KAUKO-KAIPUU.

Koulussa saimme ulkomuistista piirtää karttoja, osoittaaksemme että mieliimme oli opetuksesta jäänyt jonkinmoinen kuva eri maista. Kömpelöitä näistä piirroksista ensimmältä tuli jokaisen kädestä, mutta vähitellen saavutettiin tässä sen verran taitoa että muutkin kuin voitonvarma tekijä saattoivat arvata mitä maanosaa kukin kuva oli esittävinään. Kuuluin siihen aikaan niihin onnellisiin, jotka saivat nauttia alkeellisen maantieteen opetusta opettajalta, joka vastavihittynä riemumaisterinakin saa kantaa korunimeä "Valkoinen terrori". Yleisen kiukkunsa mausteeksi hän halveksi minua joka suhteessa, mutta antoi karttapiirustuksilleni jonkinmoista tunnustusta.

Maantieteellisiä karttoja olen aina pitänyt kauneina, vaikka nämä nykyään raa'an värityksen ja halpatekoisen monistamisen kautta ovat menettäneet suuren osan entisestä kauneudestaan. Ihmisen mieli- tai muistikuvitus ei kykene jäljittelemään kyllin luontevasti sitä maanpinnan muotojen figuraalisuutta, jota kartoissa ihailemme. Kartoissa keksii pian virheen tai väärennyksen; sen huomaa kun katselee vanhoja karttoja, joiden piirtäjäin täytyi usein mielikuvituksensa avulla korvata se mikä tiedoissa puuttui, ja siitä syntyi aina avuton kömpelyys, hauskasta lystikkäisyydestä huolimatta.

Samoin kuin voi mielikuvituksensa eli muistinsa avulla piirtää esim. puun ja saada sen kaavamaisen siron ja melko luontevankin näköiseksi, samoin voi myös muististaan piirtää kartan. Mutta kumpaisessakin tapauksessa on saavutus aivan näennäinen: niistä puuttuvat luonnon moninaiset odottamattomat, iankaikkisuuteen ulottuvat pienet vaihtelut ja pikkukeksinnöt sekä luonnon ihana yhteellisyys ja järkkymätön johdonmukaisuus.

Karttaa voi joskus katsella miltei samalla harrastuksella kuin taideteosta, ja sillä on sekin taideteoksen ominaisuus, että se siivittää katselijansa mielikuvituksen lentelemään kaukomaihin, näkemään niiden ihmeitä ja ihailemaan kaikkea ennen tuntematonta, mitä tietää tai luulee niissä olevan.

Venezian Dogi-palatsissa, kun ensi kerran siellä kävin, sain voimakkaasti kokea tätä. Kuljeskelin noissa palatsin kuuluisissa loistosaleissa, jotka kuvastavat imperialistisen tasavallan silloista mahtavuutta. Astuin huoneeseen, jossa seinämaalauksina on koristeellisia jättiläiskarttoja Venezian entisistä siirtomaista. Väreiltään ne ovat hillittyjä: harmaata, punaista, sinistä. Ja täällä vasta aloin ymmärtää mitä loistosalien komeuteen sisältyi, vasta täällä elävöittyi Venezian historia.

Kotimaassa olen hyvin usein ruokkinut kauko-kaipuutani karttateoksilla. Silloin en katsele karttoja nauttiakseni niiden kuviokauneuksista, vaan tyydyttääkseni halua saada tietää millaista tämän rakkaan maan pinta on milläkin paikkakunnalla — tahi maanosassa, johon mielenkiintoni kulloinkin kohdistuu.

Silloin olen täynnä oikeata "reppusällin" retkeilyintoa.

Ja tämä halu näyttää olevan toisina vuodenaikoina suurempi kuin toisina. Niinpä se herää erittäin voimakkaana Suomen parhaimpina kesäpäivinä, silloin kun kesä on saapunut huippukohtaansa ikävine täysviheriöineen ja juhannus on siirtynyt muistojen joukkoon — niin sanoakseni mätäkuussa. Silloin alkaa kaukokaipuu nävertää mieltäni. Pengon kartat eteeni, tutkin kaukaisten seutujen korkeussuhteet, kasvullisuuden, eläinkunnan, lämpömäärät, isobaarit ja isotermit, merivirrat y.m.

Ja niin sitten matkustelen mielikuvituksessani halki valtamerien, nousen mannermailla korkeille vuorille, kiidän ratsuni selässä pitkin suunnattomia tasankoja, — joet meloilen, kosket laskea viiletän, ihmeestä ihmeeseen kuljen.

Mitä enemmän matkustan, sitä rauhattomammaksi tulen. Nyt lasken, voisinko rovoillani päästä aina tuonne saakka, sillä kaikki mitä olen nähnyt jää arvottomaksi, jollen pääse vielä tuonne — ja tuonne…

En kuitenkaan menisi minne tahansa. Kun olen siinä tuntikausia istunut karttojen ääressä, niin enpä loppujen lopuksi voisi osoittaa montakaan paikkaa, johon haluaisin majoittua. Sellaisia kyllä on, mutta jääkööt mainitsematta.

Ja sitten tulee etenkehtainen väsymys. Paras kun heittäytyy pitkälleen kalliolle rantarovion ääreen ja rupeaa onkimaan ahvenia. Miettii siinä ja surkeilee — — kuinka ovatkin synkän värisiä muutamien sisäjärviemme vedet, — niin ovat kuin ruskeata mustetta.

Aurinko kimmeltää, pienet laineet lekuttavat rantasomereen, — kas, siinähän syntyykin ihania värisointuja!

Nyt aurinko peittyy komeitten pilvitornien taakse — jo iltenee ja alkaa hämärtää, rovio hiiltyy, laulurastas aloittaa haastelevaisen visertelynsä männyn latvassa. Alakuloinen suomalainen ikävämieli ottaa valtoihinsa.

Valvoo ja valvoo. Sääski inisee lähempänä ja lähempänä korvaa. Istuisi nyt siihen poskelle, että saisi oikein läimäyttää! — Ajatus kulkee minne haluaa, kertailee vanhoja joutavia juttuja. Ja kun siinä on kyllikseen kylkeä käännellyt, niin jopas alkaa tulvehtia aamuvaloa pohjois-koillisesta. Nukkuu miten nukkuu loppuyön, ja kun aamulla herää, niin kyllästyneen raukeana katselee tuttuja paikkoja, joita on katsellut jo kymmeniä vuosia…

Kunpa tuolta kaukaa kohoaisi edes puolen tuhannen metrin korkuinen vuorenhuippu, ja sen takaa alkaisi sitten aavikko, auringonpaisteen elämää täysi!

Kunpa olisikin jossakin tämän yksitoikkoisuuden ja loivaviivaisuuden katkaiseva uljas vuori, semmoinen, jota jo vuoreksi voisi sanoa, — yksi ainoa vain! Tulivuoreksi sitä ei uskaltaisi toivoakaan, se olisi liian suurenmoista, mutta kunpahan olisi sellainenkaan, että opettaisi tätä kansaa useammin nostamaan katseensa ylöspäin, pois ainaisen arjen mataluudesta. Yksi ainoa vuori jo antaisi kansan luonteelle tarpeellisen sysäyksen. Loppuaan veisaavia koskia meillä on, Imatra, mutta se ei vielä riitä. Me tarvitsisimme laajempia maisemia. Meidän piste- ja ranka-aitamme reunaavat näköaloja kaikkialla; nämä aidat ovat kuin meidän taivaanrantamme pienoiskuvia. Niin on taivaanrantammekin piikikäs ja särmikäs ja liian likellä.

No, onhan meillä laajojakin näköaloja, katsokaamme vain Pohjanmaan ja Satakunnan lakeuksia. Kyllä siellä jo ajatus pääsee lentämään yli kotinurkkien. Siellä on tilaa kaukokatselulle.

Niin, siellä on sille todella tilaa, — sieltä on siirtolaisuus suurin.

Mikähän poltto se onkaan, joka vie poikiamme tuhansittain valtameren taakse? Onkohan se vain tieto, että vapaassa Lännessä on — tahi ainakin on ollut — rivakalle, sitkeälle suomalaiselle parempia ansiomahdollisuuksia kuin monien muitten maitten siirtolaisille? En usko sitä.

Ajattelen kansanrunomme Kaukomieltä, Lemminkäistä. Kyllä se poika, jos kukaan, osasi nauttien elää elämänsä, olipa missä tahansa. Kyllä rehvasteli ja eleli Saaren piikojen pioissa. Leveästi, joskin hieman typerästi naureskellen kulki kolttosesta kolttoseen, ei sureskellut piilopirtissäkään, sorjana souteli sotaretkillä ja tappeli pohjolan pakkasissa. Riehakas oli poika, mutta eipä tainnut kenellekään ilmaista sielunsa suurta kaipuuta, polttavaa kaukomielisyyttä, joka juuri vaati vastapainokseen ylenpalttista remuamista. Syvästi ymmärtäen hänen sisimmän luonteensa kansanruno nimittää häntä Kaukomieleksi, — mutta toiselta puolen se kohtelee häntä melkoisen yliolkaisesti, melkein kuin jotakin ilveily-Mattia, — ja kuinkapa voisi vakava suomalainen kansanruno muuten menetelläkään. Mutta tuntuu kuin ei kansa olisi ennenvanhaan ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtäisi, että Väinämöisen vakaalla viisaudella ja Ilmarisen suurella, mutta jokapäiväiseen ja hieman yksinkertaiseen mielenlaatuun liittyvällä taituruudella ei olisi päästy pitkälle, eikä vastakaan päästäisi, jollei kolmanneksi liittyisi veitikka verevä, itse kaunis Kaukomieli.

Mitäpä sanoisivat uljaat vapaussoturimme, Suomen, Viron, Aunuksen, Vienan, Inkerin ja Muurmannin kävijämme, vanhan kaukomieli-soturihenkemme perijät?

Kun Lemminkäinen on vähän aikaa elellyt äitinsä luona taisteluista leväten, niin jopas alkavat kotinurkat hajahtaa liian tutuilta. Lähtee siitä valkamalle. Sauna kyllä tuossa polun vieressä lämpiää, ja teloilla piika hänen saksan-palttinaisia kaatioitaan huuhtoo ja poukuttaa, — viihdykäs ja soma näky kylläkin, mutta sankaria se kyllästyttää. Eikä häntä lohduta sekään hivelevä tunne, kun antaa siinä piennarta laskeutuessaan täyteläisten rukiintähkien sujahtaa sormiensa lomitse. — Hän astelee rakkaitten veneittensä suojille.

Siellä sotavenonen hietikolle vedettynä viruu, kupeelleen kellistyneenä, ja ilta-auringon keltaista valoa pelehtii rävelautojen rei'istä, — tervojen puutteessa kaikki. Koettelee sotapurren kokkapuuta puukollaan, — eikös olekin jo tuossa lahon vikoa!

Katselee pitkin järven pintaa. Huomaa kaiken niin ylen tutuksi ja jokapäiväiseksi, turhanaikaiseksi.

Ei riitä hänelle varmuus siitä, että emon mökissä on petuton leipä varattuna talven yli, ja etäisten naapurien aitoissa kylliksi kassapäitä.

Tuskinpa lieto poika itse ymmärtää vaivaansa, — mutta minä luulen että se on sama, mikä on soturipoikiamme, Suur-Suomen ihanteen pilvissä väikkyessä, koonnut heimolaistemme lipuille viime vuosina, — ja luulen että se myös on sama, mikä vie tuhansittain poikiamme valtameren taakse.

Kauko-kaipuu, meikäläinen kauko-kaipuu.

Minäkin sairastelen sitä aika ajoin. Ja kuitenkin: samaan aikaan kun sielussani väikkyy kuvia kaukomaiden suloudesta, sukeltaa jostakin perisopukoista esiin toinen kuva, kotoinen ja hiljainen:

Koskematon metsäinen sydänmaa. Rahkan ja suopursujen reunaama umpilampi. Lammen rannalla pieni leirini rakovalkeineen.

Muuttohaukka kirajaa vaaleassa iltailmassa, ja edessäni olevasta kuivuvasta räkämännystä varisee yksitellen neulasia pursujen sekaan.