ERÄRETKELLÄ.

Hau, hau, hau… havukko kultainen soi. Hau, hau, hau… heläjää metsän vihreä kirkko, kipinöi kohajava kumpu. Punertaa auringonnousun ihana ruusunumpu. Kuusien kultaiset sormet soittelee virttä. Juhlapukuinen tikka paukuttaa hopiahapsista honkahirttä.

Hau, hau, hau… haastaa havukon helma. Raikas on olla, mieli on kuin sadunkuvitelma. — Kuusten piiloista metsän piikaset tulevat hajatukin, silkissä kukin.

Erämies lumossa istuu ihanan näyn: kultaiset kuontalot vyöttää neitojen päitä, auteren silkki varrelta soluu, solkena tähti tuikkaa, kenkänä kellokukka siintää. Metsä viettää väririkkaita syyshäitä.

Pyrähtää pyy, kohajaa koppelon lento, ropajaa metson siivet sinessä salon. Näkyy auringon noustessa kultainen pääty Tapion vihreän talon.

Töpähti jänönen peläten haukkua »Miran», loikkihe polkua luimussa korvin. Metsä soitteli kaukana vaskisin torvin.

Pau… Kaiku vastas. Hau, hau, hau. Heräsi räkättirastas. Pau, pau… Loikkii tervennä jänönen tuolla. Hau, hau, hau… Teeriä makeasti naurattaa takaliston suolla. Menipäs ehjänä, hukkaan haulikko karjas, suotta ärjäs ämyrin kita. Nousipas sentään pelosta pystyyn »jänisjussin» niskaharjas.

Aurinko hymysi, petäjän lävitse loisti. Pilvien syrjät sulana kultana hohti. Haukku painui kauas, kauas saloja kohti.

Metsän tuvassa tiainen hupina hyppi, joka oksalla kapusi, joka varvulla kiikkui, joka närettä naavasta nyppi, kiipeili kuusissa kaunoisin elein.

Hau, hau, hau… palajaa, palajaa kohti. — Tuskin hengittää tohti. Silmät nuolina havukkoon pälyy. Ei jänö vain älyy. — Töpehti korvat luimussa kohti, töpöhäntä hohti. Pau… Sininen, silkkinen sauhu. Koko korvessa kaikujen pauhu. Kaatui kaunoinen jänö, kuupertui kuolleena juoksija sammalen sekaan.

Potkasi kerran pehmeä tallukka vielä, suukin aukes kauniit talttansa näyttäin. Vaipui uneen juoksija sinisen salon kullassa auringon valon.