II.

Henry Patterson ei ollut vielä nukahtanut, kun yhteentörmäys tapahtui, etupäässä siksi, että häntä oli häirinnyt hänen hyttitoverinsa, pitkäjalkainen, juttelias skotlantilainen, joka oli jokseenkin yhtä vanha kuin Patterson, mutta yhtä arkailematon ja tunkeileva kuin toinen oli hienotunteinen ja arka. Hänen nimensä oli Douglas, ja hetken aikaa hän oli seikkaperäisesti kertonut Pattersonille jalkapallopelistä, jota hän juuri oli pelannut kannella sähkövalossa. Patterson, joka ei koskaan ollut pelannut jalkapallopeliä, osoitti selvästi, ettei hän ollut siitä vähääkään huvitettu, mutta hänen yksitavuiset vastauksensa ja haukotuksensa eivät häirinneet toista vähääkään. Kädet taskuissa, hajareisin hän seisoi keskellä tilavaa hyttiä ja kesken puhettaan puhalsi sauhuja piipustaan, vaikka polttaminen oli hytissä kiellettyä. Kun laiva tärähti, keskeytti hän kertomuksensa ja otti piipun suustaan.

— Tunsitteko jotakin? kysyi hän alentaen vaistomaisesti ääntään.

— En, mitä sitten? Patterson, joka makasi vuoteessaan, ei ollut huomannut laivan vähäistä tärähdystä eikä hiljaista rasahtelua, joka oli alkuna maailman kauheimpaan merionnettomuuteen. Mutta hetken kuluttua hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja kuunteli. Tuntui siltä kuin jättiläiskäsi olisi vielä uudestaan ravistanut laivaa ja sitten naulannut sen kiinni paikoillensa. Korviin koski aivankuin kovan iskun jälkeen, kun suuret koneet lakkasivat käymästä, ja Pattersonista tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä olisi äkkiä lakannut sykkimästä. Ei pelosta, sillä hän ei pelännyt vähääkään — hän ei edes ymmärtänyt pelätä — mutta koneiden säännöllinen jyskytys oli näinä päivinä merellä niin erottamattomasti liittynyt matkustajien jokapäiväiseen elämään laivalla, että tuntui siltä kuin elämä ja aika äkkiä olisi pysähtynyt kulussaan, kun tämän jättiläisen voimakkaat valtasuoneniskut lakkasivat. Kaikki oli niin käsittämättömän ja salaperäisen hiljaista. Sitten äkkiä tuntui vielä voimakas värähdys laivan rungossa, koneet korahtelivat ja jyskähtelivät kumeasti, mutta ääni lakkasi taas yhtä nopeasti kuin se oli kuulunutkin. Kaikki oli nyt täysin äänetöntä.

— Yrittävät saada koneet käyntiin, nyökkäsi skotlantilainen päätään. Hän pisti piipun suuhunsa, imi ja puhalsi sauhuja, vaan ei suinkaan huomannut, ettei piipusta lähtenytkään mitään. Hän toisti kokeen pari kertaa ja hänen muuten niin ilmeettömille kasvoilleen levisi niin ihmettelevä ilme, että Pattersonin täytyi hymyillä.

— Mitähän se voi olla? mutisi skotlantilainen itsekseen.

— Olen liian väsynyt yrittääkseni edes arvailla, sanoi Patterson painautuen jälleen tyynylleen. Ehkäpä postilaiva on tullut vastaan. Tai sattunut mitätön konevaurio tai propellinsiipi rikkoutunut. Kunpa he saisivat koneen taas käyntiin, niin että voisi nukkua — hiljaisuus on hermostuttavampaa kuin pahin melu.

— Minä lyön vetoa, että olemme keskellä jäitä, sanoi mr Douglas. Ennenkuin läksin tänne alas oli ilma muuttunut kylmäksi kuin pohjoisnavalla, ja toinen perämies väitti nähneensä jäävuoren alihangan puolella. Me nauroimme hänelle tietenkin, mutta ehkäpä hän sittenkin oli oikeassa. Lanstonilla on kissan silmät; hän näkee pimeässäkin.

— Jäävuorten aika ei vielä ole käsissä. Ne ovat liikkeellä vasta toukokuussa. (Pattersonin ääni tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa: jätä minut rauhaan; tahdon nukkua!)

Nyt kuului käytävästä kiiruhtavia askeleita. Kauempaa kuului kolkutus, pari ovea avattiin ja suljettiin jälleen, ja sitten kajahti kaukaa ääni:

— Kenkäni! Kiiruhtakaa!

Aivan Patterson—Douglasin hytin oven takaa kuului naisen hätäinen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Miksi laiva ei kulje?

Ja edeskäyvän syvä ääni:

— Ei mitään vaaraa, rouva. Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua.

— Pukeutua, mitä hän sillä tarkoitti, huudahti Douglas. Menenpä katsomaan, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Ja samassa hän katosi ovesta.

Huoaten helpotuksesta Patterson kääntyi seinään. Nyt hän vihdoinkin saisi nukkua — vähän aikaa ainakin, kunnes tuo häikäilemätön mies palaisi takaisin.

Mutta miten olikaan, ei hän saanutkaan unesta kiinni. Käytävässä elämä yhä vilkastui, ja kannella hänen päänsä päällä kajahti kiiruhtavia askeleita — luultavasti laivamiesten, raudoitetuista koroista päättäen. Eikä vähintäkään koneen jyskinää, mutta sen sijaan kajahti ilmassa noiden sanojen kaiku, jotka olivat takertuneet hänen aivoihinsa: — Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua, rouva…

— Miksikä tuo mies ei kehottanut häntä nukkumaan, jollei mitään vaaraa ollut? tuumi Patterson äreänä. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta alkoi levottomuus kutkuttaa hänen hermojaan. Turhaa oli koettaakaan nukkua ennenkuin hän oli saanut selville, miksi laiva niin äkkiä oli pysähtynyt keskellä valtamerta, ja niinpä hän nousi vuoteeltaan.

Sillä aikaa kun hän puki päälleen aivan hitaasti ja rauhallisesti — hänellähän oli yllin kyllin aikaa! — palasi Douglas takaisin. Hän naurahti nähdessään toverinsa pystyssä:

— Te olisitte kernaasti voinut pysytellä vuoteessanne, sanoi hän. Ylhäällä on inhottavan kylmä, tulin vain hakemaan ulsteriani. Mutta kyllä sitä näkyä kannattaa katsella: kansi täynnään kevytpukuisia naisia, jotka eivät ole edes malttaneet kiertää hiuksiaan päälaelle. Ja voitteko ajatella, lady Dufford on unohtanut peruukkinsa hyttiin! Olen varma siitä, ettei hänen yömyssynsä alla ole kymmentäkään hiuskarvaa.

Naureskellen hän otti päällystakkinsa kaapista esille ja pani sen ylleen.

— Muistatteko mrs Darrellia? Kerroinhan teille, miten hän on keimaillut kanssani näinä päivinä — minun täytyi suorastaan pysytellä sellaisissa paikoissa, jonne hän ei voinut seurata mukanani. No niin! Minähän väitin koko ajan, että hän oli vähintäin kolmenkymmenenviiden, mutta nyt näenkin, että hän on yli neljänkymmenen. Kun hän huomasi minut kannella, pakeni hän heti hyttiinsä, eikä hän sieltä uskalla enää tulla näkyviin, vaikka laiva uppoaisikin. Hän hukkuu kuin rotta loukkoonsa, tuo naimahaluinen hupsu!

Hänen silmänsä loistivat iloa, kun hän poistui hytistä sanoen:

— Näkemiin kannella!

Hetken kuluttua edeskäypä kolkutti hytin ovelle.

— Olen saanut käskyn kutsua kaikki matkustajat kannelle, sanoi hän. Pelastusvyöt on pantava päälle.

Hän astui sisään ja irroitti korkkivyön muiden pelastuskojeitten parista.

— Mitä on tekeillä? Mitä tämä kaikki merkitsee?

— Luultavasti, että me hukumme, herra, sanoi mies levollisesti. Me olemme törmänneet jäävuorta vastaan, eikä sitä koskaan voi tietää…

Kun Patterson hetkeä myöhemmin nousi ensimäisen luokan kävelykannelle, huomasi hän heti, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Pelastusveneitä laitettiin parhaillaan kuntoon, tosin suuremmatta kiireettä, mutta sellainen maakrapu kuin hänkin saattoi kuitenkin huomata, että se kävi kömpelösti. Muutamia upseereja kulki edestakaisin yrittäen näyttää rauhallisilta, ja koettaen siten vaikuttaa rauhoittavasti matkustajiinkin, jotka seisoivat pienemmissä ryhmissä siellä täällä. Luokkaero, josta muuten pidettiin niin tarkasti kiinni, oli nyt kokonaan kadonnut. Ruskeaihoisia italialaisia ja unkarilaisia siirtolaisia seisoi puolipukimissaan keskellä salonki- ja toisenluokan matkustajajoukkoa. Jotkut juutalaiset olivat keränneet kaiken omaisuutensa myttyihin. Lapset saivat suurta sekasortoa aikaan. Herätettyinä makeimmasta unestaan he itkivät ääneensä, mutta vanhempien huomio oli niin kokonaan kiintynyt suureen elämän ja kuoleman kysymykseen, ettei heillä ollut aikaa rauhoittaa pienokaisia. Jossakin ryhmässä vallitsi mitä parhain mieliala; naurettiin ja puhuttiin äänekkäästi ja pidettiin kaikkia varokeinoja aivan tarpeettomina, jonkinmoisena pilana vain päällystön puolelta. Keulassa seisoi joukko heittäen toistensa päälle jääpalasia, joita oli kannelle kimmonnut yhteentörmäyksessä. Kapteeni seisoi levollisena ja topakkana komentosillalla huutotorvi suun edessä ja käsi sähkölennätinkoneella. Ensimäinen upseeri Murdock astui ohitse ja nyökkäsi toverillisesti Pattersonille; he olivat useasti keskustelleet matkan kuluessa ja oppineet panemaan toisiinsa suurta arvoa, niinkuin kaksi teknikkoa ainakin. Mutta koko se näky, joka kohtasi Pattersonia kannella, ei tehnyt häneen todellisen vaaran vaikutusta, eikä hän tullut Murdockiltakaan kysyneeksi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Täällähän ihmiset laskivat leikkiä; vieläpä keimailivatkin yhdessä niinkuin tavallisesti — kukapa olisi laskenut leikkiä tai keimaillut kuolema silmien edessä?

Nuoriso nauroi makeasti useille matkustajille, joiden ulkomuoto oli silmiinpistävästi muuttunut sen jälkeen kuin he olivat nähneet toisensa iltakävelyllä kannella, tanssisalissa, kahvipengermällä tai jossakin suojaisessa nurkassa, jommoisia laivassa oli kosolta. Muutos oli muutamissa niin täydellinen, että heitä vain vaivalla saattoi tuntea. Niinpä Pattersonkaan ei ensi hetkessä tuntenut miestä, joka seisoi hänen edessään ja laski kätensä raskaasti hänen olkapäälleen. Vasta äänestä hän tunsi hänet amerikkalaiseksi senaattoriksi.

— Hauska intermezzo, vai mitä, mr Patterson? Muistuttaa hiukan »Norjan» haaksirikkoa, vai mitä? Te olette levollinen, te olette jo aikaisemmin kokenut pahempaakin, ja te olette puettu, — sehän on pääasia. Mutta katsokaahan minua — puvustani päättäen olen oikea jänishousu. Kaikki on vaimoni, mrs McFaddenin syytä. Hänellä oli niin hirveä kiire päästä kannelle. Ja kun minä äsken aioin mennä alas ottamaan hiukan enemmän päälleni, ei minua päästetty: ei kukaan saa mennä kannen alle. Eikö se ole merkillistä? En muista edes, suljinko hyttini kiireessä.

Pattersonin täytyi hymyillä vasten tahtoansa. Tuo roteva olento hänen edessään teki luonnottoman vaikutuksen merkillisessä puvussaan. Taivaansinisten alusvaatteittensa päällä hänellä oli päällystakki, ja sen yllä varmaankin viime hetkessä heitetty laivan huopapeite, jonka poimut eivät lainkaan olleet järjestetyt yhtä akateemisesti ja kunnioitusta herättävästi kuin vanhojen roomalaisten senaattorien toogat. Pattersonista tuntui siltä, kuin mr McFadden olisi syyttänyt aviopuolisonsa kiirettä vain peittääkseen siten oman pelkonsa. Ja sittenkin sama herra pari tuntia sitten oli vakuuttanut, ettei mikään olisi sen mahdottomampaa kuin »Titanicin» uppoaminen.

Nyt yhtyi pari herraa heihin. Pieni, kuiva englantilainen oli niin hermostunut, että hän suorastaan tanssi neekeritanssia ja huitoi käsiään, kun hän äkkiä sanoi:

— Me uppoamme, sehän on selvää! Puhuin äsken kapteeni Smithin kanssa, ja hän myönsi, että laiva oli saanut vuodon. Se on ääretön skandaali! Maailman suurin höyrylaiva saa vuodon ensimäisellä matkallaan — uppoo ehkä meren pohjaan kuin pieni vene. Se on häpeällistä! Jos se olisi amerikkalainen laiva, niin voisi olettaa mitä hyvänsä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi se on englantilainen, ja häpeä kohtaa koko maatamme. Ismayn tuolla — hän osoitti erästä herraa, joka keskusteli pelastusveneitten ääressä erään upseerin kanssa — ei olisi pitänyt sallia täyttä vauhtia jäävyöhykkeessä; se oli typerän rohkeaa, puolustamatonta. Jos me suoriudumme tästä hengissä, niin kylläpä minä tahdon puhua hänen kanssaan pari sanaa kahdenkesken.

— Tästä tulee rekordimatka, sanoi irlantilainen. Kun minä tilasin pilettini — se oli joulun tienoissa — sanottiin minulle, että tarkoituksena oli suorittaa matka vajaassa neljässä vuorokaudessa.

— Rekordi sinne ja rekordi tänne, mutisi McFadden, — minä en pane henkeäni alttiiksi typerän rekordin vuoksi. Ja mitä siihen tulee, ettei laiva ole amerikkalainen, niin olisin paljoa rauhallisempi jos se sitä olisi.

Molemmat herrat keskustelivat tästä asiasta hyvin kiivaasti, kun Douglas lähestyi heitä.

— Oletteko huomanneet, että kansi on kallellaan? kysyi hän. Keularuumassa on jo vettä.

Kansi oli todellakin jo kallellaan. Keula oli vajonnut sen verran, että sen saattoi selvästi huomata. Mitä se merkitsi niin pitkälle laivalle kuin »Titanicille», sitä ei kukaan näistä herroista voinut täysin käsittää, mutta tämä huomio teki heidät kuitenkin hiukan levottomiksi. Englantilainen hyökkäsi käsiään huitoen mr Ismayn, Valkoisen Tähtilinjan johtajan luo, joka kulki heidän ohitseen. Toiset vetäytyivät lähemmäksi laivan reunaa.

Yö oli kirkas ja ihana. Tähdet kuvastuivat veteen, joka lepäsi peilikirkkaana. Opaalinvärisenä kimalteli ajojää keskellä mustaa syvyyttä. Patterson silmäsi veteen laivan reunan yli, ja syvä alakuloisuus sai hänessä vallan. Hän ei kuullut enää mitä muut sanoivat, hänen ajatuksensa kiitivät valtameren yli Chicagoon, missä hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä odottivat häntä kotiin pitkältä matkalta. Mikä oli tarkoituksena, kun hän kahdeksan vuotta sitten pelastui ollessaan elämän kynnyksellä, jos hän hukkuisi nyt, kun kaksi olentoa oli häneen sidottu kaikkein voimakkaimmilla rakkauden siteillä? Miehuullisesti hän oli taistellut luodakseen oman kohtalonsa — ja nyt yksi noista syvyydessä väijyvistä valkeista kummituksista ehkäisi kaikki hänen suunnitelmansa, teki tyhjäksi kaikki hänen ponnistuksensa ja lopettaisi elämän, joka alkoi olla niin monelle hyödyksi. Mieletöntä ja tarkoituksetonta se oli — sokean kohtalon leikkiä, kohtalon, jota vastaan hän kaikin voimin oli taistellut ja jonka hän nyt oli voittanut. Jos kohtalo olisi saanut mennä omia teitään, niin kulkisi hän nyt auran kurjessa kotitalossaan itäisellä Uudellamaalla, sidottuna sekä ruumiineen että sieluineen maakamaraan, näkemättä sen laajemmalle, kuin minkä silmä kotipihalta selitti. Sen sivistyksen rikkauden ja aseman, jonka hän näinä kahdeksana vuonna oli saavuttanut vieraassa maassa, hän arvioi suureksi, ehkei niin suureksi niiden itsensä vuoksi, mutta ne olivat luoneet hänen avio-onnensa ja kolmen ihmisen elämän perustan. Seisoessaan nyt siinä ja tähystellessään pimeään syvyyteen, joka mahdollisesti nielisi hänet kitaansa, myönsi hän ensi kertaa itselleen, ettei hän olisi saavuttanut nykyistä asemaansa, jollei nainen olisi kannustanut häntä taistelusta taisteluun, mutta myös voitosta voittoon. Jollei toivo voittaa omakseen tuo nainen olisi ylläpitänyt häntä, olisi hän varmaankin pysähtynyt puolitiehen ja tyytynyt muruihin elämän pöydältä. Ja nyt, kun hän vähällä oli kadottaa kaikki, tunsi hän itsensä kovin heikoksi ja välinpitämättömäksi. Tässä taistelu oli turha. Tässä hänen täytyi heittäytyä kohtalon valtaan, ja se tieto vaimensi hänen voimaansa. Jos jokin kaatuva esine olisi uhannut häntä ja hän tekemällä vähäisen liikkeen olisi voinut välttää vaaran, hän tuskin sittenkään olisi tehnyt sitä liikettä. Itsesäilytysvaisto uinui hänessä. Hän oli välinpitämätön kaiken suhteen.

— Naiset ja lapset veneihin!

Komento kajahti terävänä keskellä hälinää, joka hetkeksi vaikeni. Ihmiset eivät kuitenkaan kiiruhtaneet veneisiin. Kaikki kävi rauhallisesti ja hitaasti. Useimmat eivät vielä nytkään käsittäneet vaaran suuruutta, ja osa naisista oli väkipakolla ajettava veneisiin, jotka näyttivät kovin pieniltä jättiläismäisen laivan rinnalla.

— Vene selvä! kuului komento toisensa jälkeen. Antaa mennä! — Vene toisensa jälkeen keinui hetken aikaa laivan kupeella ja katosi sitten. Näky oli varsin pelottava, naiset ja lapset päästivät äänekkäitä huutoja veneiden kallistuessa puolelle ja toiselle. Kovalla loiskeella ne laskeutuivat veteen, 200 jalan syvyyteen laivan kannesta, ja tyyni veden pinta rikkoontui ja lainehti. Alhaalla kuului kiihoittuneita ääniä, komentosanoja ja airojen loisketta.

Mutta mitä harvempia pelastusveneitä oli jäljellä, sitä levottomammaksi mielet kävivät kannella. Hermostuneisuuden ja epävarmuuden sähköaalto kulki miehestä mieheen. Iloinen mieliala katosi. Kansi kallistui yhä pahemmin, täytyi pidellä kaiteesta kiinni pysyäkseen pystyssä. Jotkut naiset pyörtyivät ja heidät oli kannettava veneisiin. Toiset eivät suostuneet kannettaviksi, vaan ponnistelivat kaikin voimin vastaan. Kiihoitus yhä lisääntyi. Kuolemantuska hiipi mieliin. Tuolla pari kolme hyppäsi laivan reunan yli veteen turhaan toivoen putoavansa veneisiin. Loskahtaen heidän ruumiinsa putosivat veteen, ja heidän huutonsa kajahtivat kaameina yössä.

Äkkiä Douglas huudahti ja syöksyi pois. Hän raivasi itselleen tien joukon läpi, mutta tultuaan portaiden päähän, tuli este vastaan.

— Ei kukaan saa mennä alas, sanoi vahdissa oleva merimies. Skotlantilainen työnsi sanaakaan sanomatta rotevan merimiehen syrjään ja syöksyi portaita alas.

— Mikä häneen meni?

— Hän on hullu.

Mutta Patterson tuli ajatelleeksi, mitä skotlantilainen oli sanonut mrs Darrelista ja nyökkäsi ääneti päätään.

Sekasorto lisääntyi. Oli enää vain harvoja veneitä jäljellä, mutta sittenkin jotkut naiset kieltäytyivät jyrkästi astumasta niihin. Toiset kieltäytyivät pelosta; he takertuivat laivan reunaan kiinni, ja välistä tarvittiin useampia miehiä saadakseen heidät liikkeelle. Toiset tarttuivat kiinni miehiinsä eikä siinä kehotukset eivätkä uhkaukset auttaneet: he eivät tahtoneet erota vaaran hetkellä. Intomielisiä kohtauksia sattui joka puolella, mutta pahempaa pakokauhua ei syntynyt. Miehet pysyttelivät kauempana veneistä. Komento oli kuulunut: »Naiset ja lapset ensin», eikä kukaan aikonutkaan rikkoa tätä käskyä, vaikka olikin hyvä tila monessakin veneessä.

Kapeita portaita myöten, jotka johtivat konehuoneesta, kiiruhti neekeri kannelle. Tai ehkei se ollutkaan neekeri, vaan nokinen lämmittäjä. Ohimoissaan hänellä oli ammottava haava, josta oli vuotanut verta pitkin koko vasenta sivua. Hänen vaatteensa olivat läpimärät. Kykenemättä puhumaan hän päästi joitakin epäselviä ääniä, huitoi käsiään ja kaatui pitkäkseen kannelle. Ei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, sillä nyt ajettiin takaa viimeisiä lapsia, jotka juoksivat pakoon ja piiloutuivat mikä mihinkin mielettöminä pelosta. Kaikki kannella ottivat tähän takaa-ajoon osaa. Vanhat arvokkaat herrat juoksivat huutaen pienokaisten perässä, jotka potkivat ja sätkyttelivät vielä pelastajiensa sylissäkin. Heidät viskattiin kuin säkit veneisiin, missä naiset saivat huolehtia heistä.