LAAKSOISTA KUKKULOILLE.

Eräs levottoman nykyaikamme ilmiöitä on, että silmä, uudenaikaisten häikäisymenetelmien uuvuttamana, on oppinut vaatimaan aina uutta hermokiihoitusta. Tätä pakotetaan antamaan nekin, jotka yhä alennetumpaan asemaan joutuvien kuvaamataiteiden edustajina koettavat viimeiseen saakka ponnistella pitääkseen itseään ja taidettaan hengissä.

Tämä suurten massojen vaatimus on laskenut irralleen painopaholaisen, joka suunnattoman _muste_kalan tavoin levittää ympärilleen erityksiään: sekä yksi- että monivärisiä kuvajäljennöksiä. Ja tähän työhön ovat taas valjastetut ne taiteilijalaumat, jotka henkensä pitimiksi ovat kieltäneet taiteen ja orjallisesti noudattavat ajan yleisen makusuunnan vaatimuksia.

Ei ole enää tupakkarasiaa, ei suklaakäärettä, ei patjanpäällystä, ei kahvimyssyä, puhumattakaan sakeana virtana vierivästä reklaamipainotuotteiden suunnattomasta paljoudesta, jossa eivät näkyisi ajan sairaalloisen hermokiihoituksen merkit. Ja yleisön väsyksiin saakka kiihoitettu, hermostunut silmä vaatii, kuten sanottu, yhä uutta ja uutta nieltävää.

Jos voisimme laskea kaiken tällä tavoin hukkaan heitetyn energian ja tuotannon rahallisen arvon koko maanpiiriltämme, niin varmaan tulisimme omaisuuksiin, joilla oikein käytettyinä voitaisiin korjata monet yhteiskuntien huutavimmista epäkohdista. Jos kaikki tämä työ käytettäisiin esimerkiksi rehellisen leipäviljan kasvattamiseen, ei ehkä nälkää enää nähtäisi millään maailman kolkalla.

Kuinka epätoivoinen onkaan tässä massatuotannon sekamelskassa niiden taiteilijain asema, jotka vielä koettavat rehellisesti palvella kutsumustaan! Heidän on pakostakin koetettava kilpailla yleisön suosiosta tuon suur-kuvatuotannon kanssa. Ja jos heidän milloin onnistuu luoda jotakin, mikä taiteellisuuden ohessa on suurenkin yleisön maun mukaista, siis leipää tuottavaa, niin koreilee heidän aatteensa jo huomenna reklaamiksi lyötynä, asianmukaisesti vääristeltynä ja turmeltuna. Ja silloin se turmelee myös yleisön, joka kuitenkin sisimmässään, vaikkapa itsetietämättäänkin, kaipaa parempaa ja korkeampaa.

Mutta tämä tulva on kerran saavuttava korkeustasonsa, ja senjälkeen asettuu virta jälleen luonnolliseen uomaansa.

Mitä on tuleva sitten? Seuraako pitkä lamaannuksen ja kyllästymisen kausi, vai nouseeko tulvassa tuhoutuvan humbuugin raunioilta ihmiskunnalle uusi taiteen renessanssi?

Kuinka kaukana meistä onkaan se jalo taidekausi, jolloin taiteilija suuressa rauhassa, vaikka hehkuvin sieluin, puki muotoihin mielikuvituksensa näyt ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta, harjoitti työtänsä pyhitettynä ammattina, ja jolloin saavutukset olivat senmukaisesti suuria, kautta aikojen kauneutensa säilyttäviä taideluomia! Nyt luodaan maailmassa yksinpä taideteoksiakin vuodessa enemmän kuin ennen sadassa vuodessa, — puhumattakaan kaikenlaatuisista monistuksista ja jäljennöksistä, joiden lukumäärä on kuin meren santa.

Kukapa ei tämmöisenä aikana pyrkisi edes hetkeksi sulkemaan korviansa maailman kohinalta, irroittumaan elämän painajaisen rintaamme pusertavasta syleilystä, lepuuttamaan silmiään semmoisessa mikä niille tuottaa todellista virkistystä ja lepoa. Ja onneksi onkin olemassa keinoja, joita käyttäen pääsemme sulkeutumaan omaan rauhaamme ja ravitsemaan mielikuvitustamme ja ajatustoimintaamme jalommilla kuin nykyajan tuotteilla.

Te renessanssin mestarit! Kuinka usein olenkaan teidän töittenne ääressä viettänyt viihtymyksen ja korkean nautinnon hetkiä!

Tulen taas luoksenne, otan jälleen esille kokoelmistani sikermän teidän töittenne valokuvajäljennöksiä, muistellen unohtumattomia hetkiä, jotka olen viettänyt alkuperäisten ääressä, unohtaen nykymaailman kuumeisen levottomuuden ja hyörinän. Otan umpimähkään, mitä eteeni sattuu.

Vaikkakin jokainen noista suurista mestareista oli selvillä taiteellisen ulkomuodon, siis ryhmityksen ja värien vaatimuksista, niin monet heistä kuitenkin työnsä edistyessä ikäänkuin unohtivat l'art pour l'art idean ja tottelivat erästä sisäistä ääntä, joka pakotti ottamaan huomioon puhtaan inhimillisyyden ja sielun vaatimukset.

Kun Vittore Carpaccio Venetsian akatemiaa varten loi suurenmoisen, katosta lattiaan ylettyvän ja pitkin salia kiertävän sarjansa Pyhän Ursulan legendasta, oli hänellä tietysti legendan juoksu tarkoin selvillä ja hänen oli pakko tarkkaan noudattaa sen yksityiskohtia. Mutta katsellessamme näitä kuvia emme ollenkaan välitä legendan tapahtumista. Kuvista huokuu vastaamme niin syvä, yksinkertainen ja ylevä inhimillisyys, että suorastaan unohdamme ajatella, mitä asioita ne esittävät. Ja tehostaakseen vaikutusta taiteilija vielä kertoo monenmoisista, itse aiheen kannalta sivuseikoista, jotka, samalla kun elävöittävät keskiaikaisen elämän muotoja, eivät kuitenkaan häiritse kokonaista, voimakasta vaikutusta, minkä pääasioista saamme.

Katselen nyt vain kuvaa, joka esittää Pyhää Ursulaa nukkuvana kaksoissängyssään. Vierusvuode on tyhjänä, ja niin neitseellisenä kuin suinkin ajatella voi, lepää nuori pyhimys, hento ruumis suoraksi ojennettuna ja käsi poskea vasten, tyynenä ja rauhallisena vuoteessaan, unen maailmoissa viettäen ylimaallista elämäänsä.

Maalauksessa näemme upean makuuhuoneen 1400-luvulta. Sisustus on yksityiskohtaisen tarkasti kuvattu: huonekalut ja pikku esineet esitetään tavalla, mikä tuo eteemme edesmenneen ajan paljon elävämmin kuin mikään valokuva tahi impressionistinen läiskemaalaus pystyy kuvaamaan meidän aikaamme. Seinälle on kuvattu esimerkiksi pieni hartaudenharjoituskaappi aivan yksityiskohtaisen tarkasti, vaikkei esinettä suinkaan voi sanoa kauniiksi; se on kuvattu niinkuin me kuvaisimme esimerkiksi seinäpuhelin-ilkiön. Siinä on rumat sorvatut nappulat ja kömpelörakenteiset lamput, mutta tässä hartaassa, inhimillisyyttä palvovassa esityksessä se ei loukkaa silmäämme enempää kuin sängynpäädyn turhamaiset ja rasitetut koristeet, puoleksi avonaisilla ikkunoilla olevat kukka-astiat tahi perspektiiviä rikkova, sisälle astuva enkeli, joka tuskin ollenkaan kiinnittää huomiotamme. Niin mestarillisen hyvin on kuva suunniteltu, että tärkein asia, pyhä Ursula ja ennen kaikkea hänen ihana päänsä, vaikka se on asetettu aivan maalauksen vasempaan reunaan, teoksen harkittujen suhteiden vaikutuksesta todella heti kohta on silmissämme maalauksen tärkein seikka. Pyhimyksen suloinen, rauhallinen ja puhdas ilme ihanasti yhtyneenä aamuiseen henkäykseen, mikä ikkunasta virtailee sisään, — ne kaksi asiaa jäävät taulusta ainiaaksi mieleen.

Venetsian San Marcon kirkossa on urkujen ovissa kaksi Giovanni Bellinin maalausta, jotka voivat erikoisella tavalla vetää mielenkiinnon puoleensa.

Toisessa näistä kohoaa pengermittäin kalliomaisema, jonka lomasta pistää esiin P. Fransiskuksen kirkko. Etualalla on pyhimys polvistuneena maassa. On se hetki, jolloin Fransiskus vastaanotti stigman käsiinsä, jalkoihinsa ja oikeaan kylkeensä.

Kirkon takana kohoaa pieni kellotorni suurine kelloineen. Kello ei soi tällä hetkellä ja vaikuttaa ihmeellisellä tavalla hiljaisuutta lisäävästi kuulakkaa taivasta vasten. Taivaalla leijailee ristiinnaulittu Jeesus-lapsi, jolla on omituiset siipikoristeet päässä, käsissä ja jaloissa. Hänen haavoistaan lähtee säteet vastaaviin paikkoihin pyhimyksen ruumiissa, jonka avonaisista haavoista veri vuotaa. Pyhän Fransiskuksen takana on polvistuneena joku hänen oppilaistaan lukien kirjaa. Tässäkin on sivuseikat merkillisellä tavalla saatu palvelemaan kuvan päätarkoitusta: tyyntä, pyhää rauhallisuutta. Pyhimyksen polvistunut asento levitettyine käsineen, kuihtuneine jännittyneine kasvoineen, joiden tuskallisen riemukas ilme on pingoittunut melkein irvistykseen, — kaikki on kohdistunut olennoimaan hetkeä, jolloin Jumalan mies saa vastaanottaa korkeinta mitä sen ajan ihmisen osaksi saattoi tulla.

Tätäkään teosta katsellessa ei tarvitse ajatella sen aiheen yksityiskohtia. Teos vaikuttaa niin välittömästi että tekisi mieli sanoa, että sama kaunis rauha ja innoitus, mikä on vallannut Fransiskuksen sielun, myös valtaa katsojan mielen. Hillityt ruskeat ja harmaat värit täydentävät sisäisiin vaistoihin vetoavaa vaikutusta.

Toisessa urkujen ovessa on saman Bellinin kuva Pyhästä Hieronymuksesta. Vielä karummassa ympäristössä kuin Pyhä Fransiskus seisoo tämä pyhimys kallioluolansa edessä avatuin mekon-rinnoin, kourassaan kivi, jolla hän kurittaa lihaansa. Värit ovat tässäkin hillityn ruskean harmaat, askeettiset. Vaikkakin se siis sekä asettelunsa että väriensä puolesta vaikuttaa ilottomalta, löytää katsoja siinä kuitenkin arvoja ja tenhoa, jotka jäävät pysyvästi vaikuttamaan. Tekisi mieli sanoa, että tämä teos vetoaa katsojaan yksinomaan sielulliselta puolelta, sielullisen keskityksensä voimalla.

Kapeasta puunoksasta tehty risti, joka on pystytetty pyhimyksen eteen, ja jalopeura, joka makaa hänen jalkojensa juuressa, eivät häiritse katsojaa, vaan ovat siinä ainoastaan kuin tunnuskuvina, välttämättöminä lisinä, jottapa kuva pappien vaatimusten mukaan esittäisi juuri Pyhää Hieronymusta. Näitä välttämättömiä tunnuksia lukuunottamatta on taiteilija luonut teoksensa aivan vapaasti. Ylhäälle erääseen kallion rakoon hän on asettanut kuihtuneen puun, joka törröttää taivasta kohti ja, vaikkakin pienenä tekijänä, kuitenkin voimakkaasti tehostaa karun erämaan tunnetta ja kuvan päätarkoitusta: itsensä kieltämistä.

Maalatessaan Hieronymuksen mekkoa taiteilija ei varmaankaan ole käyttänyt mallia enempää kuin kuvatessaan hänen ruumistaan ja kasvojaankaan, mutta juuri täten syntynyt kaavamaisuus pelastaa meidät eksymästä sivuseikkoihin, mikä muuten olisi voinut tapahtua. Pyhimyksen kasvot pitkine säännöllisine partoineen ja nuoraksi punottuine viiksineen kuvaavat kauan kestänyttä ja yhä jatkuvaa syvää surua, joka on uurtanut lähtemättömät vakonsa myös kasvoihin, — nehän ovat kuin kärsimyksen aurattu pelto.

Samaa P. Hieronymusta esittää eräs Domenico Ghirlandajon fresko, joka on Ognissantin kirkossa Firenzessä. Kuva ei ole suuri (henkilöfiguuri on luonnon koossa), mutta suuren ylevyytensä kautta se jää hartaan katsojan muistiin ainiaaksi. Siinäpä istuu aivan toisenlainen luonne kuin Bellinin pyhimys on. Pitkä parta on hänelläkin, niinkuin Pyhällä Hieronymuksella ohjelman mukaan tuleekin olla. Hän istuu työpöytänsä ääressä, jonka päälle on asetettu kirjoituspulpetti kaikkine pienine täsmällisine tarpeineen, ei siroteltuina niinkutsutuksi asetelmaksi, vaan joka ainoa esine paikoillaan, tarkalleen tarvettansa vastaten käden ulottuvilla. Hänen pukunsa on korkean kirkonisän kaapu ja hänen kauniisti muodostuneet ruumiinosansa, erittäinkin käsivarret, kuvastavat henkisessä työskentelyssä kypsynyttä miehuullisuutta. Kasvojen ilme on surullinen, mutta samalla niin syvän viisas, että näyttää kuin hän katsoisi suorastaan ikuisuuden taakse. Hän kirjoittaa oikealla kädellään, ja vasemmassa, johon päätänsä nojaa, on hänellä pieni paperikäärö. Ukon takana riippuu taajapoimuinen oviverho, peittäen osan hänen kirjastostaan, ja sen yläpuolella näkyy hylly, johon on sullottuna vanhuksen rakkaat aarteet: tiimalasi, juomakulho, lippaat, käsikirjoitusrullat ja joku hänen muistiinpanoaan varten esille jätetty käsikirjoituksen liuska sekä punainen kardinaalihattu kolmine tupsuineen.

Nämä molemmat P. Hieronymuksen kuvat olennoivat mielestäni mainiosti aikaa, jolloin ihmisillä oli varaa kohottaa henkensä korkeammille tasoille ja syventyä elämän suurimpain kysymysten pohdintaan toisenlaisella perusteellisuudella kuin kuunaan nykyaikana.

Katselen vielä erästä naisen päätä, jonka on maalannut Sandro Botticelli yhdelle sulottarista "Primaverassaan", — maailmankuulu ja lukemattomien turisti-missien jäljentämä taideteos. Juuri näitä kasvoja on toistamisesta toistamiseen matkittu ja plagioitu aivan äitelyyteen saakka, mutta eipä edes praerafaeliitat, Burne Jones enempää kuin hänen edeltäjänsä Rossetti, jaksaneet käsittää sitä voiman ja rauhan valtaista henkeä mikä säteilee sen jokaisesta viivasta. Harvoin nykyajan ihminen kantaa niin ylevän hentoja ja samalla niin alkuperäisen lujarakenteisia kasvoja. Poskiluut, jotka Botticelli on kuvannut vahvoiksi ja suuremmiksi kuin pehmeän leivän syöjillä nykyään koskaan on, — sellaisia ei hentomielinen englantilainen dekadenttimaalari uskaltaisi jäljitellä. Nenä on tarmokas ja suuri, suu hieman halveksiva, leuka rauhallisesti sisukas, silmissä se ilme mikä tavataan vain itsetietoisesti korkealla olevalla ihmisellä. Kaikkea tätä siroa lujuutta ympäröivät liikkuvat viivat, kiertävästi kaulalla yhteensolmitut palmikot, säännöllisesti laiteltu tukka, jossa helmet kimmeltävät. Kaikki kutritkin kertovat, että olento on liehuvassa liikkeessä. Mutta kaikkein viehättävintä tässä kuvassa on kauneus, mikä syntyy sopusuhtaisten ruumiinmuotojen ja henkevän sielun yhtymän kautta. Näissä nuoren ihmisen kasvoissa piiloutuvat elämää kokeneen ja vaikeuksia voittaneen piirteet. Siinä on sanomattoman paljon syvyyttä ja samalla eteerillistä hentoutta lujista piirteistä huolimatta. Samalla siinä on impyeellistä puhtautta, jota ei kuka hyvänsä särje, sen noli me tangere kielto on järkähtämätön, sitä ei kukaan uskalla rikkoa, vaikka hän tässä tanssiessaan antautuu koko ruumiillaan katseltavaksi.

Lopuksi sattuu käteeni Rembrandtin oma kuva Uffizzien galleriassa. Olen nähnyt ruhtinas Lichtensteinin galleriassa Wienissä sarjan Rembrandtin itsekuvia nuoresta vanhaan saakka, ja ihmeellistä oli uhrata päivänsä siinä katsellessaan ja todeta kuva kuvalta, kuinka rohkeasti mestari on tutkinut asteelta asteelle omaa sieluaan, ruumiinsa vanhetessa. Tämä Firenzessä oleva kuva on siltä iältä, jolloin hän jo astui elämänsä alarinnettä. Tässä näkyvät jo pettymysten varjot ja alkavasta köyhyydestä ja unohtumisesta johtuva katkeroituminen, mutta viisaan suurtietäjän kauniin mielenrauhan kirkastamina. Alaleuka on jo alkanut kuihtua luuta myöten, viikset harventua, posket lellahtaa alas. Suu on hymyn muodossa, vaikkei hän hymyile, suuret lapsen silmät ilmaisevat vielä, että kantajansa jaksaa ajatella kauniita näkyjä. Mutta Rembrandt on noidansiveltimellään tässäkin kuvassaan valanut tuon ihmeellisen hämyharsonsa ylitse kaiken, harson, jonka läpi hänen rikas öljyvärinsä loistaa kuin jokin kallis, korvaamaton jaloaine.

Hiljainen mies, jonka työstä ruhtinaat ja maailman mahtavat kilpailivat, vaipui vanhoilla päivillään köyhyyteen, mutta kantoi kohtalonsa nöyryydellä. Myötyänsä suuret kokoelmansa hän vetäytyi hiljaiseen komeroonsa, johon hänelle yksinkertaisen ravinnon kantoi hänen armahtava taloudenhoitajattarensa, — ja niin kuluivat suuren mestarin hiljaiset viime päivät.

* * * * *

Vaikka keskiyössä seisomme, tahi ehkä juuri senvuoksi, emme voi olla vaistoamatta tulevan aamunsarastuksen oireita.

Ehkä tämä toivottu aamu koittaa vasta silloin kun olemme oljennelleet kurjuudessa sen täyteen mittaan saakka. Ehkä tarvitsemme ylöspäin kulkuun saman matkan minkä olemme nyt kulkeneet alas — mäki maksaa velkansa — mutta kuitenkin elättäkäämme sieluissamme lujaa vakaumusta: Uusi renessanssi on tuleva!