REPPU JA SAUVA.

Vuosikymmeniä on siitä, kun luin Anatole Francen "Le lys Rouge'n", mutta muistan, mitenkä saatoin silloin ihastua siihen ihmistyyppiin, jota kirjailija Paul Verlainea mallinaan pitäen tässä kirjassaan m.m. kuvaa: kevätkenkää, lierihattu-hulmukaapu-filosofia matkalla rakastavaisten seurassa punaisen liljan kaupunkiin, Firenzeen.

Toisten lörpötellessä ja kuherrellessa hän istuu nakerrellen keppinsä kahvaa linkkuveitsellään ja luo siihen en muista minkä Silenuksen eli faunin pään tahi jotakin muuta. Muistaakseni hän oli reppunsakin viskannut junavaunun penkin alle eikä verkkoon, niinkuin muut, "oikeat ihmiset" tekevät. Piippu täydensi hänen kalustoansa. Sauva ja reppu ja piippu ne muodostuivat hänelle sopivaksi kolminaisuudeksi, olivat siinä kuin maailman viisauden välineinä. — Ja samalla aikaa kun rakastavaiset loivat tuulentupiaan, loi hän yksinään sielussaan kestävämpiä, henkisiä arvoja.

Eksellenssin, Adolf von Menzelin, uudenajan suurimman saksalaisen maalarin elämästä muistan seuraavan tapauksen.

Hän seurusteli hovissa vapaasti keisarien Wilhelm I:n ja Wilhelm II:n aikana.

Kerran oli hän saanut kutsun jonkun ylimyksen huvilinnaan maaseudulla päivällisille kunniavieraaksi. Suuri luonnoskirja kainalossaan tämä pienikokoinen mies läksi jalkaisin tallaamaan tietä helteisenä kesäpäivänä. Kunniavierasta odotettiin, mutta häntä ei näkynyt. Vihdoin lähetettiin lakeija häntä hakemaan. Tämä löysi hänet maantien ojassa istuen, piirrellen tarkkaa tutkielmaa omasta tomuisesta, ryppyisestä vanhan-miehen saappaanvarrestaan.

Erikoisen elävänä asuu mielikuvituksessani toinenkin kirjallisuudessa esiintyvä henkilö, Viktor Rydbergin Fabbe "Asesepässä". Keväällä hän aina sai vaelluskuumeen ja läksi asesepän haarniskapajasta, vaihtaen sepän kalkuttimet reppuun ja sauvaan, päättävästi ulos ihanaan maailmaan, tietämättä minne, vain vaistoten, että hänen tuli saada hengittää yksinäisyyden ja oman polun ilmaa. Hänellä oli kuitenkin ikäänkuin jonkunlaisia omantunnon vaivoja muuta yhteiskuntaa kohtaan, jonka täytyi jäädä paikoilleen, ja senpävuoksi hän viimeisellä kukkulalla, mistä kotikaupunki näkyi, pysähtyi sitä katselemaan ja heilutti sille lierihatullansa jäähyväiset ennenkuin erosi suureen avaruuteensa.

Itse elämässä olen, kuten monet muutkin, tavannut lukuisasti näiden tyyppien heimolaisia, joskin heikentyvässä asteikossa. Tässä muistuu erikoisesti mieleeni muuan hyvä tuttavani, joka aikoinaan tunnettiin laajalti Satakunnan pitäjissä. Koulupoikana ollessani hän oli ollut kesäopettajanani ehtojen takia. Hän oli paikkakunnan lääkärin poika ja silloin jo monivuotinen maisteri ja "överliggari", josta ei enää toivottukaan tulevan mitään.

Muistan kuinka hän kerran tuli veljeni ja minun koululaisasuntoon Helsingissä. Siellä oli poikaparvi koolla. Hän meni suoraan suuren vesikarahvin luo ja tyhjensi sen kurkkuunsa viimeistä pisaraa myöten. Aataminomena hänen kurkussaan liikkui tahdikkaasti koko toimituksen ajan. Sitten hän kysyi, emmekö voisi hankkia vielä lisää vettä, ja kun lisämäärä oli alaskulautettu, alkoi hän jutella. Siihen aikaan hän vielä sekä liikkui vaikutusvaltaisissa piireissä että seurusteli sellaisten kanssa, jotka olivat selvillä valtiollisten johtomiestemme mielipiteistä ja puheista. Ja ilmiömäisen muistinsa ja jäljittelytaitonsa avulla hän nyt loi eteemme oman rehtorimme Alfred Kihlmanin pitämässä valtiollista puhetta jossakin yksityisseurassa. Turkin ja Venäjän sotaa käytiin parhaillaan, ja ilmassa liikkui huhuja, että Englanti sekaantuisi peliin lähettämällä laivastoansa Suomen vesille. Jännitys oli suuri, ja ryssää kohtaan me silloiset koulupojat tunsimme samoja tunteita kuin toivottavasti nykyisetkin, vaikka omat kaartilaisemmekin olivat mukana sodassa. Senpä vuoksi vaikutus oli aivan tehokas, kun Svante setä tuossa sanasta sanaan esitti Kihlmanin puheen valtiollisesta asemasta, joka päättyi huudahdukseen: Menkööt nyt toivomuksemme kerrankin toteen "så att det engång skulle braka lös!"

Moniin ammatteihin tätä Svante setää oli koetettu kiinnittää, mutta mihinkään hän ei kiintynyt kuin aivan tilapäisesti. Kerran hänestä piti tulla näyttelijäkin, ja hänen ensiesiintymisensä tapahtui jossain asepojan osassa helsinkiläisessä teatterissa. Kun hänen vuoronsa tuli, astui hän lavalle toinen saapas kunnollisesti jalkaanvedettynä, mutta toinen hölski vain puoleksi jalassa. Tämä "skandaali" tietysti katkaisi näyttelijäuran, ja muille aloille hän ei sen koommin yrittänytkään, vaikka hän mainiolla kielitaidollaan ja ihmeellisellä muistillaan olisi kenties voinut saavuttaa menestystä melkein missä tahansa.

Hän tarttui reppuun ja sauvaan, alkoi kuljeksia ympäri maaseutua talosta taloon, elättäen itseään jonkunlaisena keskustelun ja juttelun trubaduurina. Tietääkseni hän ei koskaan ollut nauttinut ainakaan huomattavammassa määrässä alkoholia, eikä hän sitä näillä kiertomatkoillaankaan viljellyt ollenkaan — seikka, joka minusta tuntui hänen olemustaan ajatellessani melkein jonkun verran luonnottomalta.

Jotain hänessä oli ratkennut, hänen aivonsa olivat jollain omituisella tavalla lakanneet vastaanottamasta uusia vaikutelmia, mutta sensijaan säilytti hän tavattoman hyvin sen henkisen omaisuuden minkä oli aikoinaan saanut, ja korvasi uusien vaikutelmien puutteen heittäytymällä antautuvin mielin kokonaan sattumanvaraiseen elämään maantien varrella, nauttien olemassaolosta kaikkeuden pienenä hiukkasena. Ruumiillisesti hän oli niin avuton, etten usko hänen osanneen tehdä itselleen tuohilippiäkään juoma-astiaksi, ja henkiset säästönsä hän käytti omintakeisen "ammattinsa" harjoittamiseen.

Tullessaan taloon hän juttelullaan sai aina talonväen ympärilleen hartaiksi kuulijoiksi. Kauaa ei kulunut, kun jo kahvipannu ilmestyi pöytään. Kahvi oli Svante sedän elämän suuri intohimo, ja niinpä hän tyhjensi pannun viimeiseen pisaraan saakka ja sen tehtyään kaivoi vielä porot poskeensa. Ja juttua tuli solkenaan.

Heti alussa hän osasi johdattaa kuulijansa omaan aikaansa ja maailmaansa, noihin vuosiin, jolloin hän oli saanut maisterinsormuksensa, niiden aikojen valtiollisiin ja muihin huomattaviin tapahtumiin. Hän piti usein pitkiä puheita, ja silloin tuli sanasta sanaan, tarkalla mimiikillä ja erinomaisesti matkitulla äänellä kerratuksi kaikki mitä joku huomattava mies oli sanonut valtiopäivillä, jossakin juhlassa tahi jossakin toverillisessa illanvietossa.

Keskustelun aikana hänen komeat jalkineensa, juhlalliset tallukkaat, riippuivat takan orrella kuivamassa, ja väkevät höyryt hulmusivat niistä.

Kun kahvikestitys oli päättynyt, meni hän omin päinsä saunaan ja löi itselleen löylyn niin kimakan, että äänetön kiuas jäi, ja sitten hän taas sonnustihen taipaleelle.

Ja komea hän oli nähdä vaeltaja-asussaan varsinkin vanhemmiten. Pukuna oli aina sarkaa, pitkä parta valui rinnoille ja tukka liehui hartioilla. Ja pyöreät, viattomat lapsensilmät, — minne ne lienevätkään katsoneet, kauas taivaanrannan taa.

Eräänä syyspäivänä hän asteli vastaani maantiellä nilkkoihin saakka ulottuvassa rapakossa. Uhkeitten tallukoiden saumoista nirisi vettä ja kuraa, kädessä oli ukolla seiväspuu sauvana ja niska oli ylpeästi pystyssä kuin kuninkaalla. Pulskasti hän tervehti kättä antaen. "Mestari ja sukulainen", hän sanoi, "hyvä on tavata joskus ja mielelläni lyön kättä sinulle, jossa asuu maailmojasyleilevä henki niinkuin minussakin. Maailma on kyllä liian pieni meille", lisäsi hän, "mutta mitäpäs siitä! Kyllä se joskus avartuu. Ja minulle piankin."

Olisin tahtonut puhutella häntä kauemminkin, siinä syyslehtien lennellessä ympärillämme, mutta hänellä oli "kiire".

"Ei ole aikaa", sanoi hän. "Täytyy mennä taas. Hauskaa oli tavata." —

Ja komeasti hän kääntyi omalle suunnalleen ja läksi talsimaan tietänsä, tallukat syvälle lokaan upoten. Mäen ahteessa hän vielä teki sauvallaan suuren, kaarevan liikkeen ja katosi sitten näköpiiristäni — ainiaaksi.

Katselin hänen jälkeensä kateuden tuntein. Hän oli päässyt perille pyrkimyksessään vapautua yhteiskunnallisen elämän pakkopaidasta. Kieltämättä hän oli paljon menettänyt sen tehdessään, mutta luulen, ettei hän antanut tappioilleen suurtakaan arvoa vapauden rinnalla, jonka hän oli voittanut. Hän oli repun ja sauvan vapaa ritari. Vähätpä siitä, jos hänelle vähän naurettiinkin takanapäin, ei se häirinnyt hänen sisäisen elämänsä tasapainoa, ja sehän on tärkeintä.

Globetrottereita on kaiketi aina ollut, ja yhteen aikaan suurilla sanomalehdillä oli melkein muotiasiana lähettää joku reporttereistaan anturoitaan kuluttamaan. Kummallisen otuksen tapasin kerran Porin mausoleon freskoja maalatessani. Paikkakunnan johtavat lehdet toitottivat jo ennakolta hänen saapumisestaan, ja niiden päätoimittajat kehoittivat kaupungin kulttuurikermaa saapumaan Otavan hotelliin harvinaista matkamiestä juhlimaan — tämä oli nimittäin oikea ranskalainen. En ollut juhlimassa, mutta näin tyypin, joka oli tuota tavallista huonoa pariisilaista maalarityyppiä. Kulttuurihuiput kehoittivat minua kutsumaan hänet mausoleon freskotöitä katselemaan, ja hän saapui juhlallisesti, lausui armollisen hyväksymisensä ja kertoi samalla ranskalaisten rautatieasemain seinämaalauksista, jotka olivat vielä suurempaa kokoa ja vain suurten mestarien tekoa. Tarkastelin miestä vähän perusteellisemmin, ja kävi ilmi, että hän oli ammatiltaan kokki, ja silloinpa meidän tuli hauska jutella volau-vent'eista, tripe à la mode de Caenista y.m. Hän kertoi olleensa Champs Elysées'n Palace Hôtel'in kokkina ja hän aivan masensi meidät kertomalla kuinka hän oli keittänyt Li-Hung-Tshangille kahvia, josta maksettiin 20 frangia kupilta. Mitään ylevämpää ja mielenkiintoisempaa hänen aivokopastaan ei lähtenyt.

Kuinka nolosti hänen äskeiset isäntänsä hiipivät kukin loukkoonsa — se huvittaa minua aina — vieläkin.

Paikkakuntaansa sidotut porilaiset tahtoivat nähdä tällaisessa vaeltavassa ritarissa erikoisen ihmisen. Hän puolestaan ei liene etsinyt muuta kuin makupaloja suuhunsa ja typerää ylistelyä.

Hän oli repun ja sauvan ritarin irvikuva. Todellinen vaeltaja etsii loppujen lopuksi ihmistä.

Jokainen, joka on viettänyt aikojaan yksinäisyydessä, esimerkiksi erämaassa, on saanut joskus vaeltajan käskyn: lähde nyt heti liikkeelle, muuten menehdyt. Aivosi ovat jo liiaksikin syöneet vain entisiä ajatuksiasi, ja se on ollut suurelta osalta jo ennen pureskeltua! Ota reppu selkääsi ja sauva käteesi ja ala laputtaa!

Mutta löytyyköhän matkan varrella vielä ihmisiä, vai onko poikettava syrjemmäksi niitä etsimään?

Eiköhän löytyne. Löytyi niitä ennen Lapin rajoilta ja löytyi päiväntasaajan alta ja löytyi suurkaupungin rännikiviltäkin. Kuinka lienee nyt?

Huippuvuoretkin ovat jo pilaantuneet. Siellä rehostelevat viinalta lemuavat jätkät, jotka sardiinipurkki toisessa ja pirtukanisteri toisessa kädessä, lyijynkarvaista taivasta vasten sinkoavat kirouksiaan. Ja taitaapa jo Hans Egeden ajoista saakka Grönlannin hylkeenpyytäjäinkin terve, naurava rotu olla jokseenkin turmeltunut. Mutta ehkä kuitenkin jonkun jäätikkövuonon sopukasta saattaisi löytyä ihmisiä, ulkopuolelle kommunismin sekä sardiini- ja pirtukulttuurin unohtuneita, joiden kanssa voisi viihtyä, istuessaan ajopuista tehdyn keittovalkean ääressä keskikesän keskiyön auringon paisteessa satoja metrejä korkean pystysuoran kallion alla.

Märät jäkäläryhmät riippuvat pitkin rotkoa, niistä tippuu hiljalleen kirkasta lumivettä, mikä sitten lorisee alhaalla kivien lomissa. Karvaiset, hiirenkorvalle päässeet pajunlehdet peittävät lähimättäitä, joilta siellä täällä loistelee myös keltainen, arktinen gagea, ehkäpä yksinäinen sinikellokin.

Taivas yllä on vaaleinta kromioksiidia ja taivaanrannan piirtävät eteemme hiljakseen kulkevat jäälautat, jäätikön suurella ryskeellä vasikoimat, jotka toveriensa takaa-ajamina uiskentelevat "sivistyneitä" maita ympäröiville merille siellä haihtuakseen.