PIENIÄ MAALARIN-MUISTELMIA.

Poika ja varis.

Olin silloin 19-vuotias ja olin muuttanut vanhempaini kodista samassa pitäjässä olevaan kirkkoväärtin taloon, lähellä kirkkoa.

Nuorukaisen innostuksella siellä etsin aiheita ja tein luonnoksia. Melko hupaisen näyn tarjosivat Sipin talon siat, jotka päivät pitkät rypivät kirkkomäellä tienvierillä ja ojissa. Syvää tyytyväisyyttä ilmaiseva röhkinä sieltä kantautui pitempien matkojen päähän.

Sikojen luona hääräili usein pieni poika. Kerran tämä piltti nukahti lihavan emakon syliin. Tästä aiheesta maalasin taulun, mutta en saanut siitä mieleistäni. Ja silloin kävi niinkuin sittemmin usein on käynyt epätyydyttäville maalauksilleni: maalasin toisen taulun sen päälle.

Missä siat rypevät, sieltä eivät variksetkaan ole kaukana. Ja tälle ahteelle noita lintuja olikin siunautunut erikoisen runsaasti, ja enimmäkseen ne olivat sangen kesyjä.

Saadakseni pojan pysymään aloillaan, sanoin hänelle että kun heittää suoloja variksen pyörstölle, niin lintu siitä niin tulee kesyksi, että antaa ottaa itsensä kiinni. Poika kuljeskeli suolaa kourassaan variksia vaanien, ja niin muodostui aihe, jota taulu esittää.

Kun tulin tämän taulun kanssa Pariisiin syksyllä 1884 (ensi matkani), niin opettajat ihmettelivät sen modernisuutta, vaikken silloin ollut nähnyt mitään silloisen modernismin tuotteita. Olihan se kyllä aika poikkeama siihenastisten opettajieni Beckerin ja Keinäsen suunnasta, ja Bouguereau pudisti päätään moittien sitä liian "jyrkäksi", mutta myönsi sillä kuitenkin olevan joitakin ansiopuoliakin.

Mitäpä sanoisivat nykyiset modernistit.

Akka ja kissa.

Lapsuudesta saakka on kolkko syksy aina ihastuttanut mieltäni. Mutta "maalarisyksyt" kellertävine lehtineen, punertavine vaahteroineen kaikessa koreudessaan eivät koskaan ole minua lumonneet.

Saavuin Pariisista Salon kauppalaan. Siellä avautuivat peltoulapat kuin syntymäseuduillani, sieltä näki peltoja, niittyjä, aitoja, jotka kaikki olivat hyvin ikäviä kesällä, mutta syksy antoi tälle jokapäiväisyydelle sen karkean maun, mikä minua ilahdutti. Usein kävi kylmä tuuli pitkin seutua, mutta sitä oli mahdotonta kuvata, koska ei ollut edes häilyviä puita. Karu, tuulinen tunnelma piti siis koettaa tavoittaa ihmiskuvan avulla, ja silloin keksin mainion mallin.

Tämä lammasmummo, joksi häntä sanottiin, oli omituinen pikkukaupungin originaali. Hänellä ei ollut kotiakaan, vaan hän nukkui yönsä ladoissa, aitoissa ja ullakoilla missä milloinkin, joskus ulkona pientaria reellä.

Ulkoilmaelämässä oli hänen nahkansa parkkiintunut ja kovettuneet kouransa, suurenneet jalkansa. Koko olento vaikutti täysterveen sopusuhtaiselta. Hän oli todellinen syksyinen maalaisolento, jonka jäsenet eivät olleet sisänurkkien hemmottelemia. Samantapaisia tyyppejä tapaa joskus torimuijissa y.m., mutta heidän värissään on usein sekä pakkasen jälkiä että hyvinvoinnin lihavuutta, kun taas tämä oli todellinen ulkoilman eläjä, minulle oiva otus.

Ahneesti maalasin, ja koska tämä oli ensimmäinen näin suuri tauluni, niin oli urakka kova. Epätoivo pyrki mieltä masentamaan useimmiten, mutta työ täytyi viedä päätökseen.

Kerran kun taas kovassa tuulessa ahersin, huomasin että akka oli kylmästä aivan ruskean sinertävä, mutta seisoi vain kiltisti tuntikausia edessäni, ja minä pitelin toisella kädelläni kiinni telineestä, jonka tuuli uhkasi kaataa, ja purin hammasta.

Sillä tavoin syntyi tämä kuva, johon kukaan ei koskaan mieltynyt. Se ei suuresti minuun koskenut, mutta se koski, kun sitten toin kuvan äitini luo. Hän ihastui siihen suuresti, ja tämä oli mielestäni kummallista, sillä ylimalkaan äitini eli romantiikan lumoissa.

Paimenpoika Kuusamosta.

Vaalea kesäyö Myllykönkään putouksen partaalla lähellä Rajalan taloa Paanajärvellä.

Hallakesä 1892.

Kuusitoistavuotias salon poika, talon karjanpaimen, seisoo mäen rinteellä puhaltaen pullistuvin poskin pitkää tanotorveaan. Karhut kiertelevät aivan lähiympäristössä karjaa hätyytellen; niitä paimen koettaa torvellaan pelotella loitommaksi.

Maalaan kesäyössä paimenpoikaa ja takanaolevaa erämaanmaisemaa. Kosken kohina kuuluu lakkaamattomana pauhuna könkäältä, missä nuori puolisoni koettaa onneaan tammukan onkijana. Tämän tästä kuuluu huudahdus koskelta, ja silloin on mentävä auttamaan kalan maalle nostamisessa ja hengenotossa.

Sääsket ahdistavat satatuhantisena parvena. Aina kymmenen minuutin kuluttua on kasvot ja kädet voideltava pikiöljyllä.

Tunnelma on kesäöisen salaperäinen ja romanttinen. Ja romanttinen tulee nuoren miehen maalauksestakin — kaikessa realismissaan. Se kuvaa erämaan karua elämää, jylhän kaunista, mutta ankaraa luontoa, jossa ihmisen on taisteltava hallan ja petojen kanssa. Kosken kohina soi lakkaamatta korvissa, valkea yö kehitti omaa haavemieltään, ja siitäkö lie valahtanut kuvaan sen romanttisuutta.

Kuva on maalattu kokonaan öiseen aikaan. Valaistus on senvuoksi melko epämääräinen; Nuorusen vaaran takaa kajastavasta ruskotuksesta ei voi sanoa onko se aamu- vai iltaruskoa.

Itse paimenpoika samana kesänä pienireikäisellä piilukkorihlalla kaatoi karhun yhdellä ainoalla laukauksella, — sen karhun, jota minä en päässyt ottamaan hengiltä, vaikka mainio winchesterini oli sitä varten aina mukanani.

Palokärki.

Nuorusta paremmin nähdäkseni nousin Paanajärven Rajalan talon takaiselle korkealle louhikkovuorelle. Kiikarilla koetin tähystää näkyisikö Nuorusen vaaleanpunaisia siekkilöitä. Oikealla kädellä näkyi Vaskivaaran selkä, jossa kullankarvaiset, kuparinvihreät ja tummansiniset malmimöhkäleet on ammuttu sikin sokin metsien syliin vuoren kyljistä. Erämaa on tässä ainoa tuntu, sillä asumuksista ei näy mitään ja takana on asumaton taipale aina Sallaan saakka.

Palokärki on aina ollut ystäväni. Aina kun kuulen sen raikkaan kimakkaa ääntä, saan tunnelman kuin olisin kaikesta ihmisasutuksesta niin kaukana, ettei mitään kosketusta enää ole, — vaikkapa tämä tapahtuisi juuri kodin nurkilla. Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan tätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapoin sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani kohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa.

Velisurmaaja.

Ammoisista ajoista on tämä maailman ehkä kaunein ballaadisävel sanoineen soinut korvissani, ja vaikea on sanoa, kumpi enemmän vaikutti mielikuvitukseeni aihetta luonnostellessani. Ensimmäisen lopullisen öljyväriluonnoksen, joka on maalattu Kakolassa kudotulle kankaalle, annoin ystävälleni Robert Kajanukselle, Velisurmaajan orkestroijalle. Itse maalaus, joka on Ateneumin kokoelmissa, on maalattu tempera väreillä.

Velisurmaaja syntyi lopulliseen muotoon vaimoni soittaessa ja laulaessa tätä ballaadia. Aihe oli tietysti kypsynyt pitemmän ajan kuluessa.

Katsojat ovat usein huomauttaneet minulle tässä ja eräissä muissa miehiä esittävissä kuvissani esiintyvästä omituisesta seikasta: vatsan alapuolella olevasta vyöstä. Se onkin suomalaisten ja heidän heimolaistensa erikoinen ja erittäin kaunis tapa kantaa vyötä. Ja samalla se on terveellinen tapa, sillä näin vyö todella kannattaa ja tukee suolistoa. Ja minkä reippaan ja miehekkään vaikutuksen se tekeekään verrattuna muiden kansojen vannehtimistapaan!

Purren valitus.

Joka syksy heräsi vastustamaton halu lähteä ulos avaraan maailmaan, väljemmille aukeoille, pitemmille pihatöille. Kun kuulin kurkien huutavan, niin riensin niitä katsomaan ja kolkossa syysilmassa seurasin niiden lentoa niin pitkälle kuin silmäni kantoi, kunnes ne katosivat kotiniememme taakse.

Ja senjälkeen tunsin olevani kuin yksinään rämeisiin jätetty kurki, ja kaipuu kasvoi niin voimakkaaksi, että Purren valituksen luominen tuotti suurta lohdutusta. — Samansuuntaiselta tunnepohjalta ovat kaikki Kalevala-kuvani syntyneet.

Purren valituksen luonnoksen maalasin Ruovedellä, mutta lopullisen teoksen maalasin Helsingissä 1904. Alkuperäisen luonnoksen omistaa Unkarin valtio. Siinä on kuvattuna myös piika, joka pesee pyykkiä rannalla, mistä polku vie ylös mökkiin.

Teos oli näytteillä Helsingissä, hinta 6.000 mk, mutta ei kelvannut ostajille. Sen osti sitten unkarilainen Suomen taiteen ystävä, tohtori Majovski, liittäen sen suomalaiseen kokoelmaansa.

Ad astra.

Aloin sen vuonna 1894 asuessani Sääksmäen Rapolassa. Mallina oli pieni kalvolalainen tyttö. Häneltä otin ruumiin, ja toiselta tytöltä pään, mitkä sitten sovitin yhteen.

Teos kuvaa ylösnousemusta. Aiheeseen ja sen käsittelyyn on kertomus ristiinnaulitusta vaikuttanut huomattavalla tavalla. Maailman vapauttajan asento ristinpuulla, — eikö se voisi symbolisoida myöskin sitä mitä ihminen, joka on kaiken kärsinyt ja kaikesta vapautunut, tuntee? Tytölle maalasin ensin stigmat käsiin ja kylkeen, mutta poistin ne myöhemmin, harkittuani asiaa tarkemmin. Punaista valoa heijastelevat pilvet, joista tyttö nousee, ovat vielä maapalloon kuuluvaa. Tulevaisuuden elämää verhoo takana oleva valo. Tytön tukan muotoa tahdoin, samassa kun annoin säteilevän loiston kasvoille, esittää siten, että mainen painolaki ei siihen enää vaikuta, joten se häilyy vapaasti kaikille suunnille.

Maalaukseen käytetty kangas on osa suuresta taulusta; sen alle on maalattu oma muotokuvani ilkialastonna.

Koskenlaskija.

Pikkupojasta saakka sain kotiseudullani Tyrväällä seurata koskenlaskua Vammaskoskessa. Sitä laski tukkimiehiä sekä veneessä että tukin päällä.

Kustantajani kirjansitomossa katselin kerran n.s. marmoroituja tumman vihertäviä ylivetopapereita, ja kuinka ollakaan, toivat marmoroimisen kiemurat eräitä mielikuvia, ja niin sanoa tokasin, että tästä voisi parilla pikku vedolla laittaa taulun. Siellä naurettiin minulle vasten silmiä, mutta se kävi sisulleni, ja niin pyysin muutamia arkkeja tuota ylivetopaperia mukaani. Samana iltana pastelleilla lisäsin niihin eräitä vetoja, ja niin syntyi tämä Koskenlaskija, tahi oikeammin neljä taulua joissa koskenlaskija tukillaan kussakin on eri asennossa.

Venematka.

Hiljaisen riemun- ja syvän kaihonsävelen yhteissoinnissa puhkeavalle keväälle olen tässä maalauksessa koettanut antaa ilmaisun.

Keväisen kuulakkuuden, ilmojen lumoavien auervärähtelyjen ja äskensulaneen maan tuoksujen vaikutelmat, ensi retket jäistä vapautuneilla, kuin uudelleen neitseellisillä vesillä, koivujen hento vihreys, luonnon keväiset äänet, sen herättämät sanoin kuvaamattomat vaistomukset synnyttivät mielessäni tunnesarjan, josta "Venematka" vähitellen kiteytyi, — maalaus, jossa pyrin esittämään ihmisolemuksen uumenista nousevan kaihomielen ja keväisen elämänriemun sulautumista vanhuuden ja nuoruuden sopusointuiseksi vuorolauluksi.

Väinämöisen mahdikas, mutta surumielinen hahmo edustaa ikuisesti palavaa, kirkastunutta ja korkeata elämisen intohimoa. Nuorten tyttöjen viaton itsetiedottomuus kuvaa kevään kumpuilevaa voimaa. Kauneutensa kuitenkin aavistaen ovat impyet iloretkellensä koristautuneet kukkasseppelein, ja kevättä julistaakseen he ovat sitoneet koivunlehviä purren hankavitsoihin.

Hopeaiset juovat tyvenen veden pinnalla karehtivat tulevien intohimojen airueina.

Jo aikaisempia Kalevalataulujani maalatessani aloin luonnostella tätä teostani. Ensimmäinen harjoitelma syntyi Vehmersalmella v. 1983, jatkuvia luonnoksia laadin m.m. Helsingissä vv. 1905-1906, mutta lopullisen muotonsa sai maalaus vasta v. 1908 Parisissa.

Saunassa.

Palattuani Keuruulle kesäksi 1889 Louis Sparren kanssa, näytin hänelle, minkälaisen maailman olin erämaasta löytänyt: pienen torpan, jossa kaikki, asukkaista viimeiseen heinälatoon saakka, oli yhtä ihanteellisesti kokonaisena säilynyt ja yhtä kokonaisena kasvanut kuin konsanaan Niemelän torpassa, vaikkakaan Ekola ei ollut yhtä vanha. Sauna, jota polvihirsineen voisin sanoa mallisaunaksi, antoi pienuudestaan huolimatta yhtaikaa kylpytilat torpan koko perheelle. Siinä kylvettiin joka ikinen arki-ilta.

Siellä asui Juonas kesti akkoineen. Juonas oli polttanut säärensä kytömaalla eikä enää kyennyt juuri muihin töihin kuin verkonkudontaan. Hänen muijansa keitti kahvit. Mutta mitkä kahvit! Siinä oli suolat ja kaikki muut mausteet — ei kuitenkaan silakkaa, jota Kuusamossa pantiin — mutta hauskin näky oli, kun mummu paahtoi itse pavut ja jauhoi ne pahkakupissa pienen nyrkkikiven avulla. Parempaa kahvia en ole juonut kuin Port Saidissa monia vuosia myöhemmin.

Saunassa istuimme Sparre ja minä joka ilta väen kanssa. Komeat tyttäret vuoroin heittivät löylyä ja vuoroin nousivat lavolle, silloin vielä yleisen tavan mukaan.

Talossa asui maailmalta tullut tyttö. Käytin häntä alastomana mallina. Istuin itse kankaineni ahtaassa porstuassa ja taistelin ankaraa taistelua silloisen taiteen vaikeimpien probleemien kanssa. Jutteluistani tytön kanssa muistan erään vastauksen, jonka hän antoi, kun kysyin kenen tyttö hän oli. "En minä ole kenenkään tyttö, minä olen itse tehty". Pujahti Sparre kerran sisälle porstuaan. Tyttö säpsähti ja haki vaatteensa ja piiloutui niitten suojassa saunan pimeimpään soppeen. Kun kummeksuin, miksi hän ei tahtonut jatkaa, sanoi hän: "Enhän minä nyt, kun tuo Parre…"

Ensi opetus ja Talonpoikaiselämää.

Sama Ekolan sauna, mutta kaksi vuotta aikaisemmin talvella. Pakkaset olivat ankarat, mutta minun täytyi arvostella niiden määrä huurun ja jääkukkien mukaan, kun mukanani ei ollut lämpömittaria. Joka asteesta minkä kuvittelin pakkasen kohoavan nautin silloin, kuten aina, täysin siemauksin, sieraimin ja sieluin. Ehkä melkein muukalaisien tavoin, sillä olin viettänyt useita talvia Pariisin miedommassa ilmanalassa. Mutta Juonas saunassaan oli niin monta talvea nähnyt, ettei enää ensi lumikaan hänen mieltään ilahduttanut. Hän istui rahilla töppösissään ja kutoi nuottaa. Tein monta luonnosta hänestä ja tulin aina ajatelleeksi Vänrikki Stoolia, sillä silloinen Ekolan torppa oli säilyttänyt sen ajan hengen, jolloin Runeberg oli Ruovedellä. Myös Runebergin kuva hahmoittui vähitellen mielessäni tehdessäni tutkielmia ukon minun mielestäni merkillisestä olennosta. Näitä tutkielmia tein niin suurta taulua varten kuin suinkin voi mahtua tuohon ahtaaseen tilaan. Ja siihen kuvasin tilapäisten mallien mukaan sovitellen Runebergin polttaen piippuaan, kuunnellen vänrikin tarinoita, ja nyrkillään piti vänrikin ikäänkuin siinä tehostaa jotakin tärkeätä kohtaa kertomuksessaan. Useimmiten leijaili savu kattona juuri päittemme yläpuolella, me kun olimme istuvillamme, ja aukosta heijastava valo antoi minun mielestäni mitä maalauksellisimman vaihtelun ikkunan valaistukselle. Ponnistelin koko voimastani, mutta enimmäkseen se oli iloista ponnistelua, sillä työ sujui uljaasti, mitä ukkoon tuli. Runeberg teki kiusaa. Varjokuvana hän melkein siinä saunan savussa ikkunaa vasten hahmottui, mutta sittenkin kiusasi minua se kaavamaisuus mikä pakosta, tarpeellisten tutkielmien ja mallin puutteessa oli seurauksena. Sain taulun valmiiksi tavallaan, mutta mielestäni se ei koskaan tullut valmiiksi (eikä muittenkaan mielestä). Surin, etten saanut tästä mitään täysipitoista teosta.

Samaan aikaan olin maalannut myös Talonpoikaiselämää nimisen samankokoisen taulun vielä kimakammalla valolla: torpan vaari (Juonas oli vain "kesti") rasvaten kenkiään takan ääressä, kissa loikoen paadella kehräten, ja kehräävä tyttö, taustalla talviauringon valo loistaen tytön kullankeltaisen tukan läpi ja luoden korvalehden tulipunaiseksi, hauskalla tavalla riidellen takkavalkean kanssa. Seisoi vielä mies piippusuinen, remakka nuorukainen, lakkipää, pieksuniekka, kintaat vyöllä tyttöön katsomassa, ja reikäleivät killuivat rivissä vartaassaan lähellä katon rajaa. Auringon säteet muodostivat vinon viivan tomuhiutaleitten kierteessä.

Toin taulut Helsinkiin ja helsinkiläiset ystäväni saivat minut panemaan ne näytteille taiteilijaseuran huoneustossa. Siihen aikaan olin niin lapsellinen, että luin taidearvosteluja, ja pistipä nokkaani se myrtynyt sutkaus mikä annettiin minulle epäonnistuneesta Vänrikki Stool-kuvastani. Semmoiseen ei minun olisi pitänyt ryhtyä! Parisiin matkustettuani luulin huomaavani että arvostelijat olivat olleet oikeassa, ja asia askarrutti mieltäni siksi kunnes sain Runebergin lopulta kokonaan pois maalattua ja päätin maalata sen sijalle omasta mielestäni hyvin banaalin pikku tyttösen kirjaansa lukemassa. Asuntoni portinvartian tuttavalta sain lainata tytön malliksi, sen siihen läiskäsin, ja tulos on tunnettu. Mutta tälle taululle koitui vielä omituisia kohtaloita. Nämä molemmat taulut herättivät jonkinmoista huomiota Parisin salongissa, ja eräs opettajistani, mestari Cormon kehui kerran, minun akatemiatyötäni arvostellessaan, näytteille asetettuja taulujani, jotka olivat ehdotetut kunniapaikalle cimaise'een, ja kysyi enkö ollut saanut niistä mitalipalkintoa. Palkinnot olivat silloin kyllä jo jaetut. Se oli vahinko, sanoi hän. "Näkee jo teidän mustasta piirroksestanne tässä, että teillä on herkkä väriaisti, kuten yleensä pohjolan maalareilla."

Lontoolainen taidegalleria, omistaja Dirken, kirjoitti minulle pyytäen maalaamani taulut hänen salongista valitsemainsa taulujen kanssa näytteille Lontooseen. Hinnaksi olin asettanut kumpaisellekin taululle 1.200 frangia. Suomeen tultuani sain kirjeen taidekauppiaalta, jossa tämä ilmoitti, että "Ensi opetus" oli myyty, mutta koska hänen kustannuksensa olivat suuret, niin hän lähetti minulle 600 frangia (ei ollut saanut niistä täyttä hintaa).

Vaadin täyttä palkkaani tahi taulun takaisin. Hän vastasi että taulu oli mennyt Amerikkaan. Vuosikymmeniä tämän jälkeen sattui vapaaherra R.F. von Willebrand matkustamaan urheilujoukkueen päällikkönä Englannissa. Siellä hän eräässä hotellissa keksi tämän kuvan seinällä ja osti sen 5.000 markalla Taideyhdistystä varten.

Vielä on kyseessä tuon toisen taulun kohtalo, ja se on tänä päivänäkin avoin. Panin sen Suomessa näytteille hieman korotettuun hintaan, mutta eipä se kelvannut kellekään. Sijoitettuna tulevaan appelaani taulu vähitellen kasvoi ikäänkuin perheen ja meidän kaikkien omaisuudeksi, joten vaimoni, kun kerran lähetin sen muitten mukana Viipuriin näytteille, pyysi minua panemaan sille erikoisen korkean "suojelushinnan", joka estäisi ketään sitä ostamasta. Määräsin suin päin 15.000 mk, mikä siihen aikaan oli huikea hinta.

Mutta taulu ostettiin Pietariin, ja mies joka sen osti, eräs sveitsiläinen pankkiirin poika, tiedemies ja Nietzschen ihailija, mieltyi siihen niin, että kirjoitti pitkiä kirjeitä vaatien minua välttämättä tulemaan luokseen vierailemaan. Eliel Saarisen kanssa matkustinkin sitten Pietariin, ja siellä tehtiin tuttavuutta ostajan kanssa, joka meidät otti vastaan mitä vierasvaraisimmin ja kuljetti meitä loistoravintolasta toiseen.

Suuressa "Medvedissä" syötiin päivällistä. Olimme kuten yleinen tapa vaati frakeissa ja ihmettelimme uljaan keimailevaa, aina juhlivaa ja kyllästynyttä yleisöä. Vähän matkaa meidän pöydästämme istui pieni seurue, joukossa komea nuori upseeri. Meidän isäntämme hänet huomattuaan alkoi kertoa puoliääneen äsken sattuneesta tapahtumasta. Eräs nuori venäläinen ylioppilas tuli ammutuksi samassa "Medvedissä" jouluaattona, jolloin "Booshe tsharjaa" (keisarihymni) soitettiin, siitä syystä että hän oli nojannut hiukan toista polveaan tuolin istuimeen soiton kaikuessa.

"Niin", sanoi hän, "se murhattu nuorukainen oli minun sisareni sulhanen. Hän kaatui sisareni valkoiselle juhlapuvulle tahraten sen kokonaan vereensä ja kuoli siinä. Sisareni tuli hulluksi ja istuu nyt hullujenhuoneessa."

"Ja tuossa istuu itse murhaaja", hän osoitti upseeria ja kiihko nyki hänen kasvoissaan. Ja yhtäkkiä hän tempasi taskustaan revolverin, asetti sen pöydälle, osoitti upseeria ja sanoi: "Nyt on kosto minun."

Samassa hetkessä minun vereni kummasti kylmeni, niinkuin sittemmin muutamia kertoja vaaranpaikoissa puhvelien ja sarvikuonojen ahdistaessa Afrikassa. Huomasin että jotain kauheaa oli nyt tulossa. Silmänräpäyksessä oivalsin, että tästä meillekin olisi tullut mitä ankarin juttu, kukaties olisimme tulleet vihattuina "tshuhnoina" sekoitetuiksi poliittiseen murhajuttuun. Upseeri kuului keisarilliseen seurustelupiiriin ja korkeimpaan ylimystöön. Silmänräpäyksessä revolveri katosi minun takataskuuni, ja sitten tunsimme Saarisen kanssa kuin olisi hieman satanut. Sen jälkeen ehdotin, että kyllä kai nyt on jo aika lähteä muualle, olemme jo väsyneitä. Ja isäntämme, joka istui siinä aivan murtuneena, sanoi meille: "Kiitos Teille, että pelastitte minut tästä hirveästä jutusta, sillä muuten se olisi tapahtunut." Poistuimme salista. Eteisen takana olevassa pesuhuoneessa käsiämme pestessämme veti hän äkkiä povitaskustaan toisen, yhtä suuren revolverin. Mutta minä, kun olin jo harjaantunut, korjasin sen toiseen takataskuuni, ja sitten läksimme ravintolasta ovenvartijain kumarrellessa juomarahojaan.

Vuonna 1921 sain kirjeen Tukholmasta eräältä ruotsalaiselta herralta, jossa tämä ilmoittaa saaneensa "Talonpoikaiselämää" taulun haltuunsa ja tarkalleen kuvaten sitä kysyy kuinka korkeaksi arvostelisin sen hinnan. En ole halunnut vastata tähän kirjeeseen.

Semmoisia saattavat olla taulujen vaellukset. Otaksuttavasti tuo taulu viime vuosina oli vaeltanut bolshevismin verta tiukkuvia polkuja.

Lemminkäisen äiti.

Ensi luonnoksen tähän tauluuni olen ikävä kyllä, niinkuin monta muutakin, kadottanut tuntemattomalla tavalla. Kenenkä seinää se nyt koristaa, en tiedä, mutta jossain sen täytyy olla. Se oli hyvin lopullisesti maalattu ja pientä kokoa. Senjälkeen asia sai levätä, kunnes rupesin sitä uudelleen tekemään, ja monien eri luonnosten jälkeen hyytyi kuva siksi, millaisena se nyt on kokoelmissa. Ruoveden ateljeeriini rakensin, saadakseni oikean, tahtomani valon mallille, erikoisen huoneen, johon valoa tuli ainoastaan katosta. Seinät maalasin mustiksi kokonaan, jotta valo tehostuisi. Äitini sain pyynnöstäni luokseni malliksi, sillä häntä olin aina tähän ajatellut.

Kova on usein taiteilijan menettelytapa. Tahallani koetin äitiäni siinä maalatessani saada hänen ilmeensä muuttumaan tuskalliseksi viemällä keskustelun niin synkkiin asioihin, että hän, niin lujahermoinen kuin olikin, lopulta purskahti kyyneliin. Ja tämä riitti minulle vain yhdeksi kerraksi. Nyt hän on kuollut; suokoon hän minulle sen anteeksi.

Lönnrot ja Kalevalan laulajat.

Hyvin monessa muodossa olen aihetta käsitellyt. Luullakseni Lontoossa maalasin ensi sommitelman, ja siinä istui Lönnrot nuotion ääressä yömustaa vettä vasten kuuntelemassa kahta käsihaassa istuvaa runolaulajaa tulen heijastaessa heidän ja kuulijajoukon kasvoilla. Vene siinä oli rannalla. Tätä kuvaa ryhdyin laatimaan silloin kun minulle oli annettu tehtäväksi Helsingin yliopiston juhlasalin seinälle kuvata 40-luvun aikakautta Suomessa. Ja kun olin saanut tämän valmiiksi, niin vein sen konsistoorion eteen, joka hyväksyi sen. Tämän johdosta syntyi ruotsalaisissa sanomalehdissä ikäviä jälkikaikuja: Mitä on Lönnrotilla Suomen yliopiston kanssa tekemistä? Se oli sävynä. Olisi kai ollut natsionalismia, jos tuohon taloon olisi maalattu jotakin, mikä muistuttaisi maailmankuulusta suomalaisesta kansanrunoudesta. Syntyi muitakin rettelöitä, ja rasittuneena muistakin töistä ja ikävystyneenä intriigien kynsissä olemiseen heitin kaiken sikseen.

Nyt on tämä maalaus suomalaisen yliopiston lahjaomaisuutta.

Niin, mitäpä olisi Paikkarin Eljaksella ollutkaan siellä tekemistä, halvan räätälin pojalla isoisten asuinsijoilla?

Rakennus.

Alkuluonnoksen tein mausoleumia varten jo Ruovedellä ja sitten muutettuani Tampereelle jatkoin sitä, ja Juseliuksen rakennettua ateljeerin Poriin tein lopullisen freskoluonnoksen. Matkalla hautausmaalle sijaitsee Porin vaivaistalo, ja siellä oli ukkelia jos mihin laatuun. Kairamieheksi (Kuolema) sain sieltä ikälopun ukon mallikseni ja rehevään salvumieheen olin jo Ruovedellä tehnyt monta tutkielmaa. Naisen kuvaan olin käyttänyt monta eri tyyppiä mallikseni, mutta mikään ei sopinut. Viimein löysin erään nuoren leskivaimon, joka tuoreena suruna kantoi miehensä muistoa, mutta samassa eli koko sielullaan pienten lastensa tulevaisuustoiveissa, ja siinä keskustellen elämän suurista kysymyksistä tämän rahvaannaisen kanssa saavutin mielentilan, jolloin pääsin suoraan luonnosta näkemään vastaavan kuvan sille, minkä olin jo alussa mieleeni luonut. — Mutta lapsi?

Alkuluonnoksesta käy ilmi, että olin aina ajatellut omilla jaloillaan juoksentelevaa "imukasta", antaakseni kuvalle sen totisen elämän ja kuoleman merkityksen mitä kallo-pää kairamies vain sivuseikkana ilmentää: mies ja vaimo rakentavat yhdessä tupaa, vanha vaari auttaa voimainsa mukaan, mutta vanhalla taidollaan. Äidiltä on viimeksi syntyneensä, kuopuksensa kuollut, niinkuin niin usein erämaassa tapahtuu, olkilehmän avusta ei ole tarpeeksi koko perheen suille, ja luonnollisesti esikoinen perii kuolleen siskonsa osuuden. Eikä tämä ole suinkaan mielikuvituksesta temmattua. Olen nähnyt Lentiiran Lentuanjärven kolkossa saaressa eräperheen, jossa poika äitiään imettyään nakkasi heti siitä päästyään isänsä letkupiipun suuhunsa ja juoksi tuprutellen pitkin piennarta. Ja sillä saarella elettiin hyvin totista elämää, nälän tuttuina joka toinen päivä.

Kullervon sotaanlähtö.

Kauan oli mielessäni elänyt karskean Kullervon, suomalaisten Mars-jumalan hahmoitus Kalevalasta:

Somap' on sotahan kuolla, Kaunis miekan kalskehesen! Äkin poika pois tulevi, Laihtumatta lankeavi.

Tämä oli jo komeata, mutta kun sain käsiini Europaeuksen runoston Slöörin y.m. nuorempain kerääjäin täydennyksillä varustettuna, lensivät mielikuvat laajemmille aloille:

Kullervo Kalervon poika Sai on miekan mielehisen, Kalvan kaikkien parahan: Terä kullin kirjoiteltu, Pää hope'in holvaeltu. Solitteli miekkoansa Kahen kallion välissä, Viien vuoren viitarossa: On miekka tuliteräinen, On säilä säkeneväinen.

Nämä säkeet antavat Kullervolle juuri sen korkean nousun, jonka nojalla uskallan sanoa Kullervoa suomalaisten Mars-jumalaksi. — Ja vielä:

Otti soimelta sorean Kauransyöjän kaunokaisen, Pisti suuhun kultasuitset Selkähän tulisen ruunan Tulisella tanterella; Tulta suihki ruunan suusta, Säkeniä säärivarret. Näin sopi sotia käyä, Sotateitä souatella.

Ja aina haltioituen (äidin ja pojan vuoropuhelun jälkeen):

Tinatuppi, vyö hopea, Miekka vyöllä heltukainen, Parta kullan palmikoissa, Pää kullan kukalehissa — — — — — — — — Ajoi suurta Suomen maata, Ajoi Suomen sillan päällä. Suomen silta notkahteli, Aluspalkit paukahteli. Kangas vastahan kajahti, Kanervat kavahtelihe, Kuusikot kumartelihe, Kaikki rahvas katsahteli: Kullervo on mies kuningas, Ori alla niin kuin arho, Hevonen tulikipuna. Itse päällä niinkuin päivä Poika veitikka verevä. Kullervo Kalervon poika Ajoi suurta Suomen maata, Ajoi Suomen sillan päällä. Läntti lääppä läikähteli, Paistoi kultainen kypärä.

Onko ihme että tällaista koko maailman saavuttamatonta säkeistöä lukiessaan voi innostua, ja vuosikausia liikkui tämä jalo kuvasarja rintaani aina lämmittäen ja valtimoani aina kiihottaen.

Olin tehnyt siitä useampia luonnoksia ja vähitellen, vaivalla kuten aina, lähestyin sitä mielikuvaa mikä alitajunnassani viipyi. Tulin sitten matkallani Italiaan myös Sienan kaupunkiin. Hämmästyin nähdessäni siellä asettelultaan aihettani muistuttavan taulun. Tämä kummallinen sattuma on antanut aiheen kotimaisten märkähattujen hyökkäyksiin, että muka olisin siepannut aiheen varhaisrenessanssin mestarilta Foglianolta, hänen ratsastajakuvastaan.

En voi enkä halua esiintyä omassa asiassani tuomarina, se jääköön jälkimaailman tutkittavaksi ja ratkaistavaksi.

Kotimaahan palattuani omasta alotteestani maalasin, saatuani tarvittavat varat, 4.000 Smk, eräältä taiteenharrastajalta, Ylioppilastalon musiikkisalin seinään tauluni.

Kuinka riemuitsin, kun sain märkään kalkkiin sivellä siihen imeytyviä värejä ja pieksujaloin kiikkua telineillä täysissä miehuuden voimissani.

Märkähatut tietysti olettivat, että ensin olin nähnyt Foglianon freskon ja sitten vasta tehnyt omat luonnokseni. Jos olisin nähnyt mainitun freskon, niin tietysti olisin oman työni tehnyt aivan toisella tapaa. Tosinhan moni minua suurempi maalaaja on käyttänyt toisen, aikalaisensa ja ystävänsä antamia vaikutteita ja asetelmia ihan plagioimiseen saakka, menettämättä mitään taiteilijakunniastaan. Mutta tällainen ei sovellu minun luonteelleni, ja — olkoon tämä nyt minun ensimmäinen ja ainoa apologiani.

Jäitten lähtö.

Vuosikymmeniä on minulla juuri pohjoiseen ulottuvalla Ruoveden niemekkeelläni ollut ihanteellinen tilaisuus tehdä kolmelle suunnalle havaintoja ja nauttia sikäläisen pikkumaailman suurista luonnontapahtumista.

Kun muut ajattelevat kevättä hiirenkorvaisine puineen, valkovuokkoineen, gageoineen y.m. merkkeineen, ajattelen minä sitä lyijynkarvaisen hilejään peittämää pitkää ulappaa, jolla yön halki teiriparvet iltaista ilmaa täyttäen kuhertelevat. Siellä täällä reikä jäässä, johon kuvastuu kuulakka pohjoinen yötaivas. Ja sitten päivien, ehkä viikkojen kuluttua, kiihkeän odotuksen jälkeen, joko aamulla heräten näen selän vapaasti lainehtivan pikku aallokossaan tahi tavallisimmin jäitten auringon paisteessa ja tuulessa hiljaa tekevän pitkiä railoja ja lähtevän äänettöminä liikkeelle. Jännityksellä seuraan hetki hetkeltä luonnon väkevää työtä. Ulapat aukenevat vähitellen, jääpeite muuttuu lautoiksi ja joko hiljaa haipuu, sortuu näkymättömiin tahi suurina laikkoina tuulen ajamana tunkeutuu kallioseiniä vasten, ja jyske kuuluu pitkin rantoja, nousee valkeat kuohut murtuneista jääkasoista. Helisevillä kellonäänillä nämä murtuvat jäät kilahtelevat ja hilahtelevat.

Karhunputki.

Jamajärvi erämaanjärvi, Ekolan torppa erämaan torppa. Ei ollut kauas katseltavaa, ei viereisiä kukkuloita näkynyt ennenkuin niille nousi. Oli torpan pellot, mitkä kaarevasti viettivät metsälampeen, joka liekoja täynnään siinä makasi ulpukoitaan keinuttaen. Mutta olihan siinä pikku kallioita, olihan siinä kaislarantoja ja suopursuja, olihan siinä pysty kallioseinäkin, jonka alta sai syväongella kyrmyniska-ahvenia, mutta siellä ei kaivannut mitään muuta, sillä pienoismaailmana se oli täydellinen kuva Suomen sisämaasta. Suuret figuurityöt, joita tein, antoivat minulle loma-aikana tilaisuutta maalaamaan tämän niinsanotun "Karhunputken", — kasvi, jota olen pienestä lapsesta saakka ihaillut sen sorean itsetietoisuuden ja yksinkertaisen koreuden takia. Ensin oli kankaalla figuurikuva: vaalea Ekolan Iita, joka siinä etualalla seisoi käsivarsillaan suojaten silmiään, punaruutuinen huivi kauniilla hartioillaan. Nämä luonnokset hävitin, ja lopputulos oli tämä yksinkertainen kasvitutkielma. Ulappa mikä näkyy kuvan takaosassa, on jälestäpäin siihen maalattu ja horsmat ovat aina olleet mielikukkiani.

Kerran tuli kävelyretkellään torppaan kaukaisesta Keuruun pappilasta kokonainen seurue nuorisoa. Silloin oli kamarini seinällä tämä kuva ylösalaisin käännettynä. Kysyi silloin eräs nuorukainen, josta sittemmin tuli etevä sanomalehtimies, jo silloin reportterikynä kädessä: Mitä esittää tämä kuva? Spinaattia, vastasin. Ja sen hän merkitsi muistikirjaansa.