SUKUMERKKIJÄRJESTELMÄSTÄ.
Reading edition
Huolimatta siitä että Savossa ja Karjalassa on säilynyt vanhoja sukunimiä, osittain niihin liittyvine traditsioineenkin, on Suomen kansa suuresti katsoen vailla sukutraditsioita.
Eihän täällä esimerkiksi maanviljelijäperheissä useinkaan tunneta suvun vaiheita ja edustajia paljoakaan isänisää kauemmaksi.
Ruotsalaisten esimerkin mukaan länsisuomalaiset luopuivat ikivanhoista sukunimistään ja ymmärtämätön papisto merkitsi heidät milloin maatilan, milloin isännimen mukaan kirjoihin, — myöhemmin, sukunimien tultua kunniaan, antoi heille halukkaasti ruotsalaisia sukunimiä tahi teki heidän nimistään kreikkalaisia, latinalaisia ja heprealaisia käännöksiä tahi paremminkin väännöksiä. Tällä tavoin kansamme nimistö erittäin pienessä määrässä kuvastelee yksilöjen ja samalla koko kansan historiaa, kansa on jäänyt — niin sanoakseni — nimettömäksi.
Entisaikoina tästä ei kai ollut isompia haittoja tahi vahinkoja. Kun väkiluku oli pieni, voitiin muistin avulla oma pieni sukukin pitää mielissä ja samoin säilytettiin muistotietoja esi-isistä.
Olen usein valittanut edellä kuvaamallani tavalla syntynyttä "suvuttomuutta", ja jo nuorena poikana aina suurella mielenkiinnolla katselin vanhoja puumerkkejä — myös niitä, joita ukot vapisevin kourin isäni asiakirjojen vakuudeksi "pränttäsivät".
Tuli usein mieleeni, että olihan kaikilla suvuilla yhtä hyvä oikeus pitää kunniassa esi-isäinsä muistoa kuin aatelisilla, joista monet olivat jääneet merkitykseltään varsin vähäpätöisiksi.
Kun noita puumerkkejä näki paljon, huomasi niissä samankaltaisuutta ja usein identtisyyttäkin toistensa kanssa siinä määrin, ettei kehitystä yhteiseen, toisista erotettavaan sukumerkkiin voisi niiden pohjalla ajatella.
Tulin niinollen ajatelleeksi, että pitäisi saada aikaan helposti noudatettava menetelmä sukukilpi-järjestelmän aikaansaamiseksi — hiukan siihen tapaan kuin japanilaisilla on.
Ajattelen että tällaiset merkit voisivat olla käyttäjilleen samoin kuin ritaristolle ennen — kunnialliseen ja hyvään elämään velvoittavina symbooleina. Käsitys sukumerkin kunniasta voisi sitten vähitellen suolana tunkeutua kaikkien kansankerrosten veriin, niin valtavasti, että jok'ikinen kansalainen puolustaisi kilpensä loukkaamattomuutta kunnianasianaan ja sen puhtaana säilymisen pitäisi pyhänä velvollisuutenaan. Uskon että sukumerkki olisi suuriarvoinen siveellinen vipusin rikollisuuden vastustamistyössä.
Voisi ajatella että jos tämä järjestely virallisesti vahvistettaisiin ja virallista tietä pantaisiin toimeen, niin olisi suvulle, jonka kilpeä joku sen jäsenistä on tahrannut, myönnettävä oikeus joko vaatia tämän jäsenen poistamista suvusta tahi suvulle uuden merkin. Voisi myös ajatella, että oikeuslaitosten olisi helpompi pitää rikollisista luetteloja näiden merkkien avulla. Nykyään, jos Järvinen, Leinonen ja Lindström ryöstävät jonkun, ei monasti ole helppoa keksiä mitä Järvisiä, Leinosia tai Lindströmejä nämä ovat. Jos kunnon miehellä Kalle Järvisellä olisi henkilötodistuksessaan keltainen neliö valkeassa ympyrässä, niin tiedettäisiin, että kun ryöstäjä Kalle Järvisellä on vinokaide, joka jakaantuu mustaan ja punaiseen kolmioon, ei tulisi sekaannuksia, ja kunnon Kalle Järvinen voisi aina osoittaa ettei hän ole roisto-Kallelle kaukaisintakaan sukua.
Mitä sitten tulee sukumerkin käytännössä toteuttamiseen, herää ensin kysymys, mistä riittää eri merkkejä, ja miten viranomaiset osaisivat ne vaivatta ja nopeasti piirtää.
Olen asiaa pohtiessani koetellut laatia sukumerkkiluonnoksia ja tullut siihen tulokseen, että käyttämällä sarjan mittausopillisia kuvioita eri yhdistelminä sekä skrafeeraamalla merkiten niihin jotakin tahi joitakin seitsemästä eri heraldisesta väristä, voidaan jo matkaansaattaa monia tuhansia aivan helposti piirrettäviä eri merkkejä. Kaksinkertaistamalla esim. kehysviivoja ja ottamalla muitakin yksinkertaisia vaihteluja sekä lisää kuvioita käytäntöön voitaisiin merkkien lukumäärä helposti kohottaa satoihin tuhansiin, miljooniin.
Mikä helpotus järjestelmästä olisi sukututkimukselle ja tilastotieteelle, on sanomatta selvä. Ja mikä kohottava vaikutus sillä olisikaan kansan moraaliin ja itsetuntoon!
Sukumerkkijärjestelmää toteutettaessa olisi ensiksi asetettava jonkinlainen toimikunta, joka saisi asian pohdittavakseen. Se laatisi myös jo merkkisarjojen tunnuksia. Voisihan ajatella, että Suomen 500:lle eri kunnalle kullekin valittaisiin peruskuvio, jota sitten käsiteltäisiin kaikkien kunnan asukasten sukumerkeissä. Näiden perusmerkkien mukaan saisivat kunnissa asetettavat toimihenkilöt sitten kyläkunnittain toteuttaa rekisteröimisen, henkikirjoittajan tahi papin avustuksella. Poikkeuksia olisi tietysti tehtävä kotipaikkaoikeuden ja suvuilla jo mahdollisesti löytyvien traditsioitten vaatimalla tavalla.
Tässä toimikunnassa voisi olla jäseninä historioitsijoita, muinais- ja sukututkijoita, tilastotieteilijöitä, matemaatikkoja, sekä tietysti heraldiikan erikoistuntijoita. Kaikkia paitsi taiteilijoita ja dilettantteja.
Voisi ajatella lisäksi, että valtio, samoin kuin se jakaa ansiomerkkejä, antaisi ansioituneelle henkilölle oikeuden lisätä sukumerkkiinsä jonkun ansiokkuutta kuvaavan tunnuksen. Silloin tulisi merkin puhtaana säilyttäminen suvun jäsenille vieläkin tärkeämmäksi ja syntyisi jalo kilpailu päästä tuon lisätunnuksen omistajaksi.
Mitä näenkään tästä — — —? Uuden suomalaisen kunniakkaan ja yleväsieluisen jalosukuisryhmän nousun — kunniaksi maalle ja kansalle sen omissa ja maailman silmissä.
Käytännössä sukumerkeistä sitten saattaisi syntyä aiheita kauniisiin kotikäsitöihin. Syntyisi rekivaatteita, ovikilpiä y.m.
Kenraali Mannerheimille puhuin tästä kaikesta hänen ollessaan Suomen valtionhoitajana. Hän näki aatteen kauaskantoisuuden ja innostui asiaan.
Hänen jouduttuaan pois maan asiain johdosta en ole nähnyt olevan syytä viranomaisille enää asiasta puhua.