V.

Eteläisen sairaalan ylilääkäri Liverpoolissa, tohtori Bartlett, pudisti pahoillaan päätään sulkiessaan yksityishuoneen n:o 6:n oven.

— »Nimetön» huolestuttaa minua, sanoi hän hoitajattarelle. Ei huomattavaa muutosta parempaan tämän viikon kuluessa, vaikka olen koettanut kaikkia mahdollisia keinoja.

Hoitajatar huokasi. Mrs Burt oli erinomaisen ystävällinen vanha nainen, joka hoiti yksityishuoneittensa sairaita äidillisellä huolenpidolla ja valvoi aivan väsyksiin saakka, kunhan hän siten saattoi pelastaa jonkun »holhokeistaan». »Nimetön» — ei kukaan sairaalassa tiennyt kuka hän oli, siksi häntä nimitettiin tällä salaperäisellä nimellä — oli voittanut aivan erikoisesti hänen rakkautensa, osittain sen salaperäisyyden vuoksi, joka ympäröi häntä, osittain ja ehkä kaikkein eniten sen vaivan tähden, jota hän tuotti hänelle. Hän oli saanut valvoa useita öitä nimettömän tähden ja nähnyt hänestä enemmän vaivaa kuin kaikista muista sairaista yhteensä. Ja seurauksena oli nyt ollut se, että hänestä oli tullut hoitajattaren silmäterä.

Huokaus tuli siis suoraan sydämestä. Tohtori Bartlett, joka tunsi hoitajattaren varsin hyvin, sillä tämä oli parikymmentä vuotta palvellut hänen sairaalassaan, ei epäillyt hetkeäkään, ettei sairas ollut saanut parasta hoitoa mitä yleensä sairaalassa saattoi tulla sairaitten osaksi, mutta sittenkään hän ei ollut täysin tyytyväinen mrs Burtiin. Hän vaati joskus hoitajattarilta ihmeitä, joihin hän itse ei pystynyt, varsinkin sellaisissa tapauksissa, kun lääkkeet, leikkaukset tai muut suorastaan tieteelliset keinot eivät auttaneet, vaan parantuminen riippui pääasiallisesti älykkäästä hoidosta. Ja älykkyydestä mrs Burtia tuskin saattoi syyttää. Jos hän pitkän praktiikkansa aikana sittenkin oli saanut joitakin »ihmeitä» aikaan, niin johtui se pikemmin hänen sydämestään ja vaistoistaan kuin järjestään.

Sydän ja vaisto voi tosiaankin vaikeissa tapauksissa saada enemmän aikaan kuin loistavin äly. Ja sitä tohtori Bartlett oli toivonut numero XXX:n — »nimettömän» tapauksessa. Kun tämä toive kuitenkin petti, oli hän hiukan pahoillansa.

— Onko hän puhunut? kysyi hän.

— Ei, ei ainoatakaan selvää sanaa ole tullut hänen huuliltaan sen jälkeen kuin hänet tuotiin tänne. Olen melkein varma siitä, ettei hän ymmärrä englanninkieltä.

— Minä olen toista mieltä.

— Houriessaan hän puhuu aina jotakin muuta kieltä. Sisar Mary, joka ennen on ollut merimiessairaalassa, väittää hänen puhuvan ruotsia.

Tohtori nyökkäsi.

— Mutta meidän täytyy vähitellen saada hänet ilmaisemaan nimensä, sanoi hän. Viranomaiset ahdistavat minua kysymyksillään. He pelkäävät selkkauksia, jos mies esimerkiksi on varakas tai henkivakuutettu ja varmaankin hän on julistettu kuolleeksi.

— Tohtori siis luulee…?

— Siinä asiassa minun ei tarvitse nojautua vain oletuksiin. Heti ensi silmäykseltä näin, ettei mies kuulunut työläisluokkaan. Ei kellään työmiehellä ole niin pehmeitä lihaksia kuin hänellä. Kädet olivat tosin nahattomat, kun hänet tuotiin tänne, mutta se ei merkitse mitään. Olen sittenkin aivan varma asiastani. Vaikka mies siis ei ole raskaantyöntekijä, niin ei se silti tarvitse merkitä, että hän on varakas. Ehkäpä hän on tuota hienompaa skandinaavilaista vientitavaraa, jota lähetetään meren tuolle puolen.

— Niin, mutta hän ei ole mikään roisto, sanoi mrs Burt niin kiihkeänä ja suurella vakaumuksella, että tohtorin täytyi salavihkaa nauraa.

— Enhän minä sitä sanokaan, vastasi hän hyväntahtoisesti. Joka tapauksessa meidän täytyy saada selko hänen nimestään. Sen toimen minä annan teille, mrs Burt. Minulle hän ei vastaa.

— Entäs vaitiolokäsky, tohtori?

— Peruutetaan, tohtori nyökkäsi päätään. Yritetään nyt vastakkaisilla keinoilla, mutta varovaisesti — liiaksi ei saa lörpötellä. Hänen aivonsa eivät siedä vielä liiaksi voimistelua. Vain pieniä annoksia, joita vähitellen lisätään, ymmärrättehän?

— Ymmärrän kyllä, tohtori.

Barlett hymyili itsekseen, jatkaessaan kierrostaan sairaiden luona. Tuon kelpo lesken kasvot olivat äkkiä kuin kirkastuneet, kun hän oli peruuttanut määräyksensä, ettei sairaan kanssa saisi puhua. Tämä äänettömyydenlupaus oli hänelle varmaan ollut hirveän tuskallinen!

Sen saattoikin heti huomata, kun sairaanhoitajatar astui potilaan huoneeseen. Vähemmän totuudenmukaisesti kuin tarkoituksella rohkaista sairaan mieltä hän kertoi, että lääkärillä oli hyvät toiveet hänen parantumisestaan, koska itsepäinen kuume nyt vihdoinkin oli väistynyt ja sairas oli ruvennut hiukan syömään. Ulkona oli kevät, jatkoi hän sitten — saisikohan hän hiukan kohottaa kierrekaihdinta, jotta aurinko pääsisi pilkistämään sisälle? Ehkäpä hän saisi avata hiukan akkunaakin? Jospa hän vain tietäisi, miten ihana ilma oli!

Sairas ei vastannut mitään. Näytti siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt hoitajan puhetta. Sisäänpäinkääntynyt, miettivä ilme kasvoilla ei muuttunut hetkeksikään. Katse oli kiintyneenä vastakkaiseen seinään, ja kun se joskus siirtyi puhujaan, ei se ilmaissut vähintäkään ymmärtämystä. Jollei mrs Burt aikaisemmin olisi todennut, että sairas saattoi kuulla puhetta ja melua, olisi hän voinut luulla häntä aivan kuuroksi.

Kasvot päänaluksella olivat laihat ja kalpeat. Silmät olivat luonnottoman suuret ja niin kirkkaansiniset, että mrs Burt ei voinut kyllikseen ihmetellä niiden väriä. Otsalla hänellä oli side, ja kädet, jotka lepäsivät liikkumattomina peitteellä, olivat myöskin kääreissä.

Kun muutamat merimiehet viikkoa aikaisemmin olivat tuoneet »nimettömän» sairaalaan, oli skottlantilainen kapteeni muutamin sanoin kertonut, mistä he olivat löytäneet hänet. Matkalla Baltimoresta Liverpooliin oli »Iverness» -laivasta huomattu huhtikuun 17 päivänä vene, jonka mastossa oli liehunut hätämerkki. Veneessä oli ollut »Titanicin» nimi, ja siinä olevasta neljästä henkilöstä oli kolme kuollut joko nälkään tai kylmään, neljännessä oli vielä hiukan eloa, joskin hän oli tiedoton. Viimeksimainittu otettiin laivaan, jota vastoin ruumiit haudattiin merimiesten tapaan mereen. Pelastetun tila lääkärien tutkiessa häntä oli arveluttava, joskaan ei aivan toivoton. Hän oli nälästä ja janosta niin riutunut, että kuolema ei ollut kaukana, sitä paitsi oli hän saanut kylmänvikoja, niin kevyesti kuin hän oli puettu. Niinikään oli hänellä avoin haava päässä, kaikesta päättäen oli häntä tylsällä aseella isketty niin hirveällä voimalla päähän, että kallo oli murskautunut ja aivotulehdus oli pelättävissä. Keuhkokuume hidastutti vielä lisäksi yleistä parantumista, eikä sairasta oltu kaikista yrityksistä huolimatta saatu laivassa heräämään tajuntaan. Siinä tilassa hänet tuotiin Liverpoolin sairaalaan. Potilaalla ei ollut yllään minkäänlaisia vaatteita tai esineitä, joiden nojalla olisi voitu saada selkoa hänen nimestään tai säädystään.

Aluksi oli potilas sairaalassa sijoitettu yleiseen osastoon, kolmisenkymmenen muun sairaan pariin, mutta koska hänen tilansa oli huolestuttava ja hänen hoitonsa vaati erikoista huolta, oli hänet varsin pian siirretty mrs Burtin yksityis-osastolle. Koko sairaala seurasi erikoisella mielenkiinnolla »nimettömän» tilaa, ja niinpian kuin sanomalehdet olivat saaneet vihiä siitä, että sairaalaan oli tuotu eräs »Titanicin» uhreista, sisälsivät ne joka päivä selostuksia sairaan tilasta sekä panivat kaikenlaisia huhuja hänestä liikkeelle. Koko Englanti, vieläpä koko maailma puhui näinä päivinä yksinomaan tästä hirvittävästä valtameren onnettomuudesta, jossa toistatuhatta onnetonta matkustajaa oli heittänyt henkensä, ja Liverpoolin sanomalehdet, jotka muuten saivat tätä kauhuntapausta koskevat tietonsa Lontoosta käsin, käyttivät tilaisuutta hyväkseen kietoen tämän erikoisen sankarinsa salaperäisyyden merkillisimpään verhoon. Kerran oli eräässä uutiskiihkeimmässä lehdessä ollut »nimettömän» haastattelukin sekä hänen valokuvansa, vaikkei onnettoman uhrin huulien yli ollut tullut ainoatakaan sanaa sen jälkeen kuin hänet oli maihin tuotu. Siten »nimetön» oli tietämättään tullut kuuluisuudeksi, jonka kohtaloa tuhannet ihmiset seurasivat. Ja ennenkuin tiedettiin mitään hänen olosuhteistaan tai varallisuudestaan, olivat yhdistykset ja yksityiset henkilöt antaneet suuria summia haaksirikkoontuneen hyväksi käytettäväksi, ja useat hempeämieliset naiset lähettivät itsepäisesti hänelle kukkasiakin, joskaan potilaalla, joka juuri oli voittanut vaikean keuhkokuumeen, ei voinut niistä olla vähintäkään iloa.

Tämä yleinen huomio, jota osoitettiin »nimettömälle», enensi vielä sitä mielenkiintoa ja uteliaisuutta, jota mrs Burt tunsi potilastaan kohtaan, mutta katsellessaan nyt häntä, kun hän makasi liikkumatta ja tunnottomana vuoteellaan, huomasi hän, että se tehtävä, jonka ylilääkäri oli antanut hänelle, oli helpommin sanottu kuin tehty. Silminnähtävästi potilas ei ymmärtänyt englanninkieltä. Mrs Burt jutteli siitä huolimatta yhä edelleen ja koetellessaan potilaan ruumiinlämpöä, joka olikin jo melkein normaali, hän ensi kertaa ilokseen näki selvän ja järkevän ilmeen hänen silmissään.

Mrs Burt oli, vaistonsa ohjaamana, puhunut potilaalle tämän vanhemmista ja siitä levottomuudesta, jota he varmaankin tunsivat, kun he eivät tienneet, minne heidän poikansa oli joutunut. Ja kun potilas kuuli sanan »isä», joka englannin ja ruotsin kielellä on melkein sama, hätkähti hän.

Hyvän aikaa potilas makasi ääneti, mutta hän ei ollut enää liikkumaton. Varmaankin tuo sana »isä» tuotti hänelle levottomuutta. Hän kääntyi rauhattomana vuoteellaan ja nyppi peitettään. Kerta toisensa jälkeen hän kohotti oikeaa kättään ja tarkasteli sidettä, ojensi sormiaan ja katsoi avuttomana hoitajattareen.

Mrs Burt tarttui potilaan käteen ja puhui hänelle ikäänkuin rakkaalle lapselle.

— Särkeekö kättä? Sehän on melkein terve — parin päivän kuluttua voidaan side poistaa. Mikä onni, ettei siihen tullut verenmyrkytystä; se näytti sangen vaaralliselta aluksi…

Sairas liikutteli sormiaan ja katseli ympärilleen. Hoitajatar alkoi pelätä uutta kuumekohtausta.

Sitten hän lausui ensimäiset selvät sanansa puhtaalla englanninkielellä:

— Luuletteko, että kykenisin kirjoittamaan tällä kädellä?

Mrs Burt tuli niin iloiseksi, että hän ilman muuta rikkoi lääkärin määräyksen.

— Tietysti te kykenette! huudahti hän innoissaan. Malttakaahan — minä tuon heti paperia ja kynää.

Hänellä oli todellakin syytä iloita. Eivät koskaan mitkään arkipäiväiset englantilaiset sanat olleet tuottaneet hänelle niin paljon iloa kuin nämä — ja sitä paitsi hänellä oli toivoa varsin pian saada tietää potilaansa nimikin.

Palattuaan takaisin sairaan luo kohotti mrs Burt hänet istualleen vuoteessa ja laski paperin ja kynän tarjottimelle hänen polvilleen. Käsi, kun side siitä poistettiin, oli ikäänkuin kutistunut ja punaisen keltainen, mutta sormia saattoi liikuttaa, ja se oli pääasia.

— Mikä päivä on tänään, kysyi potilas.

— Toukokuun neljäs. Te olette ollut täällä täsmälleen viikon.

— Täälläkö minä olen? kysyi potilas osoittaen painettua nimeä paperin kulmassa: Liverpoolin eteläisessä sairaalassa.

— Aivan niin.

Ja sitten potilas kirjoitti vapisevalla ukon käsialalla valkealle paperille: »Liverpool toukokuun 4 p. 1904.»

Sitten hän äkkiä keskeytti.

— Se ei ole oikein, sanoi hän aivan varmasti.

— Mikä? Mrs Burt tuki häntä katsellen kirjoitusta sairaan olan yli.

— Päivämäärä, sanoi potilas moittivalla äänellä. Toukokuun 4 päivänä olin vielä kotona kartanossa.

Mrs Burt joutui ymmälle. Hän ei voinut käsittää, miksi potilas kirjoitti 1904, vaikka oli vuosi 1912. Tähän hän ei ollut valmistunut, eikä hän tiennyt mitä hän sen johdosta sanoisi, sillä varomattomalla sanalla voisi olla ikävät seuraukset. Mutta jotakin hänen täytyi sanoa. Seuraten siis vaistoaan hän virkkoi:

— Suokaa anteeksi, minä erehdyin. On kesäkuun 4:s.

Monivuotinen kokemus oli opettanut hänelle, ettei ollut hyvä vastustaa sairaita, joiden tila oli vielä arveluttava, sillä vastustus saattoi aikaansaada taudin uudistumisen tai häiritä parantumista. Mutta hän pelästyi pahasti, kun potilas kärsimättömästi kääntyi puoleksi häneen päin.

— Tarkoitatte tietysti heinäkuuta, sanoi potilas painostaen. Onnettomuus tapahtui kesäkuun 28 päivänä, siis täytyy nyt olla heinäkuu.

Ja välittämättä sen enempää hämmästyneestä hoitajattarestaan, alkoi hän kirjoittaa toiselle paperi-arkille hitaasti ja vaivalloisesti:

»Liverpool, heinäkuun 4 p. 1904.

Rakas isä ja äiti! — Minä pelastuin ihmeen kautta »Norjan» haaksirikosta. Makaan nyt sairaalassa. En ole jaksanut aikaisemmin kirjoittaa, mutta olen pahoillani, että olen tuottanut teille levottomuutta. Paranen kyllä pian. Terveisiä kaikille pitäjäläisille.

Henrik.»

Ei siinä ollut montakaan riviä, mutta osoitettuaan kirjeen »lautamies Petter Anderssonille» Porvoon seuduille, olivat hänen voimansa aivan lopussa ja hän vaipui hengästyneenä tyynyjen varaan.

Hetkeä myöhemmin oli kuume jälleen noussut.

Samana iltana neuvottelivat tohtori Bartlett ja mrs Burt yhdessä tohtorin yksityisessä vastaanottohuoneessa. Kelpo vanha hoitajatar oli siinä määrin suunniltaan, että hän vain suurella vaikeudella saattoi kertoa, mitä yksityishuoneessa n:o 6 oli tapahtunut. Vain se ajatuskin, ettei hänen potilaansa olisi ollut »täysin» järjissään, vaan että hänet ehkä siirrettäisiin mielisairaalaan, oli hänestä niin hirveä, että hän unohti kokonaan, mikä ansio hänellä oli ollut siinä, että tunnettiin nyt potilaan nimi.

Tohtori Bartlett istui kauan mietteissään. Tapaus oli hyvin vakava. Tosin hän ei, niinkuin mrs Burt, ollut huolissaan potilaan järjestä, mutta se vaara oli aina tarjona, ellei sairasta kohdeltaisi kyllin suurella varovaisuudella. Sehän oli selvää, että hän luuli olevansa mukana kahdeksan vuotta sitten sattuneessa haaksirikossa, ja sekoitti sen »Titanicin» tapaturmaan. Tohtori Bartlett muisti vallan hyvin »Norjan» onnettomuuden, ja sai helposti selkoa siitä, että päivämäärä, jonka potilas oli maininnut, piti paikkansa. Mutta kysymys oli nyt vain siitä, oliko tämä harhaluulo, varsin tavallinen muuten potilaille, jotka olivat saaneet kestää ankaria sekä henkisiä että ruumiillisia kärsimyksiä, vain satunainen, vain johtuiko se muistin katoamisesta, joka taas oli seurauksena siitä kovasta iskusta, jonka potilas oli saanut päähänsä ja joka ehkä oli vahingoittanut joitakin aivokeskuksia. Edellisessä tapauksessa sopiva hoito voisi poistaa pahan, mutta silloin olisi tärkeätä tuntea potilaan elämä ja olot viime kuluneina kahdeksana vuotena, ja siinäpä juuri pulma olikin. Olisi välttämätöntä kutsua sairasvuoteen ääreen joku henkilö, joka tuntisi potilaan entisyyden ja vähitellen voisi herättää hänen muistinsa henkiin, mutta mistä sellainen henkilö oli otettavissa. Oli selvää, ettei sairas ollut ensi kertaa ollut menossa Amerikkaan, sillä hän puhui englanninkieltä niin virheettömästi, että se voitti ensikertalaisten taidon täydellisesti. Hän oletti, että sairas näinä kahdeksana vuonna oli oleskellut seuduilla, missä englanninkieli oli pääkielenä, ja täytyi siis koettaa päästä henkilöiden yhteyteen, jotka tänä aikana olivat olleet hänen kanssaan tekemisissä.

Tässä asiassa hänellä oli ainakin yksi johde: nimi. »Nimetön» ei ollut enää nimetön. Kun sisar Maryn avulla oli saatu selkoa siitä, että potilaan kirjoittama kirje oli osoitettu hänen isälleen, niin ei ollut vaikea allekirjoituksen ja osoitteen avulla muodostaa hänen nimensä: Henrik Andersson. Tohtorin viaksi ei ole luettava, että hän tässä erehtyi, hän ei tietystikään voinut tietää, että monella paikkakunnalla Suomessa seurattiin sitä alkuperäistä tapaa, että sukunimi muodostettiin isän ristimänimestä.

Niinpä tohtori Bartlettin yritykset saada huoneen n:o 6:n potilas yhteyteen oman aikansa kanssa epäonnistuivat. Nimeä Henrik Andersson ei löytynyt »Titanicin» matkustajaluettelosta, ja vaikka sanomalehdet niinhyvin uudessa maailmassa kuin vanhassakin puhuivat tästä haaksirikkoontuneesta ruotsalaisesta, ei ilmestynyt ketään, jolla olisi ollut oikeuksia häneen. Ja jonkun ajan kuluttua palautettiin potilaan kirjoittama kirjekin avaamatta, ja sen kuorelle oli lyhyesti kirjoitettu:

»Vastaanottaja kuollut.»