alkuperäinen omistaja, ukko Tarnsney, oli vanhuuttaan käynyt höperöksi eikä voinut tehdä lainkaan selkoa myllyn kaupasta. Ja vaikka hän olisi voinutkin ja joutunut kiinni kaksoiskaupasta, niin ei yhtiöllä olisi siitä mitään hyötyä, sillä ukko oli köyhä kuin kirkonrotta, eikä jälkeäkään näkynyt niistä viidestä tuhannesta, jotka sanottiin hänen saaneen myöhemmästä — väärästä — myllynkaupasta.
Tuo Clayton niminen mies taaskin, joka oli esiintynyt valeostajana, oli pari viikkoa sitten hävinnyt jäljettömiin Starvillestä, jota tapausta kaupungin asukkaat eivät lainkaan surreet, sillä hän oli ollut paikkakunnan hurjimpia miehiä, joka oli sekaantunut kaikkiin konnantöihin, mutta jota ei silti voitu saada pahoista teoista kiinni. Vain kapakanisännät kaipasivat häntä, sillä hän oli ollut heidän vakinainen asiakkaansa.
Poliisin mieleen ei juolahtanut myöskään vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä sen johdosta, että Claytonin katoaminen oli sattunut aivan samaan aikaan kuin murhayritys Cottonwoodissa ja että päivää ennen katoamistaan hän oli esiintynyt kovin kerskailevana, mikä varmaankin oli johtunut siitä sadan dollarien setelipinkasta, jonka hän vähä väliä oli vetänyt esille housuntaskustaan ja näyttänyt kaikille. Starvillen poliisi ei ollut sen älykkäämpi kuin hänen kaltaisensa viranomaiset Amerikan pikku-valtioissa yleensä, ja virallinen asianajaja tyytyi siihen saaliiseen, jonka hän oli niittänyt Cottonwoodissa — sillä olihan aivan selvää, että tsekkiläinen oli tehnyt murhayrityksen.
Insinööri Hillbergin vaatimuksesta poliisi suostui kuitenkin kuuluttamaan kadonnutta Claytonia asetettaakseen hänet syytteeseen myyntipetoksesta, niin pian kuin piirituomari oli vahvistanut tämän vaatimuksen. Mutta tämä herra oli hiukan hämillään siitä osasta, mikä hänellä oli tässä myllyjutussa, ja syytä hänellä siihen olikin, sillä petos olisi varmaankin tullut paljoa aikaisemmin paljastetuksi, jollei hän olisi viivytellyt sen syytteen käsittelyä, joka Claytonin nimessä oli nostettu Kasteluosakeyhtiötä vastaan veden omistusoikeuden vuoksi. Sovittaakseen tätä laiminlyöntiään hän puolittain lupasi Hillbergille ratkaista asian yhtiön hyväksi.
Ja siihen insinööri sai toistaiseksi tyytyä. Olihan sekin pieni valonsäde.
Mutta hän sai toisen käsityksen asiasta, kun hän palattuaan kotiin kertoi Elinor rouvalle tuomarin käytöksestä. Tämä suorastaan loukkaantui.
— Se on kerrassaan hävytöntä, millaisia tuomareita meillä on tässä maassa, huudahti nuori rouva.
Näyttääpä siltä, kuin laki ja oikeus olisi vain paperilla olemassa. Te saitte puolinaisen lupauksen, sanotte te? Ettekö luule, että olisitte voinut saada täyden lupauksen, jos olisitte lahjonut tuon arvon herran?
Insinööri Hillberg kohautti olkapäitään ja hymyili merkitsevästi.
— Mitä minä sanoin! jatkoi Elinor rouva. Oi, kunpa Henry olisi täällä — olen varma siitä, että hän olisi pannut kovalle tuon tuomarin, vaikka hän sen kautta olisi kadottanut kymmenen riita-asiaa. Se on häpeällistä!
— Mutta te unohdatte, Elinor rouva, että se, mitä te nimitätte häpeälliseksi, on yhtiölle erittäin edullista, puuttui Hall puheeseen, joka tähän asti oli kuunnellut insinöörin selostusta sekaantumatta keskusteluun tai kysymättä mitään. — Ja yhtiön parastahan te toivotte, eikö niin?
Elinor rouva nousi paikaltaan. Pitkien silmäripsien takana säihkyi tuli.
— Se on kyllä totta. Siihen määrään, että yksin se ajatuskin, että yhtiö lihoaisi köyhien farmarien kustannuksella, ällöttää minua. Jos tämä on sitä, mitä te sanotte liikeasioiksi, niin valitan, että koskaan olen saanut niistä vähintäkään vihiä.
Elinor oli hyvin kiihtynyt. Molemmin käsin hän nojautui parvekkeen kaiteeseen ja antoi katseensa harhailla yli seudun. Hänen rintansa kohosi ja laskeutui nopeasti. Molemmat herrat istuivat ääneti. Hillberg yskähti kerran hämillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta vilkasi sitten Halliin ja oli vaiti. Hänen ajatuksensa saivat äkkiä toisen suunnan. Hallin silmissä, hänen kiinteästi katsellessaan Elinoria, oli ilme, joka sai Hillbergin hätkähtämään. Näytti siltä kuin asianajajan kasvoilta äkkiä olisi riistetty pois naamio ja sen takaa olisi paljastunut pohjaton, säälimätön himo.
Totta tosiaan, asianajaja tuotti Hillbergille yhä uusia yllätyksiä. Toistamiseen hän näki hänet ilman tavallista naamiotaan, ja kumpaisellakin kerralla hänen luottamuksensa häneen sai tuntuvan töytäyksen. Kuka tuo mies oikeastaan oli? Ensi kertaa Hillberg tuli ajatelleeksi, ettei hän oikeastaan lainkaan tuntenut häntä. Hän oli luottanut häneen sokeasti, mutta vain sen johdosta, että Henry Patterson oli tehnyt niin ennen häntä. Samoin oli kai laita koko maailman: Henry Patterson oli ikäänkuin kiinnittänyt häneen nimilipun: »kelpo mies», ja kaikki ihmiset olivat pitäneet asiaa itsestään selvänä. Ei kukaan tiennyt, miltä hän sydämessään näytti.
Epämieluisan tunteen vallassa, ikäänkuin aavistaen ikäviä yllätyksiä, Hillberg karisteli tuhan sauhukkeestaan.
Samassa Elinor rouva kääntyi ympäri, ja hänen äänensä kuului kovalta, kun hän sanoi:
— Jos farmarit kadottavat, täytyy minun saada tuo laina, josta puhuin teille, mr Hall.
Riemuitseva ilme syttyi Hallin silmiin.
— Entäs ehdot? kysyi hän nopeasti.
— Hyväksytään, vastasi Elinor rouva hiukan taivuttaen päätään. Ja kuninkaallisella ryhdillä, joskin kalmankalpeana ja jäykistynein katsein hän poistui parvekkeelta.
Herrat olivat nyt kahden.
Hall istui nojautuneena tuolin selkänojaa vasten ja silmät ummessa. Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä voitonriemun kajastus. Ja vielä kauan jälkeenkinpäin, kun herrat alkoivat jälleen keskustella, värähti voitonriemu hänen äänessään ja vilkkaissa liikkeissään.
Iltapuolella, kun Elinor ja Margret hetken aikaa olivat kahden, sanoi edellinen:
— Minä valvon ensi yön sinun sijassasi potilaan luona, Margret. Maud saa maata Ingan kanssa.
Margret pani vastaan. Mutta siitä ei ollut apua.
— Sinä tarvitset lepoa, Margret. Alat käydä niin laihaksi ja läpinäkyväksi, että pelkään sitä päivää, jolloin minun on jätettävä sinut jälleen isäsi huostaan. Enkä minä missään tapauksessa voisi nukkua tänä yönä.
Margret kiersi käsivartensa Elinorin ympärille ja katsoi osaanottavasti häneen.
— Sinussa on jotain omituista tänään, sanoi hän. Päivällispöydässä olit kovin kalpea, niin että luulin sinun voivan huonosti. Sano, kultaseni, onko jotakin tapahtunut?
— Niin, jotakin on tapahtunut, vastasi Elinor rouva, ja haikea piirre ilmestyi hänen suupieliinsä. Mutta en voi puhua siitä nyt. Myöhemmin — toisen kerran saat sen tietää.
* * * * *
Yksinäinen lamppu paloi sinä yönä sairashuoneessa. Varjostin oli asetettu siten, että potilas makasi varjossa, mutta kirkas valonsäde lankesi lepotuoliin, jossa Elinor lepäsi kirja polvillaan. Potilas makasi liikkumatta selällään, silmät ummessa, ja tasainen hengitys ilmaisi hänen nukkuvan.
Elinor rouva ei lukenut. Suurina ja surullisina hänen silmänsä tuijottivat eteensä.
Hän ajatteli.
Hän oli siis myönyt itsensä. Ja miehelle, joka päivä päivältä kävi hänelle yhä vastenmielisemmäksi.
Heti kun tuo sana »hyväksytään» oli päässyt hänen huuliensa yli, oli hän katunut sitä ja ymmärsi täydesti mitä hän oli tehnyt. Hetken vaikutelman vallassa hän oli lupautunut miehelle, joka oli kietonut hänet hienoihin, lujiin verkkoihinsa. Hän oli lupautunut hänen vaimokseen…
Vaimo oli merkinnyt hänelle koko avioliittonsa ajan hienointa ja parasta mitä hänessä oli. Hän oli käsittänyt tämän tehtävänsä pyhäksi ja korkeaksi, ja nyt hän oli vetänyt sen lokaan. Hän oli myönyt ruumiinsa miehelle, jota hän vihasi. Kirkko siunaisi heidän liittonsa, maailma pitäisi heitä aviopuolisoina, vaikka heidän välillään ammottikin ylipääsemätön kuilu.
Eikö se ollut rikos? Eikö se ollut synti pyhää henkeä vastaan, jota ei koskaan voitaisi anteeksi antaa?
Myödä itsensä — kun vain ajattelikin sitä: myödä itsensä!
Hän peitti kasvonsa käsiinsä eikä voinut hillitä tuskallista valitusta, joka pyrki hänen huuliltaan.
Kadotettu, kadotettu, kadotettu!
Kauan hän istui täten epätoivoissaan, murtuneena.
Äkkiä hänen korvaansa kuului heikko ääni. Ingako itki? Hän nousi ja kuunteli. Kuului ikäänkuin hiljaista valitusta. Se kuului yläkerrasta, missä makuusuojat sijaitsivat. Hän läksi varpaillaan huoneesta.
Niin hiljaa kuin hän avasikin oven, niin herätti saranoiden narina potilaan. Silmäiltyään ympärilleen hän huomasi olevansa yksin. Se oli niin tavatonta, että hänen mielensä kävi rauhattomaksi, ja käsi, joka tavotteli juomalasia, vaipui voimattomana peitteelle. Hän tunsi kuumeen nousevan, ja sairaan kärsimättömyydellä hän harmitteli hoitajattaren huolimattomuutta ja mutisi jotain partaansa. Vuode tuntui kuumalta, ja hän yritti kohottautua istualleen, mutta vaipui jälleen tyynyihin.
Kuume tykytti jo hänen suonissaan ja jännittynein mielin hän odotti hourekuvien lähestymistä. Mutta kesken tätä puoleksi tajutonta tilaa tapahtui jotakin, josta hän ei voinut päästä selville, oliko se totta vai unta.
Ovi, joka oli jäänyt raolleen, avautui hiljaa, ja tumma olento hiipi sisään. Se oli mies. Äänettömästi hän astui sairaan luo ja katseli häntä kauan. Omituinen vaisto pakotti Jonesia pysymään liikkumatta, ikäänkuin hän olisi nukkunut, ja kuitenkin hän seurasi salaperäisen vieraan toimia puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Hämärässä hänen oli mahdoton erottaa hänen piirteitään, joita sitä paitsi varjosti otsaan painettu huopahattu. Se saattoi olla varas.
Mutta siinä tapauksessa hän käyttäytyi varsin merkillisesti.
Vieras tarttui näet vesilasiin, joka seisoi yöpöydällä, kohotti sen valoa kohti ja haisteli sitä. Sitten hän kaatoi siihen jotakin, pulverin tai nestettä, joka hetkeksi samensi veden. Sitten, kun vesi oli jälleen kirkastunut, hän laski lasin paikoilleen, kumartui vielä kerran potilaan yli ja poistui yhtä äänettömästi huoneesta kuin oli tullutkin.
Kun Elinor hetkeä myöhemmin palasi huoneeseen, houraili sairas vuoteessaan. Hän heittäytyi levottomasti edestakaisin ja mutisi jotakin käsittämätöntä. Elinor laski viileän kätensä hänen otsalleen ja siveli pörröistä tukkaa. Se oli hiestä tahmea, mutta tuntui sittenkin tavattoman pehmeältä. Otsa oli korkea ja älykäs, mutta ohimot sairauden johdosta kovin sisäänpainuneet.
Hän hoiteli sairasta pitkin yötä ja oli iloinen, että hänen omat ajatuksensa joutuivat siten syrjään. Aamupuolella yötä kuume näyttikin väistyvän. Kun potilas vihdoin makasi taas hiljaa alallaan, kävi Elinor entiselle paikalleen istumaan, avasi kirjan ja yritti lukea.
Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Alituisesti hänen täytyi ajatella, mitä hän oli tehnyt edellisenä päivänä, sitä lupausta, jonka hän pelastaakseen farmarit oli antanut.
Eikö mikään pelastus ollut mahdollinen?
Olihan hänen lupauksensa ehdollinen. Vain siinä tapauksessa, että farmarit joutuisivat kärsimään tuomiosta, piti hänen tulla Hallin vaimoksi. Tuomari oli antanut Hillbergille puolinaisen lupauksen, mutta eikö hän peruuttaisi sitä, jos hänet lahjottaisiin? Rahalla oli varmaan suuri vaikutusvalta häneen.
Elinor huokasi. Nuo olivat turhia toiveita. Vaikka hänen sielunsa autuus olisi ollut kysymyksessä, niin hän ei voisi yrittää lahjoa tuomaria, sen hän tiesi. Sillä Henry ei olisi hyväksynyt sellaista menettelyä.
Mutta lupaus, jonka hän oli antanut, oli sitova. Eikö ollut minkäänlaista pelastusta siitä?
Epätoivoissaan hän seurasi päivän sarastusta, ajatusten risteillessä hänen väsyneessä päässään. Ei siitä apua, että hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei rikkaan miehen hyödytön vaimo merkinnyt mitään noiden työteliäiden farmarien rinnalla, joiden hyväksi hän oli uhrannut itsensä. Hänen oli mahdoton alistua kohtaloonsa. Elämä oli hänelle liian rakas voidakseen siitä erota. Olihan hänellä lapsensa kasvatettavana, ja sitä paitsi monenlaiset hyväntekeväisyystyöt odottivat häntä. Hänen sydämensä oli rikas, ja hän tunsi myötätuntoa kaikkia onnettomia ja köyhiä kohtaan.
Eikö juuri tämä myötätunto ollut aiheuttanut tuota lupausta?
Hän tuumi kauan sitä.
— Ei, sanoi hän vihdoin itsekseen, sitä se ei ollut, vaan minä tiesin, ettei Henry koskaan olisi antanut farmarien joutua kärsimään hänen tähtensä. Suuri rakkauteni Henryyn sai minut antamaan tuon lupauksen.
Ja nyt — tuon rakkauden vuoksi hänen oli pakko vuoden tai puolen jälkeen suostua toisen vaimoksi…
Aamun sarastaessa Jones heräsi. Hänen väsynyt, mutta täysin selvä katseensa kiintyi olentoon, joka istui lepotuolissa. Se kiinnitti siinä määrin hänen mieltään, että hän unohti janonsa ja kipunsa. Ensi kertaa hän näki hänet, mutta hän teki häneen voimakkaamman vaikutuksen kuin kukaan nainen aikaisemmin. Liikkumatta hän tarkasteli häntä. Hourailiko hän vielä, oliko tuo vain kuumeen loihtima harhakuva? Yhdentekevää: kaunis hän oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, ja Jones pelkäsi vain, että hän voisi äkkiä kadota hänen edestään.
Nyt olento nousi ja astui ikkunan luo, nojaten sen pieleen. Ensimäinen auringonsäde valoi kultaansa hänen kultaisiin hiuksiinsa. Niiden kimmellys koski sairaan silmiin, mutta hän ei kääntänyt sittenkään katsettaan hänestä.
Nyt nainen huokasi. Jonesin sydämeen koski tuo syvä ja haikea huokaus. Hänen mielensä aivan heltyi, vaikkei hän lainkaan ollut hempeämielinen luonteeltaan. Selvää oli, että nainen kärsi kovia tuskia.
Äkkiä nainen kääntyi. Jones sulki nopeasti silmänsä, mutta silmäluomet värähtelivät niin voimakkaasti, ettei hän voinut toivoa voivansa pettää naista. Hän ei tahtonut ilmaista hänelle, että hän oli maannut valveillaan ja katsellut, se olisi ollut naisen surun pyhyyden loukkaamista.
Jonesin tarkka kuulo erotti, että nainen lähestyi hänen vuodettaan. Hyvän aikaa hän makasi silmät ummessa ja hengitti vain syvään ja säännöllisesti. Mutta kun hän vihdoin uskalsi raottaa silmiänsä, jähmettyi hänen verensä.
Elinor rouva seisoi puoleksi selin ja kohotti juuri vesilasia huulilleen. Sairaan vesilasin!
Silmänräpäyksessä potilas näki edessään kuvan vieraasta, joka oli ripotellut myrkkyä lasiin. Se oli varmaankin myrkkyä, joka oli aiottu häntä varten. Ja nyt…
— Älkää juoko — se voi tappaa teidät! tahtoi hän huutaa, vaan ei saanut ääntä kurkustaan. Mielenliikutus kahlehti hänen kielensä.
Hirveä neste kostutti jo Elinor rouvan huulia.
Silloin sairas, ponnistaen kaikki voimansa, nousi puoleksi ylös vuoteeltaan ja heitti lasin toisen kädestä lattialle. Kun Elinor pelästyksestä huutaen kääntyi, näki hän Jonesin horjahtavan, repivän paitansa auki kaulasta saadakseen ilmaa ja kaatuvan takaisin vuoteelleen.
Ymmärtämättä mitä oli tapahtunut alkoi Elinor vapisevin ja kuumeisin käsin hoidella potilasta saadakseen hänet virkoamaan. Hän valeli hänen otsaansa jäävedellä, pakotti häntä juomaan ja hieroi hänen käsiään ja käsivarsiaan niinkuin hän oli nähnyt tällaisissa tapauksissa tehtävän. Hän kiihoittui niin kovasti, kun ei mikään auttanut, että hän oli purskahtaa itkuun. Hän olisi tahtonut juosta hakemaan apua, vaan ei uskaltanut jättää sairasta yksin. Tuskansa vallassa hän kuunteli hengittikö sairas ja tykyttikö hänen sydämensä.
Silloin hänen katseensa kiintyi Jonesin kaulaan. Se oli laiha ja jänteinen niinkuin koko hänen ruumiinsakin, ja juuri sillä kohtaa, niissä solisluu yhtyi rintalastaan, keksi hän jotain, mikä salpasi hänen hengityksensä. Siinä oli vadelman muotoinen syntymämerkki, joka aivan selvästi erottui ihosta.
Uneksiko hän vai oliko hän valveilla? Elinor nousi pystyyn ja siveli kädellään silmiään. Eikö tuo ollut harhanäky? Ei, omituinen syntymämerkki oli paikoillaan. Hän katsoi ympärilleen vakuuttautuakseen missä hän oli. Lattialla olivat lasin sirpaleet ja vesi kiemurteli kuin käärme matolla.
Hän polvistui vuoteen ääreen ja veti tajuttoman pään puoleensa. Hän alkoi tarkastella noita hoitamattomia kasvoja — otsaa, nenää, silmiä — ja koetti arvata piirteitä, jotka peittyivät parran alle.
Hitaasti, hyvin hitaasti hänen epäilyksensä muuttui varmuudeksi, ja huudahtaen riemusta hän heittäytyi liikkumattoman ruumiin yli ja peittäen kalpeat kasvot — huulet, otsan, silmät — kuumin, värähtelevin suudelmin hän huudahti:
— Henry, oma Henryni! Oi, hyvä Jumala, anna hänen herätä!