TULESTA.

Korpea hiihdeltyään tai metsäteitä ajettuaan viluisena talvi-iltana sattuu usein matkamiehelle, että pakkasesta saa astua lämpöiseen erämaan pirttiin.

Kopistelee lunta pieksuistaan, tervehtii mukanaan tulleen huurupilven sisältä talonväkeä, joka ei aluksi näe häntä paljoa enemmän kuin hän heitä.

Vastaus tulee rauhallisena: "Iltaa" tahi "Jumal' antakoon".

— Kovatpa on ilmat.

— Kovat on. Mistäs kaukaa vieras?

Nyt näkee matkamies takan ääressä talon emännän, joka hoitelee hahlaimessa riippuvaa pataa. Karsinassa hyrräävät tyttöjen rukit ja keskemmällä valkean valoa ja lämpöä hyväkseen käyttäen miehet hakkuupölkyillä istuen sivauttelevat veistelmistään lastuja.

Turkit riisutaan, istuudutaan ja piiput sytytetään. Ja niin sitten hiljoilleen alkaa juttelu. Se on varovaista ja tunnustelevaa, tuntuu kuin molemmin puolin pidäteltäisiin ajatusten juoksua. Samanlaisena se jatkuukin, hiljaisena ja ikäänkuin vällyillä peitellen. Ja tulen räiske ja loimahtelu säestävät juttelua.

Mutta molemmin puolin, karsinaan saakka, ovat sydämet lyöneet taajempaan kuin harmaina päivän tunteina.

Näin ennen. —

Nykyisen kehityksen kannalta tuntuu tämä kuva epäilemättä ihannoidulta.

Viime vuosikymmenien aikana se onkin suuresti muuttunut, mutta onneksi vain ulkonaisilta piirteiltään. Meidän maaseutummekin on seurannut yleistä kehitystä eri aloilla ja omaksunut sen tuomat mukavuudet ja parannukset. Mutta tästä huolimatta meidän korpimaillamme yhä vielä asuu tuliensa ääressä sama roteva kansa, joka karhujen ja susien pesäseuduille on muukalaisheimojen ahdistamana vähin erin raatanut ja rakennellut sitä maata, jota me omaksemme sanomme.

On mahdollista, että muualtakin maailmasta voi tavoittaa omalaatuisia tunnelmia, poistuessaan sivistyksen rintamailta syrjäkyliin. Mutta mistään sitä ei tavoita niin pyhäisen hiljaisena ja koskemattomana kuin meillä.

Tällaisina hetkinä valtaa matkamiehen suuri viihtymys, johon liittyy rakkauden tunne tuota pirtin väkeä kohtaan ja nöyrä kiitollisuus onnesta, johon on päässyt osakkaaksi. Tuntee, että tämä kansa jo tänne tullessaan on tuonut mukanaan sisimmässään asustavan heimousvaistonsa, joka sanoitta ilmaisee samanrotuiselle: olet meikäläisiä, olemme samaa verta.

Takka, jonka liekeissä kyrmykkäät tervaskannot räiskyvät, tuo sitten jälkeenpäin tämän kuvan mieleen. Takkatuli on syöpynyt sieluun yhteisen suomalaisen henkemme tunnuskuvana, vaikkapa johtukoonkin tulen "palvonta" ylläolevassa merkityksessä kaikilla maailman kansoilla samoista alkuvaistoista.

Tuli lähentää ihmisiä toisiinsa ja on alkuna sisempään seurusteluun. Se johdattaa pohtimaan ja miettimään asioita ja kysymyksiä, jotka muulloin vain harvoin heräävät mielessä. Se kahlehtii katseemme ja johdattaa henkemme arkisista piireistä mielikuvain vapaisiin, onnellisiin maailmoihin. Ja silloin sisäismaailmamme syventyy, ja tavassa, jolla me tulta kohtelemme, on kuin ilmitulemattomien uskonnollisten menojen heijastusta.

Ihmeellinen on tulen vetovoima. Ajatelkaamme kuinka esimerkiksi tropiikissa sirkat ja muut hyönteiset syöksyvät rovion liekkeihin, niin että kuuluu yhtämittaista ritinää kun ne palavat. Ja säälittävää on ajatella kuinka pääskyset ja muut suvilintumme muuttomatkoillaan saavat joukoittain surmansa syöksyessään majakkalamppujen kristallia vasten. En usko, että tämä olisi vain pelkkää sokaistumista, vaan luulen että tulessa on salaperäistä hurmaa, joka vetää niitä puoleensa. Lisäksi vaikuttanee esimerkiksi hyönteisten tuhoutumiseen se seikka, että ne eivät kehityksen mukana ole saaneet perinnäistä tulenkarttamisvaistoa, sillä tulenpurema hyönteinen useimmiten kuolee heti, kun taas isompi eläin tulen tuttavuudesta useinkin saa kantaa kauan kirveleviä muistoja ja opettaa jälkeläisensä sitä karttamaan. Vielä ne ovat oppineet tulen lähettyviltä tapaamaan vaarallisimman vihollisensa ihmisen, tahi ovat saaneet henkensä edestä paeta kulovalkean tahi aavikonpalon kauheata surmaa.

Mutta ihminen, hän on tulen tuttava ikimuistoisista ajoista saakka, hän ja myös häneen liittyneet kotieläimet.

Soma näky on metsämiehen nuotio. Siinä he loikovat lähellä liekkejä metsästäjä ja hänen mielikoiransa, mies ryntäisillään ja koira pää käpäläin välissä maaten, kumpikin liekkeihin tuijottaen. Kumpikin näyttää unohtuneen miettimään — mitä? Kun sitten joku syrjästä tuleva vaikutin häiritsee pyhäistä nuotiorauhaa, heräävät he kuin unesta, usein jopa säpsähtäen. Näin täydelleen johdattaa tuli ajatus- ja mielikuvamaailman toisille tasoille — usein muistoihin, harvoin nykyhetkeen, useimmin maailmoihin, joita ei voi kielin kuvata.

Tulen ikimuistoiseen palvontaan on varmaan aina liittynyt selvempi tai hämärämpi tietoisuus tulen merkillisistä hyväätekevistä vaikutuksista. Ja niitä sillä onkin runsaasti, sen huomaa jo, jos pesän edessä, tai mikä parempi avonaisen takan edessä paahtelee ruumiinsa jäseniä. Vielä paremmat ovat vaikutukset, jos varhain keväällä ennen jäittenlähtöä rakentaa keskipäivällä komean risurovion hiekkarannalle ja alastomaksi riisuuntuneena antaa ruumiinsa paahtua sekä tulen että auringon säteilyssä. Kun siinä sitten hieroo jäseniään karheilla hangen jätteillä tai hyppää avantoon ja sitten taas lämmittelee rovion ääressä, niin huomaa, kuinka tällainen "kuuri" uudelleen elvyttää ihmisen kaikki voimat.

Tunnettu luonnonpalvoja tohtori Lybeck vainaja kertoi, että erittäinkin keväällä jäittenlähdön aikana vesi ja auringon säteet ovat radioaktiivisempia kuin muulloin. Tästä hän myös johti keväällisen ahavoitumisen, joka tapahtuu nopeimmin ja perinpohjaisimmin, jos paljastaa ruumiinsa vesillä tai niiden lähettyvillä, tahikka kosteutta ja auringonvaloa säteilevällä jäähangella.

Niinsanotut luonnonkansat myös tuntevat tulen parantavat voimat. Afrikassa esimerkiksi kikuijut, jotka nykyään elävät maanviljelyksellä ja enimmäkseen syövät kasviksia, alituiseen, milloin vain on tilaisuutta, pyrkivät tulen ääreen, vaikka aurinko kuinka paahtaisi.

Meillä on erikoisesti vanhuksilla tapana pyrkiä tulen läheisyyteen. Tämä ei suinkaan johdu pelkästään lämmön tarpeesta, sillä ovathan pirttimme useimmiten muutenkin liian lämpimät. Vetovoimana on taaskin pääasiassa tuo salaperäinen viihtymys ja sisäinen rauha, jota tuli tuijottajalleen tarjoaa.

Takkatulen lämpö on tässä vain vähäisenä tekijänä. Tarvitsee vain ajatella vastaavaa lämpömäärää huoneessa, jossa on höyry- tahi vesijohtolämmitys. Siellähän vaivaa kaikkia ihmisiä jonkinlainen nimetön, ahdistava tunne, joka ei johdu yksinomaan tämmöisen lämmön liiallisesta kuivuudesta t.m.s. Se johtuu elävän tulen puutteesta.

Voimme myös verrata toisiinsa kynttilän tahi öljylampun väräjävän liekin ja sähkölampun liekin vaikutuksia meihin. Kukahan viitsisi tuijottaa sähkövaloliekkiin!

Tähän kaikkeen voi huomauttaa, että takassa palava tuli vaihtaa vilkkaasti ja virkistävästi ilmaa huoneessa ja että kynttilässä tahi öljylampussa on liikkuva ja alati vaihteleva liekki. Hyvä, menkäämme ulos kadulle, jossa varmasti on hyvä ilmanvaihto. Tuossa kulmauksessa palaa tolpassaan mahtava kaarilamppu, mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään nauttiakseen viipyvän sen luona, saati siihen tuijottavan. Jos taas pojat laittavat jäälle suuren suksenpaahtorovion, niin kerääntyy sen ympärille joutilaita tulen ihailijoita vaikka kuinka paljon.

Entä tulipalo. Kaikessa kaameudessaan se yhtäkaikki kuin hypnoosin voimalla hurmaa katselijan, niin että hänen kauhuunsa tapahtuvan häviön johdosta sekaantuu ihailua luonnonvoimain valtavaa temmellystä kohtaan.

Adolf Paul kertoi usein, että hän kahvia keittäessään nautti tavattomasti väkiviinakeittiönsä sinisestä liekistä. Se saattoi johdattaa hänet aivan erikoisiin hurmiollisiin runonäkemyksiin ja tuotti samalla puhtaasti ruumiillista aistinautintoa.

Kun tuli näin voimakkaasti pystyy tenhoamaan nykyajan ihmisiä, niin selviää ilman muuta kuinka mahtava tekijä sen on täytynyt olla jo kaikkein alkeellisimmissakin oloissa eläneiden ja elävien luonnonkansojen käsityksissä. Salamasta tahi auringosta syttyneenä se oli taivaallista alkuperää ja kuului sellaisena kaikkein korkeimpiin jumaluusvoimiin.

Rippeitä tulenpalvonnasta tapaamme jopa omien luterilaisten kirkonmenojemme joulukynttilöissä.

Afrikassa näin kerran kuinka joukko johonkin kastiin kuuluvia hinduja suoritti menojaan. Avonaiselle kentälle Nairobissa oli rakennettu korkea, montasataa metriä pitkä ja leveä aitaus. Sen keskellä sijaitsi korkeitten paalujen päällä pagodimainen rakennus. Tämän ääressä istui tulen ympärillä joukko hinduja. He istuivat juhlallisen liikkumattomina ja aivan äänettöminä, tuleen tuijottaen. Ymmärsin että he suorittivat jotakin hyvin tärkeätä uskonnollista toimitusta.

Suomessa on helavalkean polttaminen ikivanha tapa. Luulen että se on peräisin niiltä ajoilta, jolloin kansamme aina poltti vanhoiksi käyneet metsästys- ja kalastustarpeensa, vieläpä veneensäkin. Nämä esineet olivat arvokkaimpina toimeentulon välineinä pyhiä, ja sellaisina ne oli siis polttamalla uhrattava. Ne eivät saaneet jäädä ajelehtimaan pitkin nurkkia ja seinävieriä, niiden piti tulessa muuntua ja siirtyä jumalain omaisuudeksi. Yhä vieläkin meillä monin paikoin juhannusiltana poltetaan vanhoja tervaveneitä, nykyään tynnyreitä — ei luullakseni senvuoksi yksistään, että tervattu esine palaa hyvin, vaan senvuoksi, että verissämme on ikivanhasta tavasta periytynyt vaistomainen käsky tehdä niin.

Tämä on myös syynä siihen, että Suomessa on löydetty suhteellisesti perin vähän esineitä vanhoilta ajoilta. Melkein kaikki on saatu haudoista tahi ovat olleet hukkaan joutuneita, kuten aikoinaan järviin uponneet, nykyään soista löydetyt esineet. — Rautaisia esineitä on tietysti taottu sekä auroiksi että miekoiksi, sanotaan, mutta sitä ei tee mieleni uskoa. Eihän tarvitse olla muinaissuomalainen tunteakseen ilkeän sysäyksen kun näkee talossa esimerkiksi vanhojen räsäsuksien ajelehtivan seinävierillä. Nousee aivan itsestään kysymys: miksi ei noita ole poltettu?

Mitä sitten tuli oikeastaan on? Fysiikan antama selitys että se on kahden alkuaineen kiihkeätä yhtymistä, on kai nykyään jo epätyydyttävä. Ja tokkopa länsimainen tieteemme voikaan lausua siitä viimeistä viisauttaan ennenkuin on löydetty porras fysiikasta metafysiikkaan.

En tiedä säteileekö vapaasti palavasta tulesta samanlaatuisia ultraviolettisäteitä kuin auringosta tiedetään säteilevän, tahi aivan tuntemattomia, en liioin tiedä onko tiede asiaa tutkinut ja millä tuloksilla.

Mutta palamisen ilmiössä tapahtuvain tuntemattomien voimien säteily siirtyi havaintoni aavistustasolta selviöitten aittaan silloin kun sähkövalaistus ja lämpöjohdot tulivat yleiseen käytäntöön ja aloin tehdä vertailuja "vangitun" ja "vapaan" lämpösäteilyn vaikutusten välillä.