I.

— Upota, sanoitteko upota, herra, pisti pieni, kuiva englantilainen puheen väliin. Hän oli hermostuneen vilkas verrattuna useimpiin maanmiehiinsä ja hätkähti joka kerta, kun hän sanoi jotakin. — Ei pidä koskaan maalata pirua seinälle.

— Upota — loruja! sanoi kalpeanlihava amerikkalainen, joka istui mukavasti nojautuneena tuolissaan, jalat uunin ristikolla. Hänen huomattavin ominaisuutensa oli huolimaton velttous, mikä ilmeni myöskin hänen puheestaan… Saattoi huomata, että hän oli politikoitsija ja tottunut saamaan maksua joka sanastaan. — Loruja. Tämä laiva ei voi upota — sen on aivan mahdoton upota, hyvät herrat. Me olemme täällä yhtä hyvässä turvassa kuin kuivalla maalla.

— Myönnetään, hymyili kaljupäinen irlantilainen. — Ainakin yhtä hyvässä turvassa kuin New-Yorkissa. Kuinka monta tuhatta henkeä kuolikaan tapaturmaisesti viime vuonna New-Yorkin kaduilla? Luin siitä vastikään sanomalehdissä, mutta olen unohtanut.

Istuttiin tupakkasalongissa ryhmittäin ja juteltiin päivällisen jälkeen. Kamiinissa paloi tuli, ja herrat olivat ryhmittyneet sen ympärille. Sikaarien savu leijaili sinisenä pilvenä katossa, valaistus oli silmiähäikäisevä suuressa huoneessa, ja jolleivät jättiläislaivan voimakkaat koneet, ikäänkuin valtasuonen iskut, olisi värähyttäneet suunnatonta runkoa, hiljaa kilistelleet pöydällä olevia laseja sekä kruunujen kristalleja, olisi voinut luulla olevansa jossakin komeassa klubissa Piccadillyn tai Fifth Avenuen varrella. Ympäröivä komeus sekä säännöllinen, ikäänkuin pumpuliin kiedottu tykyttävä ääni vaikutti unettavasti matkustajiin; ja kun tanssisalista kuului silloin tällöin joitakin yksityisiä hiveleviä soiton tahteja, tuntuivat ne ikäänkuin kehtolaululta. Keskustelu sujuikin hiljaisesti. Ei kukaan huolinut olla älykäs näin heti päivällisen jälkeen; ihmiset puoleksi torkkuivat, imivät sikarejaan ja sanoivat silloin tällöin sanan kohteliaisuudesta matkatovereilleen, näille vieraille ihmisille, jotka valtamerenmatka oli tuominnut muutamaksi päiväksi yhteen ja jotka, niin pian kuin he pääsivät maihin, hajaantuivat joka ilman suuntaan tapaamatta koskaan enää toisiaan tässä maailmassa. Monet istuivat yksinäänkin, velttoina, uneliaina. Ensi päivinä laivan lähdettyä Southamptonista, oli vielä ollut jotakin uutta nähtävänä. »Titanic», maailman suurin ja kallisarvoisin höyrylaiva oli ensimäisellä matkallaan, siitä piti tulla oikea rekordimatka, ja laivassa oli paljonkin nähtävää. Mutta parin päivän kuluttua oli kaikki tämä uusikin, jonka piti hämmästyttää maailmaa, muuttunut vanhaksi ensimäisen luokan pohatoille, ja nyt sitä vain haukoteltiin toistensa seurassa. Laivassa oli koko joukko kuuluisuuksia sekä vanhasta että uudesta maailmasta — kauneudestaan tai rikkaudestaan tai skandaaleistaan kuuluisia naisia, monimiljonäärejä, joiden nimet kilahtelivat rahaa ja joita ikuisesti ympäröi ikäänkuin kultainen sädekehä, englantilaisia ylimyksiä, amerikkalaisia trustimagnaatteja, ja joukossa joitakin persoonallisuuksia, joiden kuuluisuus johtui muustakin kuin rahasta tai arvonimistä: kuuluisa taiteilija, tunnettu kirjailija, maailmantuttu sanomalehtimies. Sanalla sanoen valiojoukko, kahden maanosan hienoin matkailijaseura, jossa yksityiset henkilöt loistivat kuin auringot monine kiertotähtineen. Kamiinin ympärille kerääntyneen ryhmän keskipisteenä ei ollut hermostunut englantilainen, joskin hän matkailijana oli saavuttanut maailmanrekordin ja kiersi nyt viidettä kertaa maailman ympäri, ei myöskään amerikkalainen politikoitsija, vaan valkopartainen, lempeä vanha herra, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta pisti esiin kaksi ystävällistä silmää. Hän oli selaillut erästä aikakauslehteä ja kuunnellut puhetta puolella korvalla. Nyt hän nosti silmänsä lehdestä:

— Minä puolestani olen aina levollisempi valtamerellä kuin Lontoossa, sanoi hän. Kitty, pieni henkeni, on jo aikoja sitten ennustanut minulle, miten minä tulen kuolemaan — ja sen minä vain voin vakuuttaa teille, ettei se tapahdu merellä. Minulla on sitä paitsi vielä paljon koettavaa sitä ennen, sanoi hän täysin rauhallisena.

Hän saattoi varsin hyvin edellyttää, että kuuntelijat tunsivat »Kittyn, hänen pienen henkensä», sillä kuuluisan sanomalehtimiehen spiritistisistä kokemuksista kertoivat kaikki maailman sanomalehdet, ja useamman kerran oli pikku Kitty hennolla henkisormellaan ohjannut maailmanpolitiikan lankoja. Ei kukaan seurassa hymyillytkään tälle väitteelle, miten naiivilta se kuuluikin ukon suussa.

Hetken kuluttua sanoi joku:

— Missähän me nyt oikein olemme?

— Luultavasti Cap Racen tienoilla, vastasi eräs herroista.

— Cap Race, sanoi hermostunut englantilainen ja suoristi selkäänsä. Se on kriitillinen kohta! Baedekerittäkin teidän, että se on meren hautausmaa — vaarallisin kohta koko pohjoisosassa Atlantia.

Ja kenenkään kehottamatta hän alkoi kertoa niistä vaaroista, jotka uhkaavat laivoja täällä Newfoundlandin itäisimmässä kärjessä: usvista, vedenalaisista kareista, jäävuorista, koillismyrskyistä, jyrkistä rannoista, salakavalista virroista… Ja hän mainitsi joukon laivoja, jotka täällä olivat haaksirikkoutuneet. Se oli tuskallisen pitkä lista.

Yksin irlantilainenkin kävi vakavaksi. Hetken aikaa kuului vain koneitten jyskettä ja keskustelun mutinaa huoneen muista osista. Äkkiä sanoi politikoitsija:

— Noiden onnettomuuksien ei tarvitse kuitenkaan pilata meidän mielialaamme. Ensiksikään ei tämä laiva voi upota; ajatelkaahan vain kaksinkertaisia pohjia, vedenpitäviä laipioita, j.n.e. Toiseksi ei jäävuorien aika vielä ole. Kolmanneksi on ilma selkeä eikä tuule…

— Ja neljänneksi meillä on yhtiön johtaja matkassa, puuttui irlantilainen puheeseen. Hän osoitti solakkaa, viiksiniekka-herraa, joka loikoili nojatuolissa vähän matkan päässä heistä. — Sehän on suurin varmuus.

— Haaksirikoista puhuttaessa, sanoi eräs herra, joka tähän mennessä ei ollut ottanut osaa keskusteluun, niin onhan täällä mr Patterson Chicagosta, joka oli mukana »Norjan» haaksirikossa kahdeksan vuotta sitten. Hän luullakseni osaisi kertoa.

Mr Patterson Chicagosta oli pitkä, vaaleaverinen herra, skandinaavi synnyltänsä. Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hän näytti vanhemmalta. Tukka oli jo ohut otsalahdelmistaan, katse silmälasien takana tuntui pingoittuneelta ja samalla kuitenkin terävältä, niinkuin ihmisellä, joka on painiskellut kohtalonsa kanssa ja joka näkee edessään vielä monia vaikeuksia ja vaaroja. Mutta että hänellä oli tahdonlujuutta kylliksi voidakseen voittaa ne, kävi koko hänen olennostaan ilmi. Suun ympärillä oli tarmokas, luja piirre, ja leuka oli voimakas. Tuntui siltä kuin mies olisi ollut karaistua terästä.

— Ei siinä ole mitään kerrottavaa, sanoi hän vaatimattomasti. Jouduin sattumalta veneeseen, jonka eräs englantilainen pelasti lähellä St. Kilda-saarta. Suurimman osan aikaa olin tiedottomana, niin etten koko jutusta tiedä muuta kuin mitä myöhemmin kuulin.

— Onko mr Patterson norjalainen synnyltään? kysyi joku.

— En, suomalainen.

— Oletteko kauan oleskellut Amerikassa?

— Elokuussa kahdeksan vuotta. Olin ensi matkallani haaksirikon tapahtuessa.

— Mr Patterson on insinöörifirman Patterson & Kumpp. johtaja, sanoi samainen herra, joka ensiksi oli kääntynyt hänen puoleensa. — Kaikki teknikot tuntevat Pattersonin auttomaattisen kytkimen ja Pattersonin kuulalaakerin. Ja niinkuin kai tiedätte, tämä firma ensimäisenä osoitti Andien sähkösäteilyn olemassa-olon. Mr Patterson parhaillaan kokeilee tämän säteilyn käyttämistä teollisuuden hyväksi — luin siitä vastikään teknillisestä aikakauskirjasta.

Keskustelu siirtyi nyt teknillisiin kysymyksiin. Puheltiin niin kauan niistä luonnonrikkauksista, joita Amerikan vuorissa ja virroissa ja järvissä oli yhä käyttämättöminä, niin itsepä preerioillakin, jotta myöhäinen ilta oli jo käsissä, kun seura hajaantui hytteihinsä. Käytävässä he kohtasivat kaikkien suosiman kapteenin ja hänen kanssaan vaihdettiin muutamia leikillisiä sanoja.

— Muistakaa, että me olemme Cap Racen kohdalla, kapteeni, huudahti englantilainen, joka oli jo puolittain hissin oven sisäpuolella. Minä en halua vähääkään vaihtaa mukavaa vuodettani märkään makuusijaan mustekalojen ja muiden senkaltaisten hirviöiden parissa pari mailia merenpinnan alapuolella.

— Siinä tapauksessa me tekisimme seuraa toisillemme, mr Cunningham, myhäili kapteeni Smith, ja sehän on jonkunmoinen lohdutus, vai kuinka? Mutta voitte olla huoleti, lisäsi hän astuen kannelle johtavia portaita ylös, minä en ensi kertaa ohjaa laivaa tällä reitillä.

Se, joka tarkasteli merellä harmaantunutta karhua, saattoi huomata, että hänen leikkisä äänensävynsä ei pitänyt yhtä hänen ulkomuotonsa kanssa. Huolestunut varjo levisi hänen parrakkaille kasvoilleen. Sillä hän oli vastikään vastaanottanut langattoman sähkösanoman, jossa häntä varotettiin jäävuorilta.

Sinä yönä »Titanic» upposi.