IV.

Pattersonin talo Sheridan roadin varrella oli yksi niistä tuhansista kodeista, joihin tieto »Titanicin» haaksirikosta toi surua ja epätoivoa. Viimeiseen asti mrs Patterson toivoi, että hänen miehensä olisi pelastuneitten parissa, ja yhdessä tuhansien muiden vaimojen, äitien ja tyttärien kanssa hän seisoi tuona unohtumattomana huhtikuun aamuna Valkoisen Tähtilinjan rantasillalla New-Yorkissa, kun »Carpathia» laski maihin pelastuneet haaksirikkoiset mukanaan. Mutta turhaan hän etsi miehensä rakkaita kasvojenpiirteitä niiden joukosta, jotka astuivat rantasillalle, ja yhtä tuloksettomat olivat kaikki hänen tiedustelunsa. Ei kukaan ollut nähnyt mr Pattersonia viimeisen tunnin kuluessa ennen »Titanicin» uppoamista.

Hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että hän olisi saanut haudata miehensä ruumiin. Turha oli matka Halifaxiin ja kulku tunnettujen ja tuntemattomien loppumattoman pitkän rivin keskitse; ei ainoallakaan ollut kaivatun kasvoja. Kuolleet olivat haudanneet kuolleensa, ja hänen miehensä lepäsi nyt kaksi tuhatta jalkaa veden pinnan alapuolella valtameren pohjassa — hän oli yksi niistä 1.635:stä onnettomasta uhrista, jotka tässä merionnettomuudessa olivat tuhoutuneet koko maailman kauhuksi.

Kaikki, jotka joutuivat yhteyteen mrs Pattersonin kanssa tänä aikana, olivat pakoitetut tunnustamaan, että hän kesti ihmeellisesti onnettomuuttaan. Se on kyllä totta, että se, joka samoinkuin hänen veljensä, lääkäri, joka oli seurannut hänen mukanaan sekä New-Yorkiin että Halifaxiin, oli ollut tilaisuudessa tarkkaamaan häntä lähempää, epäilemättä olisi ollut sitä mieltä, että hänen levollisuutensa oli luonnotonta ja että siinä piili vaara. Tai huomioidentekijä olisi tehnyt sen johtopäätöksen, ettei puolisoiden suhde ollut hyvä ja että miehen äkillinen kuolema ei siis merkinnyt vaimolle suurempaa persoonallista menetystä. Ei kestänyt myöskään kauan, ennenkuin perhetuttavat tulivat surua valittamaan surutaloon ja ihmettelivät suuresti sitä välinpitämätöntä levollisuutta, jolla leski kantoi onnettomuuttaan, ja he vetivät siitä sen johtopäätöksen, ettei tämä avioliitto ollutkaan ollut niin onnellinen kuin he olivat luulleet. Ja siitä ei ollut pitkältäkään siihen otaksumiseen, että nuori leski ennen pitkää menisi uusiin naimisiin. Sillä kateellisimmankin hänen n.s. ystävättäristään täytyi myöntää, että Elinor Coyne Patterson sekä kauneudellaan että rikkaudellaan hyvinkin pian saisi viekoitelluksi miehen ansaansa. Mitä hänen kauneuteensa tuli, niin jotkut arvelivat, ettei hän koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin nyt viiden vuoden avioliiton jälkeen. Ja mitä varallisuuteen tuli, niin kaikki tiesivät, että insinööri Patterson vainaja oli tarmollaan ja kyvyllään suuresti lisännyt Coynen suvun rikkautta, joka hänen appensa kuoltua oli langennut hänelle.

Yksi henkilö olisi kuitenkin voinut karkoittaa kaikki nämät panettelut, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta. Se oli nuoren lesken veli, tohtori Tom Coyne. Tosin hän ei alkujaan ollut suopein silmin katsellut tätä avioliittoa: Henry Patterson oli hänen mielestään, niinkauan kuin hän ei tuntenut häntä lähemmin, ollut ulkomaalainen onnenonkija, joka oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta päästäkseen vankkaan asemaan anastamalla itselleen varakkaan perheen omaisuuden. Mutta mitä enemmän hän tutustui lankoonsa, sitä selvemmin hän käsitti erehtyneensä täydellisesti hänen suhteensa. Tom Coyne oli neljän vuoden kuluessa ollut tilaisuudessa läheltä tarkkaamaan lankoaan sekä puolisona että liikemiehenä, ja hän oli oppinut panemaan häneen arvoa ystävänä sekä ihailemaan häntä. Viime vuoden kuluessa oli tohtori asunut Philadelphiassa, missä hän harjoitti laajaa praktiikkaa köyhälistön ja työläisten parissa, mutta vaikka hän ei siis ollut seurannut sisarensa avioliittoa loppuun saakka, niin olisi hän voinut antaa päänsä pantiksi siitä, ettei sen onnellisempaa avioparia kuin Pattersonin ollut olemassakaan — kunnes kuolema äkkiä erotti heidät toisistaan. Hän oli voittanut täydellisesti sisarensa luottamuksen, ja niillä surullisilla matkoilla, joita he yhdessä olivat tehneet etsiessään kadonnutta, oli se vakaumus hänessä yhä varmistunut, että sisaren ja langon suhde oli ollut mitä parhain.

Sittenkin häntä ihmetytti sisarensa ulkonainen tyyneys. Se oli luonnollista niinkauan kuin hän toivoi miehen pelastuneen; mutta sittemmin se teki häneen kaamean vaikutuksen. Mutta samalla kun sisar kävi yhä levollisemmaksi, sulkeutui hän myös entistä enemmän itseensä. Veljen terävä lääkärinsilmä piti häntä yhä suuremman levottomuuden vallassa silmällä — se tuntui hänestä ikäänkuin tyyneltä ennen myrskyä, ja varmaankin seuraisi sitä vaikeampi kriisi, koska Elinor Patterson tähän saakka oli säilynyt kaikilta suuremmilta sielun järkytyksiltä.

Veljeä ihmetytti ajatellessansa, ettei hän kertaakaan tänä aikana ollut nähnyt kyyneleitä sisaren silmissä. Lopulta jännitys kävi niin sietämättömäksi, että hän suoraan kysyi häneltä mistä se johtui, ettei hän koskaan näyttänyt vähintäkään surun jälkeä.

— Minä suren, kun en voi olla hänen luonaan nyt, kun hän epäilemättä kipeästi kaipaa minun apuani, vastasi mrs Patterson levollisesti. Mutta minulla on selvä tunne siitä, että hän elää ja että me tapaamme vielä toisemme. Minun pitää vain olla kärsivällinen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että lääkäri huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta. Se ei ollutkaan siis perätön se epäilys, joka eräänä päivänä oli herännyt hänessä nähdessään pikku Ingan haikeasti itkevän äitinsä sylissä ja kuullessaan tämän lohduttavan häntä:

— Älä itke, pienokaiseni. Isä tulee kyllä pian takaisin, eikä sinun pidä uskoa mitä palvelijat sanovat.

Tom Coyne oli aikonut moittia sisartaan sen johdosta, että tämä esitti asian lapselle väärässä valossa, mikä hänestä ei ollut oikein ja sitä paitsi aivan turhaakin. Mutta nähdessään miten nuo sanat heti saivat lapsen rauhoittumaan, hän oli luopunut aikeestaan. Nyt hän sai sopivan tilaisuuden puhua asiasta, ja hän aikoi juuri sanoa, miten väärin oli antautua toiveitten valtaan, jotka kuitenkin pettäisivät, kun mrs Patterson lisäsi:

— Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa, Tom. Kaikista merkeistä päättäen tuo hirveä onnettomuus on tapahtunut. Mutta tämä on kokonaan tunteen asia. Eihän meillä ole minkäänlaisia todistuksia siitä, että Henry on — että minä olen jäänyt yksin. Ja niinkauan kuin meillä ei niitä ole, niin et voi estää minua toivomasta. Virallisesti olen pukeutunut surupukuun, eikä koskaan juolahtaisi mieleeni puhua aavistuksistani muille kuin sinulle ja pikku Ingalle. Ja sittenkin pelkään, ettet sinäkään ymmärrä minua.

— En osaa sitä todellakaan sanoa, sanoi Tom Coyne alakuloisena. Häntä suretti enemmän sisaren itsepetos kuin jos hän olisi antautunut mitä epätoivoisimpaan suruun. — Minä en ymmärrä sinua lainkaan. Suo anteeksi, mutta minun on mahdoton uskoa yliluonnollisiin asioihin, aavistuksiin, telepatiiaan ja sen sellaiseen!

— Minä tunnen sen selvästi, sanoi mrs Patterson painaen kädellään sydäntään, että Henry elää. Ja minä olen järjestänyt elämäni sen mukaan, että odotan häntä palaavaksi.

Sen hän olikin tehnyt. Ei mitään talossa saatu muuttaa — ei miehen työhuoneessa eikä makuusuojassa. Hän pyyhki itse joka päivä tomua miehensä kirjoituspöydältä ja hän istui niinkuin ennenkin suuressa nojatuolissa kamiinin edessä. Harvoin hän enää otti vastaan vieraita tai läksi itse tuttaviaan tapaamaan, mutta säännöllisesti joka aamupäivä vierivät hänen mustat ajopelinsä rantatietä pitkin Lincoln-puistoon ja taas takaisin. Hän vietti aivan samanlaista elämää kuin ennenkin, paitsi mitä säädyllisyys vaati niin vastikään leskeksi jääneeltä naiselta. Palvelusväkeä ei vähennetty; vain hovimestari, jonka läsnäolo ei ollut tarpeen, kun talossa ei pidetty enää vieraskutsuja, sai lähteä lomalle maalle.

Tom kehoitti sisartaan lähtemään ulkomaille päästäkseen vapaaksi tuosta itsepäisestä ja turhasta odotuksesta. Mutta mrs Patterson pani lujasti vastaan.

— Minäkö lähtisin matkalle, vaikka milloin tahansa voin saada sanoman Henryltä? huudahti hän. Miten voit edes sellaista ajatella, Tom!

Tom kohautti olkapäitään. Hänestä tuntui kiusalliselta, että sisar oli näin kokonaan piintynyt tuohon ajatukseensa. Mutta hän ei yrittänyt enää saada häntä järkiinsä. Olihan hän levollinen ja tyyni. Tom voisi siis palata takaisin työhönsä Philadelphiaan tarvitsematta pelätä, että hän laiminlöi sisartaan. Mutta hän päätti silloin tällöin käydä häntä katsomassa, sillä kriisin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua.

Tyhjältä tuntui talossa Tom Coynen lähdettyä. Rouva Elinor kulki itseksensä tahtomatta tunnustaa, että hän alkoi käydä levottomaksi. Hiipivä hermostuminen sai hänessä vallan, aivankuin salainen tauti. Hän rupesi ratsastamaan saadakseen liikuntoa, oli ulkona puolet päivää voittaakseen heikkoutensa, mutta se onnistui vain puolittain. Vaikka hän ruumiillisesti olisi ollut miten väsynyt tahansa, niin rauhaa hän ei sittenkään saanut. Hän oli sielullisesti sairas. Epäilys oli alkanut hiipiä mieleen, jo sekin seikka, ettei hän enää yhtä selvänä kuin ennen kuullut sisäistä ääntä, joka vakuutti miehen yhä elävän, teki hänet rauhattomaksi. Hän tunsi suurta tyhjyyttä, jäytävää kaipausta, vaikka hän ei uskaltanut mainita sitä nimeltä. Sillä hän tunsi, että jos hän kadottaisi uskonsa, niin hänen voimansa olisivat myös kokonaan lopussa.

Ja sittenkin — se oli hyvinkin vaikeaa joskus. Aika kului, eikä sanaakaan kuulunut Henrystä!

Kovin yksin hän olikin.

Olihan hänellä Inga, pieni nelivuotias, kultakutrinen tyttönsä, heidän yhteinen lapsensa. Hän koetti askarrella pienokaisen kanssa entistä enemmän, ja tyttö olikin hänen paras liittolaisensa. Omituista miten lapsen ajatukset olivat kiintyneet isään. Kun he olivat kahden, puhuivat he alituisesti isästä. Kesken leikkiäkin saattoi isä muistua lapsen mieleen, ja purskahtaen itkuun hän kysyi silloin äidiltä kietoen käsivartensa hänen kaulaansa:

— Sanopa, äiti, milloin isä tulee? Minun on niin hirveän ikävä häntä!

Tai hän opetti äidille kaikki ne leikit, joita isä oli hänelle opettanut, ja silloin hän sanoi usein:

— Niin ei isä olisi tehnyt. Hän teki niin ja niin. Kun hän tulee kotiin, niin hän opettaa sinuakin.

Sillä lapsi ei epäillyt hetkeäkään, ettei isä palaisi takaisin. Äiti oli sen sanonut ja uskoi itsekin isän palaavan. Mutta odotus tuntui kummastakin pitkältä…

Eräs henkilö kävi usein talossa tänä aikana. Se oli Oskar E. Hall, perheen asianajaja, suurikasvuinen, sileäksi ajeltu ruotsalais-amerikkalainen mies, sitä lajia, joka kernaasti unohtaa äidinkielensä ja kansallisuutensa niinpian kuin ei niistä ole enää suoranaista hyötyä. Patterson ja hän olivat tulleet Amerikkaan samalla laivalla, opiskelleet jonkun aikaa samassa collegessä ja tehneet ystävyysliiton, jossa edellinen aina oli antava, vieläpä siinä määrin, että Hall tuskin olisi ollut se mikä hän oli — asianajaja ja tunnetun lakitoimiston johtaja — jollei Patterson olisi avustanut häntä hyvälle alulle. Olivatpa he yhdessä perustaneet patenttitoimistonkin, joka kuitenkin lyhyen kukoistusajan jälkeen oli lopettanut toimintansa syistä, joita ei kukaan sivullinen tuntenut. Patterson oli sen jälkeen hankkinut Hallille työtä eri liikkeiden ja yhtiöiden palveluksessa, ja lopulta hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa toimeenpanijaksi. Henry Patterson, joka oli tunnettu huolellisuudestaan ja varovaisuudestaan kaikissa toimissaan, oli näet ennen lähtöään Eurooppaan tehnyt testamenttinsa, ja ominaista tälle kelvolliselle liikemiehelle oli se, että hän oli testamentissaan tarkasti määrännyt, miten hänen liikettään oli edelleen hoidettava lesken ja tyttären puolesta. Hallin tehtävä testamentin toimeenpanijana tuli sen kautta paljoa helpommaksi, ja siksipä saattoikin tuntua siltä, kuin ei Hall yksinomaan liikeasioiden tähden niin tuhka tiheästi olisi käynyt surutalossa, varsinkaan kun rouva Elinor ei ymmärtänyt paljoakaan liikeasioista ja täydellisesti luotti mr Hallin arvostelukykyyn.

Asian laita olikin sellainen, että — Hall tunnusti sen suoraan itselleen, vaikkei suinkaan muille — tarkalleen punnitut motiivit ohjasivat hänen askeleitaan, kun hän niin usein astui Pattersonin taloon. Rouva Elinor oli siihen aikaan, jolloin hän oli vielä miss Elinor Coyne, viehättänyt häntä suuresti, ehkäpä ei niin paljon kauneutensa voimalla kuin isänsä rahoilla. Sillä Oskar E. Hall oli laskeva luonne, joka jo varhain oli oppinut, että tunteet voivat helposti johtaa harhaan, jos niiltä puuttuu aineellista pohjaa, ja karriääri oli ollut alusta alkaen hänen elämänsä ojennusnuorana. Elinor Coyne olisi merkinnyt hänelle onnenpotkausta, joka olisi saattanut hänet päämäärään, mutta Henry Patterson oli ennättänyt väliin ennenkuin asianomainen oli aavistanut mitään siitä hiljaisesta taistelusta, jota ystävät olivat käyneet keskenänsä. Hall oli purrut hampaansa yhteen ja niellyt pettymyksensä. Jos hän mielessään oli katkera onnellisempaa ystäväänsä kohtaan, ei hän sitä ainakaan osoittanut. He työskentelivät yhdessä niinkuin ennenkin, ja Hall käytti huoleti hyväkseen niitä etuja, joita hänellä oli ystävänsä asemasta Coynen talon vävynä. Joskus hän hiukan katkerasti hymyillen arveli, että hänen etunsa oli yhtä suuri kuin toisen n.s. onni — ja sitä paitsi hän oli riippumaton!

Hall ei ollut oikeastaan seurustellut Pattersonin talossa. Vain silloin tällöin oli hänet kutsuttu suurempiin kutsuihin, ja aina hänen käytöksensä emäntää kohtaan oli ollut niin moitteeton, että Patterson miltei oli unohtanut, että he kumpikin olivat kilpailleet hänen suosiostansa. Ainakin hän oli aivan rauhallinen Hallin tunteiden suhteen, koska hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa toimeenpanijaksi, tehtävä, jonka pakostakin täytyi saattaa hänet yhteen lesken kanssa.

Tässä suhteessa ei Henry Patterson ollut kuitenkaan ollut kyllin tarkkanäköinen. Tosin ei rouva Elinor, onnettomuuden tapahtuessa, tiennyt mitään Hallin tunteista, mutta siinä oli jo kylliksi, että tie lesken luo oli avoinna, jotta Hall ryhtyisi toimeen. Olihan Elinor Patterson sitä paitsi arvokkaampi saalis kuin Elinor Coyne — sen tosiasian asianajaja tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän, joka päiväkausia istui Pattersonin tilikirjojen ääressä, oli täysin selvillä hänen liikekannastaan.

Asia olisi siis selvä mitä häneen tuli. Tällä kertaa oli kultalintu pyydettävä ansaan millä hinnalla hyvänsä! Tavattomalla huolella ja viekkaudella, joka oli pelastanut hänet monestakin pulasta, hän suunnitteli sotajuontaan.