VIII.

Ovenvartija ylilääkärin odotushuoneessa astui sisään ja ojensi käymäkortin lääkärille. Oli kiireisin vastaanottoaika, ja tohtori Bartlett seurasi aina jyrkästi potilaiden järjestystä, jonka vuoksi hän loi hämmästyneen ja tyytymättömän katseen harmaahapsiseen palvelijaansa, joka uskalsi häiritä neuvottelua.

— Mikä nyt? kysyi hän äreästi.

— Eräs herra pyytää saada puhua teidän kanssanne, herra. Asia koskee mr Andersonia huoneessa 6.

— Sanomalehtimieskö?

— Ei, herra. Hän sanoo tulevansa suoraan Ruotsista tärkeässä asiassa.

— Vai niin — hm! Tohtori Bartlett otti kortin käteensä ja luki: »Oskar Carlson, tilanomistaja, Härnösand.» Sitten hän sanoi: — Päästäkää mr Carlson ensi kerralla sisään!

Tohtori, tutkiessaan potilasta, joka satunnaisesti oli hänen luonaan, oli kovin kiihkeä saadakseen tavata vierasta. Ehkäpä siinä vihdoinkin oli sanoma siitä maailmasta, jossa tuo salaperäinen sairas oli elänyt ja liikkunut ennenkuin onnettomuustapaus heitti hänet sairasvuoteelle. Sen jälkeen kuin oli toukokuun 4 päivänä äkillisesti herännyt täydellisestä tiedottomuudesta oli potilas uudelleen vajonnut niin suureen tylsyyteen, että oli alettu epäillä hänen järkeään. Vaikka hänen ruumiillinen tilansa olikin huomattavasti parantunut, olivat hänen henkensä voimat uinahtaneet uudelleen. Hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä vastannut mihinkään kysymyksiin. Ettei hän kuitenkaan ollut kadottanut puhekykyään, kävi ilmi niistä sekavista ja sairaala-ympäristölle käsittämättömistä puheista, joilla hän nukkuessansa koetti vaistomaisesti ottaa takaisin sen, minkä hän kadotti valveilla ja mykkänä ollessaan. Sen lisäksi hän oli kovin alakuloinen sekä omituisen ärtyisä, josta kaikesta saattoi olla mitä vakavimmat seuraukset. Yhä suuremmalla levottomuudella oli siis tohtori Bartlett, kuten kaikki muutkin, jotka mielenkiinnolla seurasivat tätä tapausta, odottanut sitä päivää, jolloin jokin asia herättäisi potilaan tästä vaarallisesta tilasta. Turhaan oli koeteltu useita keinotekoisia menettelytapoja toivotun tuloksen saavuttamiseksi ja oli päätetty jättää kaikki sikseen toivossa, että onnellinen sattuma palauttaisi onnettoman elämään.

Tohtori Bartlett otaksui tämän hetken nyt tulleen. Hän tarkasteli sisään astuvaa ruotsalaista, pyytäessään häntä istumaan. Vieras oli pitkä, vahvarakenteinen mies, hiukan neljännelläkymmenellä; kasvot olivat täyteläiset ja ilmeettömät, tukka harva ja silmät pienet, levottomasti vilkuilevat, teräksenharmaat. Tämä kookas olento oli puettuna harmaaseen matkapukuun, jossa, vaikka se olikin aivan moitteeton, oli kuitenkin amerikkalainen leima. Tohtori Bartlett totesi lääkärin tottuneella silmällä, että hänen edessään oli kansan mies, joka oli kohonnut yläpuolelle omaa luokkaansa, mies, jolla oli talonpojan rautainen terveys ja itsepäinen tahdonvoima, mutta jossa myöskin oli runsaasti talonpojan viekkautta hyväntahtoisten kasvojen poimujen alla. Sanalla sanoen tyyppi, joka ei herättänyt luottamusta.

Mies esitti asiansa englanninkielellä, jonka läpi kuulsi amerikkalaisen korostus.

— Minä olen mr Andersonin hyvä ystävä, sanoi hän, ja minulle on annettu toimeksi saattaa hänet takaisin Suomeen. Me — minä tarkoitan hänen omaisensa — oletamme, ettei hän niiden kärsimysten jälkeen, joita hän on saanut kestää, jaksa enää käydä käsiksi siihen taisteluun, joka uhkaa siirtolaisia kaukaisessa lännessä.

— Siinä te olette aivan oikeassa, sanoi tohtori. Ja minä sanon suoraan, että olemme erittäin iloiset, kun vihdoinkin olemme tavanneet jonkun, joka ottaa pitääkseen hänestä huolta. Tämä tapaus on ollut vaikeimpia mitä meillä koskaan on ollut. Mutta ennenkuin rupean lähemmin selittämään hänen tilaansa, pyydän saada tehdä teille muutamia kysymyksiä.

Vieras nyökäytti päätään.

— No niin — ensiksikin, mistä se johtuu, että hänen omaisensa nyt vasta, kolmen kuukauden kuluttua »Titanicin» haaksirikon jälkeen, antavat kuulla itsestään?

Mr Carlson teki käsillään valittavan liikkeen.

— Me olemme luulleet häntä kuolleeksi, sanoi vieras. Hänen nimensä ei ollut niiden joukossa, jotka »Carpathia» laiva pelasti, eikä myöskään yksi niistä ruumiista, jotka »Mackay Bennett» saattoi maihin. Me otaksuimme siis, että hän oli saanut hautansa valtameren pohjassa. Vasta viikko sitten näimme lehdissämme ilmoituksen, että eräs Henrik Anderson, kotoisin Porvoosta, Suomesta, oli pelastunut haaksirikosta ja makasi nyt eräässä sairaalassa voimatta antaa itsestään minkäänlaisia tietoja. Toivottavasti tämä ilmoitus ei tarkoita sitä, että hän on tullut mielisairaaksi?

Vieraan kasvoilla karehti jännittynyt ilme. Tohtori Bartlettin mielestä hänen katseensa tuntui kovin omituiselta.

— Sepä on merkillistä, sanoi tohtori miettivästi. Me olemme moneen kertaan lähettäneet tiedusteluja mr Andersonin kotimaahan, ja olisihan niiden jo paljoa aikaisemmin pitänyt tulla yleisön tietoon. Asiasta toiseen: ovathan mr Andersonin vanhemmat kuolleet? —

Vieras näytti hetken epäröivän.

— Ovat, sanoi hän sitten omituisen pitkään. Isä kuoli pari vuotta sitten, äiti vieläkin varhemmin. Minä tulen tänne hänen lähimpien sukulaistensa — sisarustensa ja lankonsa — puolesta. Pyydän samalla huomauttaa, ettei ole lainkaan kumma, jos teidän tiedustelunne, jotka kai etupäässä kohdistuivat Porvooseen, eivät ole osuneet meidän korviimme Härnösandiin. Nämä molemmat paikkakunnat ovat näet satojen peninkulmien päässä toisistaan. Härnösand on Ruotsissa eikä Suomessa.

— Vai niin. — Tohtori Bartlett tuumi hetken aikaa. — Luuletteko että mr Anderson voi tuntea teidät?

— Siitä en ole varma, vastasi vieras, ja tohtori huomasi, miten omituisen levoton hän oli. Se riippuu kokonaan hänen muististaan.

Lääkäri nousi äkkiä ja soitti.

— Minä tutkin teitä yhdessä. Siitä tulee paljon riippumaan.

Odottaessaan mrs Burtin tuloa istuivat molemmat herrat vaiti. Tohtori tarkkasi vierasta, joka näytti kovin hermostuneelta. Hänessä oli herännyt epäilyjä, eikä hän sairaalan johtajana tahtonut ilman muuta jättää potilastansa vääriin käsiin.

Mrs Burt kertoi, että mr Anderson paraillaan oli pihalla kävelemässä, mutta oli heti valmis kutsumaan hänet sisään, kuultuaan mistä oli kysymys. Mutta tohtori kielsi; hänestä oli parempi, että kohtaus tapahtui ulkona.

Mrs Burt astui edeltä hyvin nopeasti. Hänen lempipotilaansa saisi tavata tuttavan! Varmaankin hän tulisi nyt järkiinsä!

Tohtori Bartlett antoi mr Carlsonille muutamia määräyksiä:

— Nähdessänne hänet ette saa joutua suunniltanne. Teidän täytyy pysytellä aivan passiivisena, koettaa vain päästä hänen näköpiiriinsä. Onnettomuustapauksesta ette saa myöskään puhua, se tekee hänet vain levottomaksi. Kas, tuossa hän on!

Pihalla käveli joukko sairaita. Toiset näyttivät iloisilta ja tervehtivät tohtoria ystävällisesti. Toiset olivat synkän näköisiä ja pysyttelivät erikseen. Potilas, jota tohtori osoitti, seisoi pää alas painuneena ja kaivoi kepillään hiekkaa.

He astuivat aivan hänen ohitseen, mutta hän ei katsonut eteensä. Vieraaseen hän vaikutti kovin järkyttävästi, ikäänkuin toisesta maailmasta tuleva kummitus. Hän oli kovin kalpea ja hänen kasvonsa lihakset värähtelivät hermostuneesti. Lääkäri koetti turhaan saada hänen katsettaan kiintymään itseensä.

— Häntäkö te etsitte? kysyi lääkäri, kun toinen oli vaiti.

Vieras nyökkäsi. Ruvetessaan puhumaan kuului hänen äänensä paksulta.

— Hän se on, Henrik, minun koulutoverini… Eikä sittenkään hän. Mies parka, kylläpä hänen on täytynyt kokea paljon muuttuakseen tuolla tavalla!

He kääntyivät ja kulkivat vielä kerran aivan potilaan ohitse. Kun hän ei nytkään katsonut heihin, pysähtyi tohtori ja sanoi:

— Hyvää päivää, mr Anderson.

Potilas nyökäytti hänelle päätään.

— Te tulette pian niin terveeksi, että voimme päästää teidät kotiin, vai mitä?

Ei vastausta. Suuret, kirkkaansiniset silmät tuijottivat epäilevästi tohtoriin.

Vieras seurasi lääkärin antamaa viittausta ja tuli hänen viereensä. Sairaan katse siirtyi hitaasti häneen. Äkkiä siinä kuvastui terävyyttä ja järkeä. Se tunkeutui tutkivasti toisen kasvoihin, samalla kuin tavaton hämmästys ilmeni hänen kasvoillaan.

Sitten hän astui askeleen lähemmäksi ja ojensi ensin toisen ja sitten toisen kätensä. Hän kakisti kurkkuaan, mutta kun hän alkoi puhua, sanat sointuivat selvinä hänen omalla kielellään:

— Sinä olet tullut vapauttamaan minua, Oskar! En tahdo hetkeksikään enää jäädä tähän vankilaan. Lähtekäämme pois!

Laihat kädet puristivat kiihkeästi nuoruudenystävän käsiä.

Mr Carlson kääntyi puolittain lääkäriin, ja hänen kasvonsa loistivat voitonriemusta.

— Katsokaa, tohtori, hän tuntee minut. Hän tahtoo itse lähteä pois täältä. Ei suinkaan siinä mitään esteitä ole?

— Tule, tule! huusi sairas koettaen vetää hänet mukanaan.

— Te saatte malttaa mielenne, kunnes kaikki on järjestyksessä, sanoi tohtori Bartlett, joka oli nyt varma siitä, että vieras oli oikealla asialla. Te saatte keskustella neljännestunnin — sitten olen tavattavissanne yksityishuoneessani, mr Carlson.

— Mutta muistakaa, kuiskasi hän vieraan korvaan, älkää vastustako häntä liiaksi. Muistakaa, että hän elää kahdeksan vuotta jäljessä ajasta.

Sitten hän läksi, mrs Burtin seuraamana.

Vieras katsoi heidän jälkeensä hämmästynyt ilme kasvoillaan.

— Kahdeksan vuotta jäljessä ajasta, mutisi hän kerta toisensa jälkeen. Kahdeksan vuotta! Silloinhan me ensi kertaa matkustimme valtameren yli.

Hänen kasvoillaan väreili tavattoman tyytyväinen, miltei voitonriemuinen ilme, kun tämä hämmästyttävä tosiasia selvisi hänelle. Sitten hän kääntyi sairaan puoleen, joka yhä piteli häntä kädestä kiinni. Niin pian kuin lääkäri oli kadonnut näkyvistä, veti potilas hänet mukanaan puutarhasohvan luo ja alkoi puhua nopeasti ja nykähdellen.

— Nuo lurjukset! huudahti hän. He ovat pitäneet minua kuin vankia sillä verukkeella, että olen muka sairas… Minä olin sairas, mutta viikkokausia olen jo ollut aivan terve… Kylläpä olen saanut kärsiä täällä! Ajattelepas, kun he koettivat uskotella minulle, että muka elämme useita vuosia ennen aikaamme… Eikä koko talossa ole almanakkaa. Varmaankin he ovat hulluja kaikki. Minusta tuntuu aina, niinkuin minä olisin ainoa viisas koko talossa… Vie minut täältä pois, muuten minäkin tulen hulluksi… Sinä tulit viime hetkessä…

Ja tehden äkkikäännöksen:

— Miten äiti jaksaa? Entäs isä? He ovat varmaankin luulleet minua kuolleeksi. Ja parasta se olisikin ollut. Mitä hyötyä siitä on, että on pelastunut haaksirikosta joutuakseen hulluinhuoneeseen?

— Ajatteles, mitä nuo lurjukset ovat keksineet, jatkoi hän. He uskottelevat minulle, että isä on kuollut. Ja jo neljä vuotta sitten! Vain kiusatakseen minua. Nuo koirat!

Hän pui nyrkkiään taloa kohti.

— Kunhan vain pääsen täältä, niin he saavat kuulla kunniansa! Minä vedän heidät oikeuteen, ja heidät tuomitaan kuritushuoneeseen. Sen he ansaitsevatkin!

— Koeta rauhoittua, Henrik, sanoi toinen, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kiivaana. Sinun ei ole hyvä kiihoittua tuolla tavalla. Tuumikaamme mielemmin, mitä sinun pitäisi nyt tehdä. Kotiin sinun ei maksa vaivaa matkustaa, siellä on leivästä puute. Ja Amerikassakin on nykyään huonot ajat. Mutta Austraaliassa…

He neuvottelivat asiasta hetken aikaa. Nyt sairas oli aivan levollinen; toive, että hän pian pääsisi pois täältä, oli kuin lääkettä hänen sairaille hermoilleen, ja toinen luuli päässeensä selville siitä, etteivät hänen sielunvoimansa olleet kärsineet vahinkoa muussa kuin yhdessä suhteessa. Tohtori oli oikeassa: kahdeksan vuotta oli kuin poispyyhitty hänen elämästään.

He olivat juuri päättäneet lähteä Austraaliaan, kun mr Carlsonia käskettiin tohtorin puheille.

Ystävät erosivat päättäen pian tavata taas toisensa.

— Pari seikkaa olisi selvitettävä, ennenkuin päätämme sitä tai tätä, sanoi tohtori Bartlett, kun vieras oli käynyt istumaan hänen työhuoneeseensa. Te huomasitte kai, ettei mr Anderson muista mitään viimeisistä kahdeksasta vuodesta. Hänen viimeinen muistonsa kohdistuu »Norja» laivan haaksirikkoon. Tiedättekö te, oliko hän siinä mukana?

— Se oli hänen ensimäinen matkansa Amerikkaan. Minäkin olin silloin mukana.

— No, siitä päivästä alkaen siihen päivään, jolloin hän saapui tänne, on kaikki pyyhkäisty pois hänen muististaan. Mutta omituista kyllä ovat muutamat koneelliset taidot, joita hän tänä aikana luultavasti on saavuttanut, pysyneet ennallaan. Esimerkiksi hänen englanninkielen taitonsa. Ei suinkaan hän osannut englanninkieltä ennen 1904:ää?

— Ei. Enintään hän osasi sanoa »yes» ja »no» ja »all right».

— Katsokaahan! Tästä olen tehnyt sen johtopäätöksen, että hän sairastaa paikallista aivohalvausta, joka varmaankin on aivan satunnaista. Hänellä on aivoissa kasvannainen, jonka äkillinen, kova isku pääkalloon varmaankin on aiheuttanut. Kasvannainen painaa muistikeskuksia ja estää niiden toimintaa. Tämä vika voitaisiin kuitenkin saada korjatuksi leikkauksen avulla, mutta se on siksi monimutkainen ja vaarallinen, etten ole uskaltanut sitä tehdä hänen omaistensa suostumuksetta. Sentähden olen odottanut. Teidän on nyt hänen omaistensa asianajajana päätettävä, onko leikkaus tehtävä.

— Onko se hengenvaarallinen?

— On kyllä.

— Mutta jos se onnistuu, niin oletteko varma siitä, että sairaan muisti palaa jälleen?

— Olen.

Mr Carlson tuumi kauan aikaa ja pyysi lopulta parin päivän miettimisaikaa.

— Ystävälläni on lanko, joka on etevä kirurgi, sanoi hän. Minun täytyy sähköteitse neuvotella hänen kanssaan, ennenkuin teen päätöksen asiassa. Olen hyvin kiitollinen tarjouksestanne. Mitä maksuun tulee…

— Suokaa anteeksi, että keskeytän, sanoi tohtori Bartlett. Tahdon vain huomauttaa, että potilas, englantilaisten avuliaisuuden ja osanoton johdosta, pystyy itse täydellisesti korvaamaan sekä tähänastiset velkansa sairashuoneelle sekä mahdollisen leikkauksen kulut.

— Hyvä! Mutta vielä yksi kysymys: onko aivan mahdotonta, että ystäväni jonkun sattuman nojalla voisi saada jälleen muistinsa?

— Aivan mahdotonta, vastasi tohtori. Tämä sattuma tuottaisi hänelle samalla — kuoleman.

Jos tohtori Bartlett olisi voinut nähdä sen tyytyväisyydenilmeen, joka loisti vieraan kasvoilla, kun hän lopetettuaan keskustelunsa nousi autoon, niin hän olisi ollut varovaisempi. Ja jos hän olisi kuullut, mitä vieras voitonriemuisena mutisi itsekseen, nojautuessaan mukavasti vaunun tyynyjä vasten, niin hän ei koskaan olisi suostunut jättämään potilastansa hänen käsiinsä. Sillä nuo sanat kuuluivat:

— Nyt hän on minun vallassani! Nyt Henry Patterson katoaa täydellisesti!

Kun hän seuraavana päivänä ilmestyi jälleen sairaalaan, oli hänellä Austraalian-piletti taskussaan. Hän sanoi tohtori Bartlettille, että potilaan lanko Suomessa tahtoi välttämättä itse suorittaa tämän vaikean leikkauksen, eikä tohtorilla ollut siis muuta tehtävänä kuin jättää potilas mr Carlsonin huostaan. Ja sen hän tekikin huoahtaen helpotuksesta.

Mutta mrs Burt vuodatti kyyneleitä vaunujen vieriessä pois hänen rakkaimman potilaansa kera.