XI.

Kun Hall väitti Elinor rouvalle, että se »älykäs» tuuma, jonka nojalla Pattersonin firma oli kadottanut satoja tuhansia, oli Henry Pattersonin, ei hän ollutkaan aivan väärässä. Sillä itse ajatus olikin Henry Pattersonin. Mutta syynä firman vahinkoon oli se, että Hall, joka ajoi firman asioita, samalla oli sen vastustaja. Sen, minkä firma kadotti, sen Hall korjasi omaan taskuunsa.

Liikkeen palveluksessa olevia henkilöitä ihmetytti suuresti, miksikä Hall varasi itselleen kolmannen osan sen yhtiön osakkeista, jonka oli määrä toteuttaa Pattersonin suurenmoinen kastelusuunnitelma. He eivät ymmärtäneet myöskään, miksikä tämä yritys, jonka Patterson oli ajatellut jäävän firman omaksi, muodostettiin osakeyhtiöksi, josta kolmannen osan omisti firma, toisen kolmanneksen Hall ja viimeinen kolmannes jaettiin pienemmille merkitsijöille. Vahingonvaara ei sivullisesta tuntunut niin suurelta, ettei firma olisi jaksanut sitä yksin kestää.

Varsinkin oli Hallin käytös harmittanut vanhaa Lawsonia, sillä hänestä tuntui aivan väärältä, että Hall tahtoi itselleen riistää kolmannen osan voitosta, joka olisi kuulunut kokonaisuudessaan firmalle. Hän oli niin hermostunut, ettei Hallkaan voinut olla sitä huomaamatta — ja hän luuli myös tietävänsä syyn siihen. Lawson ei ollut koskaan sietänyt Hallia, nyt hän suorastaan säihkyi sappea ja vihaa.

Lawson, joka oli täysin luotettava ja uskollinen isäntä-»vainajaansa» sekä liikettä kohtaan, oli aina ollut Hallin silmätikku, ja hän odotti vain tilaisuutta, milloin hän voisi päästä hänestä eroon. Erottaa häntä hän ei voinut — se olisi ollut isku vasten Elinor rouvan kasvoja, hän kun pani suurta arvoa tähän vanhaan mieheen. Hall oli koettanut monella tavalla osoittaa Lawsonille, ettei häntä enää tarvittu liikkeen palveluksessa, saadakseen hänet itsestään eroamaan. Mutta Lawson oli paksunahkainen. Eivät mitkään viittaukset tepsineet häneen. Päinvastoin hän kävi vain sitä ärhäkämmäksi, mitä enemmän hän pääsi uuden johtajan kujeiden perille. Päivä päivältä hän kävi siten epämukavammaksi Hallille. Hänen täytyi vapautua hänestä.

Ukko Lawson hämmästyi aika tavalla, kun hänet eräänä päivänä korotettiin konttoripäälliköstä uuden Kasteluosakeyhtiön johtajaksi paria tuhatta dollaria suuremmalla palkalla. Hän aikoi ensin kieltäytyä tarjouksesta, sillä hän vainusi jotakin sen takana. Hall oli varmaankin järjestänyt asian täten, joskin asia kävi johtokunnan nimissä. Mutta hän huomasi, ettei hän kaikesta murisemisestaan huolimatta voinut estää asioiden kehitystä Pattersonin firmassa, jota vastoin hän Wyomingissa, jossa nuo suurenmoiset kastelusuunnitelmat aiottiin toteuttaa, voisi tehdä suuria palveluksia Henry Pattersonin leskelle. Johtaja-»vainaja» oli ennen onnetonta matkaansa useasti puhunut tästä suunnitelmasta, jonka merkitys kansantaloudelliselta kannalta katsottuna oli tavattoman suuri. Ja Lawson oli saanut sen käsityksen, että tämä yritys oli paljoa tärkeämpi Pattersonin firmalle, kuin mitä Hall itse aavistikaan.

Kun hän lupasi ottaa vastaan tarjouksen ja muuttaa Cheyeneen, päätti hän lujasti, ettei Henry Pattersonin lempiajatus ainakaan saisi tulla pilatuksi tai väärinkäytetyksi.

Kun hän yhdessä insinööri Hillbergin kanssa, joka oli johtanut töitä paikalla, ensi kerran kävi siellä, täytyi hänen myöntää, että Pattersonin tuuma näytti vielä paljoa edullisemmalta todellisuudessa kuin kartalta katsottuna. Kaikki poraus- ja patorakennustyöt olivat suoritetut jo keväällä, ja vuorivirta, joka kuohuen kohisi Pine Mountainin rosoista seinää alas, oli ihmiskäden pakotuksesta johdettu suureen vesisäiliöön, aivankuin järveen, joka osittain oli hakattu vuoreen, osittain keinotekoisesti rakennettu. Tarkoitus oli näet, että talvisin ja keväisin kerättäisiin vettä tähän säiliöön, jotta kuivina kesinä voitaisiin siitä kastella sitä laajaa tasankoa, joka levisi silmänkantamattomiin vuoren eteläpuolella. Siellä täällä oli jo alettu viljellä pieniä maapaloja, eikä kestäisi niinkään monta vuotta, ennenkuin koko autio preeria olisi muuttunut aaltoilevaksi, viljavaksi pelloksi. Tämä tehtävä oli sellaisen miehen kuin Pattersonin arvoinen, ja Lawson surkutteli vain, ettei hän itse saanut nähdä yrityksensä toteuttamista.

Kaikki näytti olevan parhaassa kunnossa. Lawson, joka tähän mennessä oli nähnyt vain insinöörien piirustuksia ja karttoja, hämmästyi suunnitelman laajuutta, kun hän mr Hillbergin kanssa käveli jokivartta pitkin suurta johtokanavaa kohti, joka oli kaivettu alangon läpi.

Maa oli täällä vuoren alapuolella tiheää pensaikkoa, joka jokirannassa muuttui pajumetsiköksi. Tunkeutuessaan tiheikön läpi joutuivat he äkkiä paikalle, missä jokiuoma oli levennyt tuntuvasti, ja sen epätasaiset, alasvierineet äyräät todistivat ihmiskäden jälkiä. Lawson pysähtyi ja katseli ihmeissään ympärilleen. Hän tarkasteli kallionkuvetta, joka muodosti yhden lammikon sivuista. Pensaitten takaa häämöitti jotain, mikä ei ollut kasvullisuutta eikä kivimuodostusta.

Hän tunkeutui paikalle ja joutui siten rakennusraunioitten luo. Oikeastaan ei ollut muuta kuin kivijalka jäljellä, sekin sammaleen ja heinän peitossa. Seuraten äkillistä mielijohdetta hän palasi jokirantaan, kurkisteli veteen ja vihelsi pitkään.

— Oliko teillä tästä aavistusta? kysyi hän.

Insinööri, joka oli seurannut ukon liikkeitä puoleksi huvitetuin, puoleksi levottomin ilmein, naurahti. Lawsonin ketteryys ja tarmo ihmetytti häntä, sillä hän oli lyhytkasvuinen, lihavanpuoleinen mies ja kaikkea muuta kuin tottunut liikkuvaan elämään.

— Oli kyllä, vastasi hän. Että täällä on kerran ollut pieni mylly ja pato, ei ole mikään salaisuus.

Lawson katseli lakkaamatta veteen. Se oli kahdeksan tai kymmenen jalan syvyistä, mutta kirkasta kuin kristalli, ja siksipä saattoi selvästi erottaa virran pohjalla joukon suuria kiviä, jotka yhdessä rivissä kulkivat uoman poikki. Kauempana oli yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan paaluja, joiden päät pistivät ulos vedestä.

Lawson tuumi.

— Tiedättekö, onko yhtiö ostanut oikeuden tähän veteen? kysyi hän.

— Mr Hall sanoo, ettei siinä ole mitään ostettavaa, vastasi insinööri. Me emme polje kenenkään oikeutta, jos annammekin veden virrata siinä uomassa, jossa se aina on kulkenut.

— Kenen oma tuo mylly on?

— En tiedä. Luultavasti ei kenenkään. Sehän on useita vuosia jo ollut autiona, niinkuin näette.

— Entäs maa — kuka sen omistaa?

— Yhtiö. Aina tuon kukkulan juurelta saakka, missä maja seisoo. Se on Pattersonin perheen oma. Mr Patterson asui siinä, kun hän teki täällä laskujaan.

— Kuka omisti majan aikaisemmin?

— Myllynomistaja varmaankin. Kukaan ei tiedä kuka hän oli. Hän kuoli varmaankin kauan sitten.

Vanha Lawson pudisti päätään. Hänestä tuntui varsin merkilliseltä, ettei vanha mylly eikä lampi ollut yhtiön karttoihin merkitty. Hall ei ollut myöskään koskaan maininnut niistä sanaakaan. Voisi koitua paljonkin ikävyyksiä, jollei tätä seikkaa otettaisi huomioon. Lawson tiesi liiankin hyvin, miten kokematon ja huolimaton Hall saattoi olla, siksipä tämäkään laiminlyönti ei ihmetyttänyt häntä.

Lawson kirjoitti heti asiasta Hallille, ja samalla hän antoi salapoliisitoimistolle toimeksi ottaa selkoa, kuka oli vanhan myllyn omistaja. Hallin vastaus viipyi kauan. Sen sijaan salapoliisitoimisto ilmoitti jonkun viikon kuluttua, että pari kuukautta sitten mylly oli joutunut uudelle omistajalle. Entinen omistaja, vanha Tarssney niminen köyhä ukko, joka asui kauempana sisämaassa, oli myönyt myllyn kaikkine oikeuksineen eräälle chicagolaiselle välittäjälle, Rudolf Salelle, joka luultavasti oli ostanut sen toisen henkilön nimessä. Kuka se oli, siitä ei toimisto ollut saanut selkoa.

Nämä tiedot tuottivat Lawsonille suurta levottomuutta. Varmaankin jotakin juonta punottiin yhtiötä vastaan, ja vanha mylly oli siinä valttina. Ja Rudolf Sale, tuo huonomaineinen keinottelija, jota ei kuitenkaan voitu saada edesvastuuseen teoistaan, piteli juonen lankoja käsissään. Kuka hänen takanaan mahtoi seisoa?

Vanha Lawson muisti nähneensä välittäjän nimen hankkeiden yhteydessä, joiden hän tiesi lähteneen Hallista. Mitäpä, jos asian laita olisi samoin nytkin? Tuo ajatus pani rehellisen Lawsonin pään aivan pyörälle. Tähän saakka hän oli pitänyt Hallia tyhmänrohkeana pelaajana, kokemattomana keinottelijana, joka oli huonolla onnella leikitellyt hänelle uskotuilla varoilla, mutta hän ei ollut epäillyt hänen rehellisyyttään. Nyt epäilys iski hänen päähänsä, ja sitä lujemmalla se istui, mitä kauemmin hän aprikoi asiaa.

Ja eräänä kauniina päivänä vanha Lawson matkusti suin päin Chicagoon.

Jo Omahassa hänet tapasi ensimäinen Jobin sanoma. Sähkösanoma, jonka insinööri Hillberg oli lähettänyt hänelle, kuului täten:

»Pelkonne myllyn suhteen ovat käyneet toteen. Omistaja, eräs Clayton, on vetänyt yhtiön oikeuteen. Vaatii vesiuoman vapaanapitoa vuoden umpeensa. Odotan määräyksiä. Hallille ilmoitettu.»

Tämä sähkösanoma saattoi Lawsonin kiihkoihinsa. Selvää oli, että onnettoman myllyn omistaja — kuka se sitten lienee ollutkin — oli säästänyt tämän valttinsa juuri siksi ajaksi, jolloin kastelun piti alkaa ja jokainen vesipisara oli satojentuhansien arvoinen yhtiölle. Jos yhtiötä kiellettiin nyt toimimasta tai jos sitä pakotettiin laskemaan valloilleen entiseen jokiuomaan kaiken sen veden, jota kevätkuukausien kuluessa oli koottu jättiläissäiliöihin, olisi vahinko hirveän suuri, ehkäpä yhtiö ei siitä jaksaisi enää noustakaan. Nyt kävi ilmi, miten epäedullista oli ollut muodostaa yritys osakeyhtiöksi! Pattersonin liike olisi varmaankin yksin voinut välttää myrskyn ilman että kukaan sivullinen olisi päässyt asiasta perille, mutta kun nyt kerta oli perustettu julkinen yhtiö, niin pienemmät osakkeenomistajat nostaisivat hälinän, ja suuri hanke menisi myttyyn.

Lawson sähköitti heti Hillbergille käskien häntä ryhtymään myllynkauppaan ja alottamaan kastelun sekä kehotti jo ennenmainittua salapoliisitoimistoa mitä pikimmin ottamaan selkoa myllyn nykyisestä omistajasta. Sen lisäksi hän pyysi kaikkia asianomaisia pitämään asian salassa. Mutta toinen isku seurasi toistaan. Tuskin hän oli lähettänyt sähkösanomansa, kun hänelle saapui tieto Hillbergiltä, että vesisäiliön avaaminen oli oikeudellista tietä kielletty. Ja ennenkuin hän oli saapunut edes Chicagoon, oli hän jo selvillä seuraavista asioista: että Claytonia oli mahdoton saada käsiinsä, mutta että hän luultavasti olikin vain bulvaani, koska hän oli maksanut myllystä viisi tuhatta dollaria, vaikka tiedettiin, ettei hän omistanut sadannettakaan osaa tästä summasta, ettei mylly ollut myötävänä sekä että Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat laskeutuneet kahdellakymmenellä prosentilla ja varmaankin laskeutuisivat yhä vieläkin.

Varsinkin viimeinen tieto saattoi ukko Lawsonin epätoivoon. Hän oli toivonut, että asia voitaisiin pitää salassa. Mutta nyt oli jo täysi paniikki. Kukahan oli petkuttanut häntä?

Taaskin hän tuli ajatelleeksi Hallia. Hall oli asiasta perillä, hän yksin saattoi pettää. Hän pelasi kaksinkertaista peliä. Lawson pui nyrkkiään.

Toistaiseksi oli vain epäilys olemassa. Todisteita ei hänellä ollut. Mutta hän päätti pyhästi ottaa asiasta selkoa. Ja jos Hall oli syyllinen, niin hän paljastaisi hänet armotta!

Hall odotti Lawsonia konttorissaan. Kun Lawson oli käynyt häntä vastaan istumaan, tarkasteli hän häntä terävästi hetken aikaa. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat syvää huolta. Silmien ilme oli levoton, kädet liikkuivat hermostuneesti.

— Miten myllyjuttu on päässyt julkisuuteen? kysyi Lawson käyden suoraan asiaan.

Hall kohautti leveitä hartioitaan.

— Eihän sellaista voi estää. Niinpian kuin asia joutuu oikeuteen, tulee se aina julkiseksi. Jo ennenkuin olin saanut insinööri Hillbergin sähkösanoman, olin sanomista nähnyt, että asia oli vedetty oikeuteen.

— Pianpa se tuli tiedoksi. Teidän täytyy tunnustaa, että näyttää siltä, kuin tuo Clayton olisi halukas painamaan alas osakkaiden arvoa, ja koska hän ei tahdo myödä myllyä, niin hän koettaa siis saada osakkeet haltuunsa.

— Ahaa, te taidatte, vainuta jotain pahaa — Hallin ääni kuulosti pilkalliselta. Mutta tiedättekö kuka omistaa myllyn? Köyhä raukka, jonka mieleen ei edes juolahdakaan keinotella osakkeilla.

— Mutta joku piilee Claytonin takana.

— Kuka sitten?

— Kyllä luulen sen tietäväni, enkä rauhoitu, ennenkuin olen saanut hänet kynsiini.

Hall väisti pöytälampun syrjään, ikäänkuin sen valo olisi vaivannut häntä. Mutta hän ei menettänyt malttiaan hetkeksikään.

— Yksi asia on päivän selvä, jatkoi Lawson, se nimittäin, että jos Clayton on niin köyhä kuin te sanotte, hänen pitäisi olla hyvinkin halukas myömään mylly.

— Mutta hän ei mielestään saa siitä vielä kylliksi suurta voittoa. Hän tahtoo kiristää meitä. Ja hän tulee sen tekemään, kunnes yhtiö on mennyt nurin. Nuo farmarit ovat ahnaita. Näyttääpä todellakin siltä, kuin kadottaisimme kaikki rahat, jotka olemme panneet yritykseen.

— Liian varhaista on vielä menettää kaikki toivo, arveli Lawson. Clayton tulee joko myömään myllyn tai ostamaan osakkeet. Hänen asemansa on verraton — hän voi odottaa.

— Niin, odottaa! huudahti Hall nousten hermostuneena pystyyn. Odottaa, kunnes Kasteluosakeyhtiö on tehnyt vararikon! Tänään osakkeet olivat laskeutuneet jo seitsemäänkymmeneen, huomenna ne voivat olla vieläkin alhaisemmat, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka ne alenisivat neljäänkymmeneen, jopa kolmeenkymmeneenkin saakka. Se merkitsee yhtiön häviötä!

Hall astui myrskyaskelin edestakaisin lattialla. Lawson tarkkasi häntä. Hetken kuluttua hän sanoi käheällä äänellä:

— Omituista, ettemme tienneet mitään tuosta vesioikeudesta.

— Oli todellakin erehdys, ettei myllyä ostettu, kun se olisi ollut melkein ilmaiseksi saatavissa, sanoi Hall pysähtyen toisen eteen ja hänen kasvojensa synkentyessä. Mutta minä luulin Pattersonin huolehtineen asiasta.

Lawson nousi nyt myös loukkaantuneena pystyyn. Häntä harmitti, että Hall yritti piiloutua vainajan taakse.

— Älkää sekoittako hänen nimeään tähän asiaan, huudahti hän ankarasti.

— Niinkuin haluatte, sanoi Hall alistuvaisesti. Se pitää kuitenkin paikkansa, että tämä yritys, jonka me olemme toteuttaneet, ei ole minun eikä teidän keksimänne; kaikki oli jo edeltäkäsin suunniteltu.

— Se on vale, sen te kyllä tiedätte, Hall. Teillä oli oikeus sopia kaikista kaupoista, kontrahdeista ja senkaltaisista. Ja te olette osoittautunut kykenemättömäksi tähän toimeen. Te olette jo hyvällä tiellä saattaa Pattersonin firma vararikkoon. Teidän tekemiänne erehdyksiä ei millään voi puolustaa!

Hall painoi päänsä alas, ikäänkuin toisen sanat olisivat iskeneet hänet maahan.

— Te teette oikein moittiessanne minua, sanoi hän. Olen syyttänyt itseäni aivan samoinkuin te nyt minua. Mutta se ei paranna asiaa. Mitä me voimme tehdä?

Ensi kertaa Hall kysyi neuvoa Lawsonilta, ja jollei itse onnettomuus olisi niin kokonaan kiinnittänyt hänen huomiotaan, olisi hän iloinnut tästä tosiasiasta.

— Meidän tulee ennen kaikkea rohkaista pienten osakkaiden mieltä. Jos he nyt myövät osakkeensa, kadottavat he puolet, ehkäpä enemmänkin. Jos he sen sijaan odottavat, niin voi asia ehkä tulla korjatuksi. Minä otan selkoa tuosta Claytonista tai miehestä, joka seisoo hänen takanaan ja annan hänen kuulla kunniansa, niin totta kuin nimeni on Thomas W. Lawson. Hän iski nyrkkinsä pöytään.

— Te ette totta tosiaan tee kunniaa nimellenne, mr Thomas, sanoi Hall hiukan pilkallisesti. Te olette parantumaton sangviinikko.