VI.

Rouva Elinor piti sitä suurena onnena, että hänellä tänä aikana oli läheisyydessään henkilö, johon hän saattoi luottaa niin täydellisesti kuin Oskar E. Halliin. Hänen silmissään hän oli käytännöllinen, taitava ammattimies, joka oli täydellisesti perehtynyt juriidillisten muodollisuuksien sokkeloihin, ja sitä paitsi hän monivuotisen ystävyytensä nojalla Henry Pattersoniin oli läheisissä suhteissa perheeseen. Hänen rehellisyyttään ja epäitsekkyyttään Elinor ei hetkeäkään epäillyt. Henry oli luottanut häneen täydellisesti — siis hän ansaitsi myös luottamusta.

Että Hall tuntui olevan hyvin huvitettu Elinorista, oli liikuttavaa nuoren rouvan mielestä, sillä sehän todisti vain, miten kiintynyt hän oli Henryyn. Ja Elinor oli kiitollinen Hallille siitä hienotunteisesta tavasta, jolla hän kohteli häntä pitäessään häntä erillään kaikista oikeudellisista muodollisuuksista, jotka aina seuraavat kuolemantapausta varakkaan perheen keskuudessa, sekä siitä tunnustuksesta, jonka Hall antoi Henrylle. Elinor ei ollut kylliksi tarkkasilmäinen huomatakseen, miten Hall toisissa tapauksissa taas toi omat etunsa esille ystävän kustannuksella — hän teki sen todellakin niin hienosti ja näennäisesti tarkoituksettomasti, että hän olisi vetänyt useimpia nenästä. Hall pysytteli silloin aina alalla, joka oli Elinorille aivan tuntematon, ja jolla hän siis saattoi huoleti jatkaa kujeiluaan, nimittäin liikeasioissa. Tällä alalla oli Elinor aivan erikoisesti ihaillut miestään. Vaikka tämä olikin harvoin puhunut toimistaan konttorissaan, oli sittenkin niissä piireissä, joissa Elinor liikkui, kerrottu siksi paljon toimeliaasta Henry Pattersonista, hänen onnistuneista keinotteluistaan ja erinomaisista kaappauksistaan, että nuo tiedot olivat tulleet hänenkin korviinsa. Ja niitä vaikeampi Elinorin oli kaikkea tuota käsittää, sitä korkeammaksi kasvoi se jalusta, jolle hän kohotti miehensä.

Ihailu olikin hyvin suurena tekijänä Elinorin tunteissa miestään kohtaan. Hän ihaili häntä gentlemannina, puolisona ja isänä, mutta hän ihaili häntä ehkä kaikkein eniten liikemiehenä. Sen Hall oli vaistomaisesti tuntenut ja siksi hän ensi sijassa kohdisti ponnistuksensa tähän kohtaan. Hän menetteli hyvin varovaisesti. Hän oli erinomainen sotapäällikkö, ja hitaasti, pienin annoksin hän jakoi myrkkyään. Elinorin itsensä huomaamatta se alkoikin vaikuttaa. Jalusta, jolle hän oli kohottanut liikemies Henry Pattersonin, alkoi alentua, hitaasti ja huomaamatta, tuuma tuumalta.

Oli vain ajankysymys, milloin Oskar E. Hall saisi anastaa toisen paikan.

He istuivat usein yhdessä keskustellen. Ja näiden keskustelujen aikana osasi asianajaja järjestää asiat siten, että hän, joka paitsi ammattitietojaan omisti hyvin rajoitetun sivistysmäärän, aina esiintyi edullisimmassa valossa. Jo alusta alkaen hän oli käyttänyt holhoavaa tapaa Elinoriin nähden voidakseen johtaa häntä mielensä mukaan.

Tosin Hall hyvin usein ikävystytti Elinoria. Nuori rouva ei voinut käsittää, miksi Hall niin itsepäisesti tahtoi pitää pitkiä esitelmiä aineista, jotka tietenkään eivät voineet huvittaa häntä. Toisaalta hän oli kylläksi Eevan tytär ollakseen hiukan hyvilläänkin siitä, että toinen luuli hänen olevan siksi älykkään ja henkisesti joustavan, että hän saattoi olla huvitettu hänen harrastuksistaan.

Epäiltävää on kuitenkin, tokko Hall koskaan tällä tavalla olisi voinut herättää hänessä ihailua, niinkuin hän toivoi. Sillä Elinor oli tänä aikana liian hajamielinen kiinnittääkseen huomiota toiseen mieheen, jonka hänen puolisonsa oli määrännyt hänen omaisuutensa hoitajaksi.

Elinorin hajamielisyys vain lisääntyi päivä päivältä. Ja Hall huomasi, että hän voisi pilata koko asiansa, jos hän liian tarkasti seuraisi suunnitelmaansa. Silloin hän teki täysikäännöksen. Pitäen kiinni siitä väitteestä, että nainen ajattelee sydämellään, koetti hän vedota Elinorin tunteellisuuteen.

Hall oli aina osoittanut huomiota Elinorin terveydentilaa kohtaan, ja käyttäen hyväkseen nuoren rouvan tilapäistä kalpeutta hän eräänä päivänä mitä liikuttavimmalla huolenpidolla käänsi keskustelun tähän aineeseen.

— Te tuotatte minulle todellakin huolta, rakas mrs Patterson, sanoi Hall pitäen hänen kädestään kiinni kauemmin kuin mitä olisi ollut välttämätöntä. Te olette laihtunut peloittavassa määrässä viime aikoina. Teidän täytyy hoitaa itseänne.

Rouva Elinor oli siksi väsynyt valvotun yön jälkeen, että hän oli kiitollinen näistä osaaottavista sanoista. Mutta oikeastaan ei häntä ruumiillisesti vaivannut mikään. Henkisesti vain hän kärsi, siitä johtui tilapäinen kalpeus ja mustat renkaat silmien alla.

Hall ei ollut kuulevinaan Elinorin rauhoittavia vakuutuksia, vaan tahtoi väkisin kutsua kotilääkärin taloon. Hän ehdotti sitäkin, että lähetettäisiin sähkösanoma Elinor rouvan veljelle, mutta siihen tämä ei mitenkään suostunut. Hall oli kuitenkin tyytyväinen välikohtaukseen, sillä hänen oli onnistunut saada ääneensä ja katseeseensa siksi paljon lämpöä, että Elinorin viattomuudessaan täytyi käsittää se osanotoksi, mutta helposti myöskin muuksi.

Seuraavana päivänä Elinor oli taas aivan terve, mutta Hall kohteli häntä sittenkin kuin potilasta ja teki hänelle ehdotuksen, jota hän jo kauan oli hautonut mielessään.

— Sehän on selvää, ettei kaupungin ilma ole teille hyväksi, sanoi hän. Te kaipaatte vaihtelua, ilmanvaihdosta, uusia kasvoja ympärillänne. Miksikä te ette lähde matkoille?

Mutta Elinor pudisti päätään. — Minä vakuutan teille, ettei se ole tarpeen. Minä olen täysin tyytyväinen olooni. Matkoilla yksinäisyys on kahta tuntuvampi.

Nyt Hall pääsi siihen, mihin hän oli tarkoittanutkin.

— Muuttakaa ainakin maalle, pyysi hän. Miksi kesähuvilanne Geneva-järven rannalla seisoo tyhjänä, onhan se kauneimpia huviloita mitä tiedän? Jos yksinäisyys painostaa teitä — ja sen minä ymmärrän täydellisesti, mrs Patterson — niin onhan suurin osa tuttavistanne juuri Geneva-järven seuduilla. Varmaan teille olisi hyväksi päästä ihmisten pariin.

Elinor vitkasteli hiukan ennenkuin hän vastasi.

— Olen sitä ajatellutkin. Mutta minun on niin vaikea juuri tällä hetkellä lähteä Chicagosta. Maalla tuntee olevansa niin kaukana koko muusta maailmasta, ja minulla on omat syyni, miksi tahdon nyt olla niin läheisessä yhteydessä muun maailman kanssa kuin suinkin.

Hall ei malttanut ruveta tuumimaan, mitähän nämä syyt saattoivat olla, vaan hän jatkoi ylitsepuhumistaan.

— Ajatelkaa pikku Ingaa, sanoi hän vihdoin.

— Ingan pitäisi kyllä päästä maalle, sanoi Elinor. Mutta hän ei tahdo lähteä ilman minua ja minunkin on vaikea erota lapsesta. Mutta niinkauan kuin ilma on näin viileä, ei Ingallakaan ole mitään hätää täällä. Puistossa, missä hän on päivät pitkin, on kylliksi raitista ilmaa.

Elinor oli taipumaton. Se oli suuri pettymys Hallille, sillä hän oli laskenut, että hän maalais-ympäristössä nopeammin pääsisi tarkoitustensa perille. Elinorin omaisuuden holhoojana hänellä oli täysi oikeus käydä hänen luonaan niin usein kuin hän halusi, mutta hänen sotasuunnitelmaansa kuului juuri se, että hän antaisi Elinorin kaivata hänen seuraansa. Ei hän voinut myöskään aivan äkkiä luopua jokapäiväisistä käynneistään niinkauan kuin he molemmat olivat vielä kaupungissa, eikä hän itse ollut tilaisuudessa tällä hetkellä matkustamaan minnekään. Tärkeät asiat pidättivät häntä — asiat, joiden vuoksi hän myös halusi saada Elinorin pois kaupungista. Hän ei näet ollut varma siitä, ettei nuori rouva joskus voisi nähdä jonkun pörssitiedon sanomalehdissä, joka voisi herättää epäilyksiä hänessä häntä vastaan. Geneva-järven rannalla hän, niinkuin useimmat naiset, tuskin lukisi sanomalehtiä.

Se oli siis kaksinkertainen pettymys Hallille, että Elinor ei myöntynyt hänen ehdotukseensa. Mutta Hall ei antanut vielä myöten, vaan päätti käyttää vaikutusvoimaansa toisen kerran.

Mutta hän kosketteli toisiakin kieliä. Hän tunsi paljon sellaisia tapauksia, joiden täytyi herättää lämminsydämisen naisen myötätuntoa. Hän kertoi rouva Elinorille oikeusjuttuja, valiten juuri sellaisia, jotka, samalla kun ne liikuttaisivat häntä, esittäisivät hänet itsensäkin hyvässä valossa. Turhaan Hall ei näytellytkään jalomielisen miehen osaa. Ettei hän aina pysynyt täysin totuudessa, ei huolestuttanut häntä vähääkään, kunnes rouva Elinor eräänä päivänä pyysi saada tietää, niissä eräs hänen köyhistä asiakkaistaan asui, josta hän oli keksinyt liikuttavan jutun. Elinor, joka oli kiusaantunut ja harmistunut pitkästä epävarmuudesta ja odotuksesta, tarttui vaistomaisesti tähän tilaisuuteen, jossa hän voisi auttaa ja lohduttaa ja olla joksikin hyödyksi, ja hän tunsi suurta pettymystä, kun Hall vastusti hänen sekaantumistaan asiaan. Hän vastusti siksi kiihkeästi, että ensi kertaa vähäinen epäilys heräsi Elinorin mielessä. Hänen toiveensa oli hänestä niin viaton, että hänen olisi ollut vaikea ymmärtää sitä kiihkeää tapaa, millä Hall vastusti sitä sekä niitä monia syitä, jotka seurasivat tätä vastustusta, jollei sen takana olisi piillyt jotakin.

Jotakin sen takana todellakin oli. Köyhää asiakasta ei näet ollut lainkaan olemassa, sillä Hallilla ei ollut koskaan aikaa auttaa köyhiä asiakkaita.

Hall huomasi, että hänen täytyi olla varovaisempi, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä epäilyksen siemenestä, jonka hän oli kylvänyt Elinorin sydämeen. Hall oli liiaksi varma hänestä — hän arvioi liian suureksi oman vaikutusvaltansa ja liian pieneksi Elinorin älyllisyyden, ja luuli voivansa soittaa tätä soitinta mielensä mukaan tarvitsematta pelätä, että se sorahtelisi. Merkillinen soitin se oli, sen hän myönsi, eikä mikään tapaus ollutkaan herättänyt hänen mielenkiintoaan niin suuressa määrin kuin »Elinor Coynen valloitus». Mutta silti hän ei myöntänyt, että paitsi rahaa, joka viekoitteli häntä puoleensa, myöskin hänen ystävävainajansa ihastuttava leski alkoi kiehtoa häntä pauloihinsa.

Joskus hän suorastaan oli kärsimätön sen johdosta, että rouva Elinorin kuva anasti kokonaan hänen ajatuksensa, joiden olisi pitänyt kiintyä yksinomaan aineellisempiin asioihin. Kesken monimutkaisia liikelaskelmia tai ollessaan syventyneenä asiapaperien ja pöytäkirjojen tutkimiseen syöksyivät hänen ajatuksensa hänen luokseen. Hän meni niinkin pitkälle, että hän ajatuksissaan syytti Elinoria niistä vastoinkäymisistä, jotka kohtasivat häntä. Hänen päänsä ei ollut kylmä eikä selvä, välistä hän oli kuumeisen levoton, kun asiat eivät hänen mielestään kehittyneet kyllin nopeasti, ja silloin hänen teki mielensä luopua kaikesta sodankäynnistä, heittää ovelat laskelmat mereen ja sulkea Elinor vain syliinsä, voittaa hänet, ottaa hänet omakseen.

Tällä ulkonaisesti niin kylmällä ja laskevalla miehellä oli intohimoja, joista ei edes hänellä itsellään ollut aavistustakaan, sillä ne olivat uinuneet tähän saakka. Tahdonvoimallaan hän oli aina pitänyt itseään aisoissa, ja sen hän teki nytkin. Hän teki sen niin täydesti, että hän ei itsekään ollut selvillä omasta mielentilastaan.

Se olikin parasta hänelle itselleen. Hän oli sekaantunut laajoihin asioihin, ja suuret aikeet pyörivät hänen päässään. Henry Patterson oli uskonut useiden yritystensä suoranaisen johdon Hallin käsiin, ja tätä äkillistä valta-asemaa hän tahtoi nyt käyttää hyväkseen rikastuakseen nopeasti. Kokeneet liikemiehet pudistivat päätään uuden johtajan kuumeentapaiselle toiminnalle — heidän mielestään hän toimi liian rohkeasti, mikä oli sitä vaarallisempaa, koska häneltä puuttui tietoja ja kokemusta sillä monimutkaisella toimialalla, jolle hän äkkiä oli antautunut. Mutta hän ei ollut arka, ja jo heti alussa hän hämmästytti heitä onnistuneilla tempuillaan osakepörssissä. Tämä hyvä onni ei ollut kuitenkaan kestävää laatua. Parissa viikossa hän kadotti paljon enemmän kuin oli voittanut, mutta sen sijaan että olisi ottanut sen opikseen, näytti Hall päättäneen panna kaikki alttiiksi. Suoranainen keinottelukiihko oli tarttunut häneen. Ei mikään kaappaus, vaikka siinä olisi ollut miten vähäiset onnistumisen mahdollisuudet hyvänsä, ollut hänelle liian uhkarohkea. Että hän siitä huolimatta saattoi ylläpitää firman arvoa, johtui kokonaan siitä, että hän käytti enimmäkseen välikäsiä näissä uhkarohkeissa asioissaan. Siten sekä hänen oma nimensä että firman pysyi aluksi erossa sanomalehdistä. Pörssiselostajat olivat tosin merkinneet yritykset muistiin, vieläpä arvailleetkin, kuka välittäjien takana oli, mutta niin kauan kuin välittäjät olivat vaiti, ei kukaan tullut epäilleeksi Oskar E. Hallia.

Mutta eräänä päivänä hän tuli paljastetuksi.