XII.

Seuraavana päivänä Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat 60:een. Mutta samalla vanha Lawson oli päässyt asian perille.

Hän oli käynyt puhuttelemassa muutamia välittäjiä, jotka aikaisemmin olivat olleet asioissa Henry Pattersonin kanssa, ja heiltä hän sai kuulla, mitä kehnoa peliä Oscar E. Hall oli pelannut kulissien takana.

Noin kuukausi sitten oli koko joukko Kasteluosakeyhtiön osakkeita päästetty markkinoille. Yhteensä ne muodostivat varsin tuntuvan osan koko osakepääomasta, mutta myöjä oli pienissä osissa päästänyt ne liikkeelle, jotta epäilyksiä ei syntyisi. Ja koska yritystä pidettiin hyvin vankkana, niin oli niiden hinta pysynyt jokseenkin tasa-arvossa. Vaikkei myöjän eikä ostajan nimiä tiedettykään vielä, niin oli varsin helppo arvata kuka myöjä oli. Sillä yhdellä ainoalla henkilöllä oli suuremmassa määrässä näitä papereita, ja se mies oli Oscar E. Hall. Hän omisti itse kolmannen osan ja saattoi sitä paitsi vapaasti käyttää Pattersonin firman kolmatta-osaa. Ja nyt oli hän päättänyt painaa osakkeiden arvon alas saadakseen ne kaikki käsiinsä. Siten hän voittaisi kaksi miljoonaa!

Kun Lawson pääsi Hallin vehkeitten perille, ei hän tietenkään mennyt suoraa päätä hänen luokseen ilmoittamaan, että hän oli paljastettu. Hall vain nauraisi ivallisesti hänelle. Sen sijaan hän aikoi käyttää yhtä salaperäisiä keinoja kuin Hall itsekin ja yllättää hänet aivan äkkiarvaamatta.

Lawson ryhtyi heti toimiin. Eräältä Pattersonin ystävältä, jolle hän oli uskonut suunnitelmansa, hän sai tarvittavan pääoman lainaksi ja pani sitten kaikki välittäjät liikkeelle. Hänen käskynsä kuului: ostakaa kaikki Kasteluosakeyhtiön osakkeet, jotka ilmestyvät markkinoille! Kova ottelu siitä tulisi syntymään, sillä Hall tavoitteli niitä myöskin, mutta Lawson luotti asiamiestensä suurempaan toimekkuuteen.

Itsekkäistä pyyteistä ei Lawson ryhtynyt tähän vaaralliseen peliin. Voitto tulisi lankeamaan kokonaan Pattersonin firmalle, ja Lawson voisi iloita siitä, että hän pelastaisi rakkaan päällikkönsä lesken täydellisestä perikadosta sekä samalla nujertaisi Hall roiston. Lawson oletti näet, että Hall oli pannut koko omaisuutensa tähän yritykseen, ja jos se epäonnistuisi, niin hänen häviönsä olisi myös täydellinen.

Lawsonin oli vaikea salata vihamielisiä tunteitaan Hallilta. Joka kerta kun heidän miljoonakaupungissa oli pakko tavata toisensa, olisi vanha kunnon ukko tahtonut iskeä nyrkillään viekasta roistoa kasvoihin ja sanoa miten suuresti hän häntä halveksi. Siksipä hän tyytyväisin mielin nojautui vaunun tyynyjä vasten, kun hän jälleen saattoi istahtaa länteen kiitävään junaan.

* * * * *

Kun Lawson palasi Cheyenneen, uhrasi hän suuren osan aikaansa osakkeiden omistajille, jotka ahdistivat yhtiön konttoria. Hänen oli heitä kovin sääli. Monelle näistä pikkuomistajista merkitsi osakkeiden laskeutuminen heidän säästöjensä kadottamista. Koska Lawson toistaiseksi vielä ei voinut paljastaa Hallin vehkeitä, niin ei hän myöskään voinut estää näitä pikkuomistajia myömästä osakkeitaan. Eivät he myöskään ottaneet uskoakseen Lawsonin vakuutuksia, että yhtiön tila oli aivan vankka, sillä sanomalehdet uskottelivat lukijoilleen aivan toista, samoinkuin firman chicagolainenkin konttori vastasi kaikkiin tiedusteluihin, että sen asema oli aivan toivoton.

Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat viiteenkymmeneen, mutta sitten ne pysyivät siinä hinnassa jonkun aikaa. Asia tuntui kovin salaperäiseltä, sillä ostajia ei koskaan puuttunut näiltä silminnähtävästi aivan arvottomilta papereilta. Ja Lawsonilla oli täysi syy olla tyytyväinen, sillä ei montakaan osaketta livahtanut hänen asiamiestensä ohi. Hallilla sen sijaan oli kehnot apulaiset.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Elinor Patterson eräänä päivänä ilmestyi Cheyenneen. Hän aikoi yhdessä pikku Ingan kanssa asettua joksikin aikaa läheiseen Cottonwoodiin asumaan.

Kuumuus oli vihdoinkin karkoittanut hänet Chicagosta, mutta ei yksin sekään. Yhtä vähän kuin ihmiset aavistivat, miten kauan Elinor rouva oli odottanut miestään kotiin palaavaksi, yhtä vähän he tiesivät, mikä hirveä epätoivo oli vallannut hänet päästyään varmuuteen siitä, että hänen miehensä todellakin oli kuollut. Siksi hänen oli mahdoton oleskella muitten ihmisten ilmoilla, vaan etsi yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta että yksinäisyys voisi käydä hänelle vaaralliseksi, ehkäpä johtaa vaikeaan kriisiinkin, sen vanha, uskollinen Lawson ymmärsi nähdessään edessään Elinor rouvan laihtuneet, muuttuneet kasvot. Hänellä täytyi paitsi Ingaa olla joku muukin seuranaan, jonka kanssa hän voisi puhua ja olla yhdessä. Niinpä hän ehdotti hänelle, että hänen tyttärensä, Margret Lawson, saisi seurata mukana. Hän esitti asian kuitenkin siten, ettei Elinor rouva käsittänyt oikeaa syytä tähän pyyntöön, vaan luuli tekevänsä vain palveluksen miehensä vanhalle apulaiselle.

Neiti Margret Lawson oli kovin ihastunut saadessaan seurata rouva Elinorin mukana. Hän ihaili suuresti tätä nuorta, kaunista leskeä, joka puolestaan osoitti suurta ystävällisyyttä äidittömälle tytölle, ja iloitsi suuresti saadessaan matkustaa hänen kanssaan Cottonwoodiin, joka sijaitsi aivan erämaan keskellä.

Cottonwoodin bungalow, jossa Henry Patterson oli viikkokausia oleskellut saadakseen levätä ja rauhassa työskennellä tehdessään suurenmoisen suunnitelmansa laskelmia ja mittauksia, oli hyvin yksinkertainen pieni rakennus. Ei kukaan ollut käynytkään siellä sen jälkeen kun sen isäntä, viimeisen kerran oleskeltuaan siellä, oli sulkenut oven jäljessään. Syvän liikutuksen vallassa Elinor rouva astuikin nyt sen kynnyksen yli, hänestä tuntui, kuin hänen miehensä henki olisi yhä täällä viipynyt. Matalat, pienet huoneet olivat täynnä muistoja hänestä. Ei ainoatakaan huonekalua tai kapinetta ollut talossa, jota hän itse ei olisi hankkinut tänne tai pidellyt kädessään. Kaikkialla vallitsi mitä ankarin yksinkertaisuus, ainoa koriste kirjoituspöydällä oli Elinor rouvan miniatyyrikuva, jota Henry Patterson aivan erikoisesti oli rakastanut. Hopeisten kehysten ympärillä oli yhä vieläkin lakastunut orvokkikiehkura, jonka hän varmaankin itse oli poiminut viimeksi talossa ollessaan.

Rouva Elinor ei ollut koskaan käynyt täällä, sillä hänen miehensä ei ollut tahtonut näyttää sitä hänelle ennenkuin se olisi täysin kunnossa. Mutta tänä keväänä hänen oli ollut määrä tuoda hänet tänne; he olivat aikoneet viettää täällä pari viikkoa kahden, ja muistaessaan sitä tunsi Elinor rouva syvää surua ja kaihoa.

Jos hän olisi ollut yksin, niin täällä hän olisi voinut kokonaan vajota entisiin muistoihinsa, jotka salaperäisellä voimallaan viekoittelivat häntä puoleensa. Mutta hänellä oli pikku Ingansa, jonka riemulla ei ollut rajoja päästessään nyt kerta oikein maalle. Se oli hänelle jotakin aivan uutta; hän ei ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia kuin täällä, ei koskaan aurinko ollut paistanut niin kirkkaalta terältä kuin täällä. Hän voimistui ja virkistyi aivan silminnähtävästi, ja hänen toimintahalunsa oli aivan rajaton. Lastenhoitaja ei tahtonut mitenkään jaksaa juosta hänen kanssaan metsässä ja vuorella.

Neiti Margret sen sijaan oli Ingan väsymätön seuralainen, sillä hän oli yhtä utelias kuin lapsikin näkemään seutua. Ei kestänyt kauan ennenkuin nuori tyttö oli huomannut, että Elinor rouva viihtyi parhaiten yksiksensä. Turhaan hän oli yrittänyt saada häntä avaamaan sydäntään hänelle — hän olisi näet niin kernaasti tahtonut tietää, miltä tuntui olla nuori, hurmaavan kaunis leski, jonka mies oli hukkunut mereen. Mutta kun hän ei voinut saada uteliaisuuttaan tyydytetyksi, käänsi hän huomionsa kiitollisempiin ja vähemmän salaperäisiin seikkoihin. Ja siten Elinor rouva sittenkin tuli oleskelleeksi suurimman osan päivää yksikseen muistoinensa ja suruinensa.