XVII.

Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat nyt 45:ssä.

Peläten osakkeiden laskevan vieläkin alemmaksi olivat pienten osakkeiden omistajat myöneet kaikki ne onnettomat paperit, jotka olivat heidän hallussaan, ja Hallkin oli myönyt oman osansa. Kaikki näinä osakkeet olivat eksyneet ukko Lawsonin kassakaappiin, ja siten hän tällä haavaa yksin omisti koko yrityksen. Mutta koska Kasteluosakeyhtiön osakkeita yhä edelleen tarjottiin pörssissä kaupaksi, käsitti hän, että Hall möi hankkimissitoumusta vastaan osakkeita, joita hänellä ei ollut.

Hetken aikaa Lawson epäröi päästyään tämän tosiasian perille. Hän oli ryhtynyt vaaralliseen peliin ja joutunut hyvinkin suuriin sitoumuksiin. Mutta hän oli olettanut, että peli loppuisi niin pian kuin hänellä olisi kaikki paperit hallussaan, ja siksi Hallin jatkuva myönti teki hänet epävarmaksi.

Hall odotti tietenkin, että osakkeet vieläkin laskeutuisivat. Mutta tämmöinen keinottelu oli tyhmänrohkea, jollei hän ollut varma asiastansa. Lawson sillä välin valvoi tarkasti markkinoita, ja hänen asiamiehensä koettivat kaikella tavalla saada kurssin nousemaan.

Oliko Hallilla viimeinen valtti kädessään?

Tämä kysymys kiusasi vanhaa Lawsonia suuresti, ja hän alkoi jo pahoin katua, että hän rakkaudesta Pattersonin perhettä kohtaan oli ruvennut keinotteluun, joka saattaisi hänet itsensä perikatoon, kun Hall äkkiä ilmestyi yhtiön konttoriin Cheyennessä. Hän oli kotimatkalla Cottonwoodista ja oli pysähtynyt tähän pikkukaupunkiin ottaakseen selkoa, kuka vehkeili yhtiötä vastaan. Häntä oli suuresti ihmetyttänyt, ettei hän ollut saanut osakkeita pakotetuksi vieläkin alemmaksi, ja oli ruvennut epäilemään, että ukko Lawson tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu.

Mutta ukko oli vaiti kuin muuri. Sen sijaan Lawson sai Hallin näyttämään korttinsa. Ja hänellä oli todellakin yksi valtti, joskin sen arvo väheni suuresti, kun se paljastettiin vastapelaajalle.

— Olettakaa, sanoi näet Hall, kun he keskustelivat hiukan kiihkeästi yhtiön tulevaisuudesta, että tapahtuu jotain, mikä aiheuttaa vesisäiliön tyhjentymisen. Voisihan säiliöön ilmestyä rako tai vuoto tai myöskin — ja se vaara onkin suurin — sattua murhayritys. Mieliala farmarien kesken on hyvin kiihkeä, eikä kysymyksessä enää ole sadon pelastaminen, vaan yhtiön tuhoaminen. Jonakuna päivänä nuo roistot voivat keksiä sen, että avaavat sulut ja tyhjentävät vesialtaan. Ja mitä se merkitsee, sen te kyllä ymmärrätte, jos seuraatte maanviljelyslaitoksen sääilmoituksia. Kuivuus on ollut liian suuri, ettei ole toivoakaan, että ensi vuonna voisimme saada säiliön puolilleenkaan vettä. Siis toinenkin hukkaan mennyt vuosi!

— Loruja! sanoi Lawson iloiten mielessään, että toinen oli antanut itsensä ilmi. Vanha sananparsi:

»Ihminen päättää, Jumala säätää» pitää paikkansa, ennustakoot tiedemiehet mitä tahansa.

— Käyköön miten hyvänsä, sanoi Hall, sen minä vain voin vakuuttaa, että osakkeet eivät ole penninkään arvoisia enää, jos vesialtaalle tapahtuu vahinko.

— Älkää luvatko liikoja, teki Lawsonin mieli sanoa, mutta hän ei tahtonut antaa itseään ilmi, ja siksi hän vastasi vältellen.

Hall, ovela juristi, läksi pois yhtä viisaana kuin oli tullutkin. Mutta ukko Lawson lähetti asiamiehilleen sähkösanoman:

»Ostakaa edelleen kaikki Kasteluosakkeet.»

Hän ei ollut olettanut, että hän voisi niin täydellisesti lyödä viekkaan vastustajansa, kuin hänellä nyt näytti olevan tilaisuus. Hall, joka oli riippuvainen yleisöstä, astui joka osakkeella, jonka hän möi etukäteen, askeleen lähemmäksi häviötään.

Kuitenkin hämmästyi Lawson suuresti, kun Hallin onnettomuus-ennustus meni niin pian toteen. Tieto murha-yrityksestä sulkuvahti Jonesia vastaan Cottonwoodissa sekä dynamiittiräjähdyksestä vesialtaassa saapui niin pian yllämainitun keskustelun jälkeen, että näytti melkein siltä, kuin Hall olisi edeltäpäin tiennyt näistä hankkeista.

Hall, joka onnettomuussanoman saapuessa ei voinut salata kiihkoaan, minkä Lawson luuli johtuvan vain siitä, että häviön vaara uhkasi häntä itseään, matkusti heti takaisin Cottonwoodiin ja saapui sinne samalla kertaa kuin valtion asianajaja ja joukko salapoliiseja Starvillesta. Matkalla he tapasivat lääkärin, joka palasi haavoittuneen vahdin sairasvuoteen äärestä.

Hall, joka kaiken aikaa oli ollut kovin hermostunut, teki muutamia kysymyksiä:

— Onko henki vaarassa, tohtori?

— Ei oikeastaan. Kyllä mies toipuu, saattepa nähdä. Hyvää ainesta, herra.

— Minne hänet on viety?

— Hänen on hyvä olla. Hän makaa kuin miljonääri untuvapatjoilla eikä häneltä puutu edes täysin oppinutta sairaanhoitajatartakaan.

Hall muisti, että pikku Inga Pattersonin hoitaja oli suorittanut sairaanhoitajatartutkinnon, ja kysyi yhä yltyvällä kiihkolla:

— Ei suinkaan hän makaa huvilassa?

Tohtori raapi korvallistaan.

— Tjaa, enpä tiedä tosiaankaan, voiko sitä nimittää huvilaksi vai miksi. Farmilta se minusta näyttää.

Hall, jonka pahimmatkin epäilykset näyttivät toteutuneen, nousi vuokra-autoonsa ja kiiruhti eteenpäin.

Oli aivan luonnollista, että Jonesia oli hoidettava bungalowssa. Elinor rouva oli heti luovuttanut hänelle huoneen, ja sairashuoneeksi valittiin Henry Pattersonin entinen työhuone, sillä se oli erillään muista sekä varjon puolella. Maud, joka ensimäiseksi oli sitonut hänen haavansa, sai toimekseen hoitaa häntä, ja hänen apunaan oli miss Margret, joka tahtoi valvoa joka toinen yö sairaan luona. Nuoren tytön mielestä onnettomuustapaus oli oikea erämaanromantiikan polttopiste, ja riemulla hän käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen hoitaa todellisen draaman sankaria, joskin hänen täytyi supistaa seurustelunsa Hillbergin kanssa.

Kaikki oli siis parhaiten järjestetty, kun Hall palasi takaisin. Elinor rouvalle hänen paluunsa oli kiusallinen yllätys, ja hän oli sitä kiusaantuneempi hänestä, kun Hall heti yritti oman mielensä mukaan järjestää talon asioita. Muun muassa hän vaatimalla vaati, ettei Elinor rouva itse saisi ottaa osaa sairaan hoitoon — määräys, johon Elinor rouva vastasi kohauttaen olkapäitään. Koko Hallin käytöksessä ja olennossa oli muuten jotakin hermostunutta ja kiihtynyttä, mikä tarttui muihinkin eikä lainkaan ollut sopivaa talossa, jossa vaikeasti sairas potilas makasi.

Kaikkein ensimäisiä kysymyksiä, jonka Hall teki, oli se, oliko Elinor rouva nähnyt potilasta.

— Luonnollisesti, vastasi hän.

— Miltä hän näytti? Minä tarkoitan, minkä vaikutuksen hän teki teihin?

— Oi tuota villiintynyttä raukkaa, koko hänen päänsä oli yhtenä ainoana pörröisenä tukkana ja partana. Mutta valkeaihoinen hän on, sen minä näin silmistä. Jos tahdotte, voitte itse mennä häntä katsomaan, kunhan ette puhuttele häntä, sillä sen on lääkäri kieltänyt.

— Onko hän tajunnassaan?

— Enimmäkseen. Kuume taisi ensi vuorokautena olla korkea, ja hän houri koko lailla, mutta nyt hän on hiljainen ja rauhallinen, sanoo Maud. Mutta kovin heikko hän on.

— Niin, sanoi Margret, joka samassa astui sisään, hän ei jaksa puhua. Kun hetki sitten olin hänen luonaan, tunsi hän minut ja tahtoi sanoa jotain, mutta ei ääntäkään kuulunut, vaikka huulet liikkuivat. Elinor, sanoi nuori tyttö kääntyen hänen puoleensa, eikö voitaisi lähettää hakemaan parturia? Hänen villiintynyt ulkomuotonsa on kerrassaan kauhea.

Hall vastasi Elinorin puolesta, ja hänen äänensä oli hyvin luja.

— Ei, se ei käy laatuun. Rasituksesta voisi olla pahat seuraukset. Jättäkää se ajatus sikseen, miss Lawson.

— Sääli, huokasi tyttö alistuvaisesti. Olen varma siitä, että tuo parta peittää kauniit kasvonpiirteet. Näitkö hänen silmänsä, Elinor? Niin ihmeen siniset ja suuret.

Virallisen syyttäjän tutkinto oli lyhyt ja muodollinen. Läsnäolevat eivät tienneet paljon kertoa, eikä Jones itse voinut toistaiseksi vastata mihinkään kysymyksiin.

Mutta Hall keskusteli pitkän aikaa syyttäjän ja salapoliisien kanssa puutarhassa, ja seurauksena oli, että virkamiehet läksivät insinööri Hillbergin luo, joka saattoi heidät onnettomuuspaikalle, ja sitten kylään. Seuraavina päivinä tuli aina joku heistä tiedustelemaan sairaan vointia, mutta maalaislääkäri, joka kävi miltei joka päivä potilaan luona, kielsi toistaiseksi kuulustelun.

Ettei siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, kävi selville sinä päivänä, jolloin Jones ensi kerran jaksoi puhua. Miss Margretin, joka istui hänen vuoteensa ääressä, oli pakko kumartua hänen ylitseen voidakseen kuulla.

— Osuinko minä häneen?

— Keneen — ketä te tarkoitatte?

— Tuohon hiipivään peijakkaaseen, joka antoi minulle tämän iskun. — Hän osoitti sidettään.

— Hän pääsi pakoon.

— Ah!

— Tiedättekö kuka se oli?

Jones teki torjuvan liikkeen.

Hetken kuluttua hän kysyi:

— Entäs sulku — onko se avoinna?

— On, he räjähyttivät sen dynamiitilla.

Jones painautui väsyneenä tyynyjä vasten. Hänen huuliensa yli tunkeutui kuiskaus, joka Margretin mielestä kuului ikäänkuin: »Jumalan kiitos!»

Kun sitten oli todettu, ettei haavoittunut tiennyt kuka häntä oli ampunut — mikä olikin varsin luonnollista pimeyden vuoksi — vangitsivat salapoliisit kolme miestä kylästä ja veivät ne mukanaan. Noiden kolmen farmarin pyssyihin sopi näet kuula, jonka lääkäri oli poistanut haavoittuneen hartiasta. Kaksi heistä vapautettiin jälleen hyvin pian, mutta kolmas, kavalan näköinen tsekkiläinen, joka oli erittäin kiihkeästi vehkeillyt yhtiötä vastaan, pidätettiin Starvillen vankilassa.

Päivät kuluivat hitaasti eteenpäin, aurinkoisina ja kuumina.

Vaikkei Hallin läsnäolo ollutkaan täällä tarpeellinen, viipyi hän yhä Cottonwoodissa. Hän teki elämän Elinor rouvalle hirveäksi kiusaksi ilmestyessään alituisesti hänen tielleen. Elinorista tuntui miltei siltä, kuin Hall olisi vakoillut häntä. Hän seurasi häntä ja pikku Ingaa, joka nyt oli kokonaan jätetty äitinsä hoteihin, huoneesta toiseen, puutarhaan sekä heidän kävelyretkilleen vuoristoon. Vaikka Elinor ei salannut tunteitaan, vaan suorastaan viittasi siihen, että Hallin olisi aika poistua, niin ei hän lakannut häntä vakoilemasta, ja Elinor ihmetteli, mitähän hän sillä oikeastaan saattoi tarkoittaa. Sillä vaikka Hall ei tehnytkään hänelle enää rakkaudentunnustuksia, niin ilmenivät hänen tunteensa liiankin selvästi sekä hänen äänestään että liikkeistään, ja siitä tavasta, millä hän puhui tulevaisuudesta, saattoi huomata, että hän ajatteli itseään aina Elinorin rinnalla.

Vähemmän voimakas ja vaikutuksille altis luonne olisi näinä kärsimyksen päivinä alistunut kohtaloonsa. Mutta Elinoriin se vaikutti vain siten, että hän sitä kiihkeämmin etsi lohdutusta ja suojaa entisyyden muistoista ajattelemalla miestä, jolle hänen sydämensä kokonaan kuului. Hänen tunteessaan oli miltei uskonnollista hartautta, ja kiihkeimpinä hetkinään hän tunsi selvästi jumaloimansa miehen läsnäolon.

— Koettakaa saada potilaanne niin pian kuin suinkin terveeksi, sanoi Hall puoleksi leikillään, puoleksi kärsimättömänä eräänä päivänä miss Margretille, kun hän astui sairashuoneesta parvekkeelle, missä aamiaispöytä oli katettuna. Sillä jos tätä yövalvontaa kestää kauan, niin turmelette kokonaan kauniit silmänne. Te näytätte jo aivan kalpealta ja kurjalta, miss Margret.

Elinor rouva tarkasteli nuorta tyttöä ja oli samaa mieltä kuin Hallkin. Ja hän päätti ensi tilassa käydä itse Margretin tilalle. Mutta sitä hän ei aikonut ilmaista Hallille, sillä hän ei sietänyt kiistoja hänen kanssaan.

— Minä odotan vain, että voisin niin pian kuin suinkin viedä hänet mukanani Starvilleen, sanoi Hall.

Elinor huokasi. Siihen päivään oli vielä pitkältä…

— Kummallista, sanoi Margret, ettette te, mr Hall, koskaan käy katsomassa sairasta. Hän nukkuu nyt, niin että voitte kernaasti mennä sisään.

Ensi kerran ei Margret täten tehnyt pilkkaa Hallin »vastenmielisyydestä potilaita kohtaan», joksi hän itse sitä nimitti, ja hän päätti tehdä lopun siitä.

Äänettömästi he astuivat sairashuoneeseen. Maud laski sormen huulilleen varoitukseksi, ettei sairasta saatu häiritä, ja Hall astui hiljaa vuoteen jalkapäähän ja katseli potilaan karvaisia kasvoja. Maud ja Margret huomasivat molemmat, että Hall näytti tavattoman kalpealta, mutta ehkäpä se johtui vain sairashuoneen heikosta valaistuksesta. Paljoa myöhemmin vasta he käsittivät, mikä siihen oli syynä. Silloin he myös ymmärsivät, miksi hän nopeasti vetäytyi jälleen pois huoneesta, kun sairas äkkiä heräsi ja kuiskasi hiljaa:

— Vettä!