← Table of contents
Kallela-kirja I

KANSAMME LUONNEKUVASTA.

Reading edition

Suomalaisen kaunokirjallisuutemme kansanelämänkuvaukset — niin täyspainoisia mestariteoksia kuin niiden joukossa onkin — eivät Kiven tuotantoa lukuunottamatta ole tavanneet minun sielussani niin altista ja herkkää kaikupohjaa kuin olisin suonut. Luulen tähän olevan syynä osaltaan sen, että Suomen kansasta saamani "kirjallinen käsitys" jos niin saan sanoa — jo aikaisin pohjautui kansanrunouteemme. Kansanrunous, nimenomaan Kalevala, opasti mielikuvitustani luomaan käsitykseni kansan olemuksesta runon arkaististen hahmojen mukaan. Ja todellisesta elämästä olenkin tavannut runsaasti todisteita siitä, että parhain kansankuvaajamme on vanha kansanrunoutemme.

Kansanrunous lienee myös vaikuttanut ratkaisevasti pyrkimykseeni etsiä sekä luonnosta että kansasta niitä kauneudenmuotoja, jotka lähinnä kuvastelisivat terveenä säilynyttä alkuperäisyyttä ja alkuvoimaisuutta.

Etsin koskematonta maata, korven kansaa, joka teki metsänuotionsa ja saunansa mihin mieltyi, löi keihäänsä maahan oven suulle ja sanoi:

— Tässä jatketaan elämää, vaimo ja lapset! — Se oli täysarvoinen kehitysaskel, siinä ei tullut kysymykseen mitään "muttaa" eikä "toiselta puolen katsoen", siinä esiintyi todellinen verevä elämä ja luja elämäntahto. Tämän ihanteen tavoittelu ei kuitenkaan ole estänyt minua ottamasta huomioon sellaistakin, mikä kansassa on heikkoa ja sairasta ja joskus paljastaa sen luonteessa synkkiä kuiluja.

Mutta se lienee hyvin suuressa määrin vaikuttanut siihen, että niin monista kirjallisuutemme kansankuvauksista lemahtaa vastaani ikäänkuin tympeätä separaattorinkatkua ja että useain kirjailijain tyylissä olen näkevinäni senlaatuisen muukalaisperäisen paatoksen poreilua, jollaista meillä taannoisina kehitysvuosina määrätyllä asteella olevien yksilöiden ja ryhmien esiintymistavassa synnyttivät kaikki nuo "aatteet" ja "valistus" y.m., joita he kaikkialla maiskuttelivat kielellään, — kunnes ankarat kokemukset ovat opettaneet kyntämään syvemmälti.

Kirjallisuutemme pariin jouduin verrattain myöhään.

Varhaisimmilta lapsuusvuosiltani muistan kuinka kerran tuli kotiimme pitkämatkalainen ukko virsujalka, konttiselkä. Tuli ulkoetehiseen, joka oli täynnään äitini kasvattamia kukkivia liljoja. Siinä ukko pysähtyi oven pieleen ja alkoi lukea laulujaan. Vähin erin ääni kohosi, siihen tuli mahtia, joka merkillisesti sykähdytti lapsen mieltä, ja lopuksi ukolla pää tutisi, leuat järisi ja jalka polki innokkaasti tahtia. Nämä olivat ymmärtääkseni eepillisiä runojamme.

Kumma ettei Kalevala silloin joutunut käsiini, vaikka kotonani seurattiin innokkaasti kansanrunous- ja muita kirjallisuusharrastuksia.

Entä Kivi? — Häneen tutustuin vasta 26-vuotiaana. Hän oli minulle jumalallisen suuri ilmestys. Oma maailmani tulvaili hänen teoksistaan vastaani. Hänen merkeissään olin elänyt siihenastisen elämäni, etsinyt luonnosta ja kansasta samaa kuin hänkin, ja nyt hän antoi minulle kaiken uudestaan runoutensa väkevässä kirkastuksessa, syventäen sisäismaailmaani ja avaten uusia polkuja etsinnälleni.

Vaikka Kiven runoudessa ilmenee verrattain vähän suoranaista, välitöntä Kalevalan vaikutusta, kävi minuun nähden niin, että hänen luonnon- ja kansankuvauksensa tulivat ikäänkuin välittäjikseni syventyessäni kalevalaiseen runomaailmaan, ja samoin etsiessäni oman kansani todellista kuvaa.

Tämä etsintä, jota on kestänyt vuosikymmeniä ja jonka tulokset vasta viime aikoina ovat alkaneet lopullisiin hahmoihinsa kirkastua, oli aika ajoin vaikeaa työtä. Etsittävä itse kasasi eteeni vaikeuksia. Ei ollut pari kolmekymmentä vuotta takaperin "herrassyntyisen" suomalaisen taidemaalarin niinkään helppoa päästä todelliseen avonaiseen kosketukseen rahvaan kanssa. En ole kansan keskuudessa juuri milloinkaan tavannut harrastusteni ymmärtäjiä. Ylipäänsä olin hullun kirjoissa missä vain maaseudulla jonkun aikaa oleskelin ja työskentelin, vaikkakin aina tulin heidän ystäväkseen. Kukapa järkevä ihminen viitsi töhertää kuvia eläimistä, metsästä ja järvestä! Ja vielä ihmisistäkin saattoi valita ihan kerjäläisiä kuvattavikseen…

(Kaikki muuttuu. Nykyään jo talonpoikaistaloissakin näkee seinillä uuden ranskalaisen — Ranskassa voitetun, meillä valtaa pitävän — koulun tuotteita ja kuulee omistajan ylpeilevän sillä, että eipäs naapurit arvanneetkaan mitä siinä taulussa on kuvattuna.)

Minun luonani kävi vain ikiliikkujan keksijöitä ja uskonnollisia haaveilijoita. Ne tulivat luokseni haastelemaan sydämensä kyllyydestä. Mutta tuli myös lopulta, vapaussodan koitteessa, vakavia isäntiä poikineen neuvottelemaan kivääriin tarttumisesta silloin kun kaikki horjui. Ja siitä luottamuksesta tunnen aina syvää kiitollisuutta.

Kansantyyppejä käsittelevässä jutelmasarjassani olen esittänyt joitakin yksityispiirteitä luonteista, joiden kanssa olen joutunut enempiin tekemisiin; niinikään vilahtaa näitä lapsuudenmuistoissani. Tällä kertaa haluaisin lyhyesti jutella asian yleisistä piirteistä. Kerron pari esimerkkiä.

Olin olojamme kehuen saanut Ranskassa tapaamani kreivi Sparren yllytetyksi tulemaan Suomeen. Hän, joka väsähtäneessä Euroopassa oli nuoren maailman-miehen tavoin "kaikkeen kyllästynyt" — lukuunottamatta gaelien maata ja heidän vanhaa kieltään — innostui täällä niin, että kyyneleet silmissä seisoi suomalaisten korvenukkojemme edessä ja lujimmalla sisulla mitä olen maalarissa nähnyt taisteli ammatin vastuksia vastaan. Ja siihen mitä tämä ylimyssukuinen ruotsalainen mies näki sydänmaittemme asujamissa, hän niin ihastui, että opiskeli suomenkieltä ja käytti sitä ennenpitkää niin, että tuli kaikkialla toimeen.

Vieras näki, ehkä paremmin kuin me voimmekaan nähdä, mikä lujuus ja kunto kuvasteli kansamme kasvoilta ja eleistä.

Tapasin belgialaissyntyisen maalarin Finchin niinä aikoina kuin hän juuri oli asettunut Suomeen savenvalajaksi. Hän kertoi katselevansa ihaillen jokaisen vastaantulijan kasvoja ja sanoi näkevänsä niissä sellaista muotojen alkuperäistä rakenteellista lujuutta, jommoista hän ei ollut missään muualla Euroopassa tavannut eikä tiennyt olevan olemassakaan. Ja tämä tapahtui Porvoossa, kuivalla oksalla, — mitä sitten tuoreella.

Näitä ominaisuuksia olen vaistomaisesti koettanut esiintuoda ihmiskuvissani; ne ovat minulle olleet tämän kansan kasvoissa kauneinta. Mutta moitetta olen tästä saanut osakseni melkein näihin päiviin saakka. Enkä tästäkään malta olla kertomatta pikku esimerkkiä.

Muistan kuinka vanha tohtori Ilmoni erään kansalaisjuhlan nachspielissä Lauri Kivekkään aikoina suuresti kuohuen otti käsitelläkseen kysymyksen, miksi minä aina kuvaan suomalaiset Kalevalan sankarit ja muut niin hirvittävän rumiksi. Jos muuttaisin suuntaa, sanoi hän, niin kyllä minulle siitä hyvää koituisi. Silloin Suomen kansa kantaisi minua käsillään, hän sanoi.

Nykyään ovat minun "hirviöni" jo luultavasti liian sileitä. Yleisömme ei ole säikähtänyt sitä, että uusi ranskalainen koulu tänne importeerattuna ja bolshevismin värittämänä on alkanut palvoa todellista rumuutta, luoden mielenkiintoisia dokumentteja niistä tyypeistä ja siitä psyykestä, mitkä saivat aikaan sen vieläkin uskomattomalta tuntuvan tosiasian, että oman maan mies nousi kalpa kädessä hävittämään maataan sen perivihollisen avulla.

Pari vuosikymmentä takaperin löysi harvoin koko ruumiiltaan täyskauniita suomalaistyyppejä, mutta nyt, kun suurten nälkävuosien seuraukset ovat lakanneet näkymästä ja melkein koko kansan ulkonäkö on muuttunut, on, varsinkin urheilun päästyä vauhtiinsa, käynyt ilmi, että kansamme vielä tulee saavuttamaan ruumiillisen kauneuden voittoseppeleen. Tulee muistaa, ettei pelkästään nälkä ole aiheuttanut tähänastista ruumiillista alinäköämme, vaan myös satojen vuosien aikana koetut kauhut ja suunnattomat vaikeudet.

Tulee varmasti aika, jolloin kuvaamme sitä jalostettua rotua, minkä urheilumme rakentaa Suomen kansan ihannekuvaksi.

Pohjolan Märkähatun jälkeläisiä, rehellisesti sanoen roistoja, on kansamme keskuudessa tätä nykyä kyllä valitettavan paljon. Minun nuoruuteni aikoina ne olivat sellaisena vähemmistönä, että niistä tuskin kuultiin, eikä niitä nähty muualla kuin vankiloissa, jotka nekin olivat harvaanasuttuja. Milloin märkähattuisuus yritti kylissä tahi korvessa kohottaa päätänsä, niin kyllä aina löytyi väkevä mies, joka lujalla otteella kyyditsi rautoja ansaitsevan määrän päähän.

Tässä kohden on kuitenkin nykyään enemmän toiveita parantumisesta kuin ennen vapaussotaamme. Päivän-politiikkaamme olen seurannut miltei enemmän katsomalla kansan kasvoja kuin lukemalla sanomalehtiä. Takavuosina nousi mielessäni, katsellessani roistouden säännöllistä lisääntymistä, yhä karttuva inho ja suru. Ne saavuttivat huippunsa kansannousuvuoden helmikuussa. Surin sitä, että se minkä ennen olin huomannut esiintyvän täällä harvinaisena poikkeuksena, alkoi muuttua säännöksi. Kansan kuva alkoi himmetä sielussani, märkähatut kummittelivat unissani tämän maan tuhoojina, — kun aavistamattomaksi ilokseni sain oman kansani takaisin entistään kauniimpana ja uljaampana ensin lapualaisten ja härmäläisten joukoissa ja sitten koko valkoisella rintamalla. Se oli elämäni suurinta aikaa.

Vapaussodassa näin kansani kasvot niiden korkeimmassa kauneudessa. Pahimpienkin pohjamutien myllertäessä olin kyllä jaksanut uskoa kansani kuntoon ja sen suureen tulevaisuuteen, mutta vasta tällöin se lujeni raudankovaksi vakaumukseksi.

Meidän kansamme nousee vielä mahtikansaksi, jossa hämäläis-pohjalainen miehekkyys ja juurevuus ovat yhtyneet karjalais-savolaiseen runollisuuteen ja uljuuteen. Ja tämän tapahduttua Suomen kansa on palannut omaan itseensä, se nojaa silloin kalevalaisiin juuriinsa ja se kehittää silloin keskuudestaan ylimystön sanan suuressa merkityksessä. Ja tämä ylimystö, kansan jalot valitut ja uskotut, tulee johtamaan kehitystä sinne, mihin kauneimmat aavistuksemme nyt viittaavat. Se tulee nostamaan Suomen kansan sille tasolle, jolta se voi vielä itse Eurooppaakin tuoreella verellään elähdyttää.

Ja silloin on myös kuvaamataiteillamme, kirjallisuudellamme ja säveltaiteellamme, tieteellämme ja koko henkisellä viljelyksellämme suuri satoaikansa.

Kunpa saisi kuolla tässä vakaumuksessa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings