KUOLEMASTA.

Kuoleman salaisuus askarruttaa ihmismieltä, merkillistä kyllä, paljon enemmän kuin elämän salaisuus, joka varmaan on yhtä ihmeellinen ja selvillesaamaton kuin sekin. Ja kumpikinhan ne juontuvat suuresta olemisen kokonaissalaisuudesta.

Mitäpä ihminen, jonka ajatukset niin mielellään pyörivät hänen oman tärkeän persoonansa ja kohtalonsa ympärillä, niin usein vaivautuisikaan pohtimaan kysymystä, kuinka se mitä sanotaan elämäksi on saanut ruumiilliset ja henkiset muotonsa. Salaisuuden toinen puoli, syntymisprosessi, on meillä kaikilla takanamme; edessämme on, täyttymystään joka hetki järkähtämättömästi läheten, sen toinen puoli, maallisen vaelluksemme toinen rajapyykki: kuolema.

Vaikka ihminen iän ja kokemusten lisääntyessä saattaa totuttautua ajatukseen, että hänen kerran on kuoltava, luulen kuitenkin, ettei joukossamme ole montakaan, jotka terveinä ja täysissä sielun voimissaan ollen eivät tuntisi kuolemaa kohtaan — jollei läheskään aina pelkoa, niin kuitenkin vakavaa outouden tunnetta.

Olen ollut huomaavinani eläimissäkin samaa. Muistan kuinka kerran nuorena poikana ammuin kissan. Kun se makasi kuolleena näkyvällä paikalla ruohikossa, saapui sen toveri sitä katsomaan. Kaukaa se jo laskeutui matalaksi maata vasten ja lähestyi kuollutta yhä hitaammin hiipien. Ja kun se oli päässyt niin lähelle, että se haistoi ja näki mitä oli tapahtunut, niin se aivan kuin ammuttu nuoli hyppäsi korkealle ja pakeni.

Tämä tapaus kertautui minulle kerran Afrikassa omituisella tavalla ihmisiin nähden.

Kikuiju-kansalla on tapana jonkun heimosta kuolemaa tehdessä viedä hänet vielä elävänä — he eivät koske ruumiiseen — ulos arolle. Shakaalit, korppikotkat ja hyönteiset toimittavat muutamassa hetkessä ruumiin olotilaan, joka siellä ei ole vastenmielinen näky: kasa lumivalkeita kuivia luita vaalealla kamaralla.

Kerran kauniina aamupäivänä ollessani paluumatkalla 4-kuukautiselta metsästysretkeltä, saavuin, kulkien etujoukossa pyssynkantajien mukana, juuri hyljätyille leiritulille. Lähellä erästä vielä savuavaa nuotiota makasi kikuiju vaaleansinisine helmikoristeineen selällään kuolleena, kontat käppyrässä, silmät auki tuijottaen taivaalle ja kaunis ihastuksen hymy huulilla. Hänet olivat nähtävästi heimolaisensa äsken jättäneet siihen.

Tässä tuli mieleeni edellä kertomani kissajuttu, ja päähäni pisti koettaa millä tavoin kuolleen näkeminen vaikuttaisi neekereihini. Sanoin kokilleni: "Mene ja kerro kantajille, että täällä makaa eräs kikuiju, en sen puhetta ymmärrä; tulkoot sitä katsomaan." Vetäydyin sitten syrjään tekemään havaintoja. Kikuijut menivät paikalle taakat selässään, lähestyivät vainajaa ja puhuivat sille jotakin, mutta samassa säpsähtivät ja juoksivat kiiruimman kaupalla pois paikalta.

Sääntönä heillä on, että kuolemansairaat joko kannetaan tahi itse laahustautuvat ulos arolle shakaalien viimeisteltäviksi. Elämisen rautainen laki ei erämaassa tunne sääliä.

Kerran, ollessamme leiriytyneinä Kahara-vuorella Masi'oja-nimisen joen sivuhaaran läheisyydessä, saapui luoksemme kikuiju kantaen antiloopin vasikkaa sylissään. Mies tuli etsimään meiltä turvaa, sillä hänen kuninkaansa oli pieksättänyt häntä tahtoessaan omakseen antiloopin vasikan, jonka mies oli onnistunut löytämään ja halusi myydä meille. Hän kertoi olevansa N'gau, mikä kikuijunkielellä merkinnee jumaluutta tahi henkeä. Hän puhui niin karkealla äänellä, että jo siitä saattoi päätellä hänessä olevan jotakin erikoista. Hänen puheensa tuli kuin haudan takaa, ja kun kysyin miksi hänen äänensä oli niin karkea, hän vastasi että hänet oli kerran viety arolle kuolemaan. Sinne tuli shakaaleja ja hyenoja, ja juuri kun hän muka oli kuollut, hän heräsi takaisin elämään, taisteli henkensä edestä haaskapetoja vastaan, selviytyi voittajana ja palasi leiriin. Ja nyt hän sai nimekseen N'gau, koska oli ollut kuolleena. Kun kysyin minkälaista oli ollut kuolleena olo, vastasi hän että se oli ollut paljon parempaa ja hauskempaa kuin eläminen.

Olen muutaman kerran saanut ikäänkuin maistaa kuoleman esimakua. Afrikassa maatessani kuumetaudissa olin jo kolme päivää tiedotonna, kun kuume nousi yli 42 asteen. En tiennyt silloin enää tästä maailmasta mitään, mutta kun siitä tilasta heräsin, tunsin ensi hetkenä niin täydellistä kuoleman rauhaa ja niin ihanaa olemuksen lepoa suuressa kaikkeudessa, että elämään palaamista pidin rangaistuksena, — kunnes toipumisen edistyessä jälleen elämä kiinnitti minuun tuhannet siteensä ja silloin taas tunsin suurempaa elämänriemua kuin koskaan ennen.

Kerran jouduin tekemisiin 200-päisen puhvelilauman kanssa, joka pitkänä mustana jonona marssi pitkin aroa, johtajahärkä etunenässä. Ammuin liian kaukaa ensimmäisen kerran, haavoitin härkää kylkeen. Samassa teki koko jono puolikäännöksen ja alkoi täyttä laukkaa hyökätä minun ja mustien palvelijaini kimppuun. Viimemainituista kaksi ammusten kantajaa pakeni heti suin päin, kolmas, muhametinuskoinen, jäi luokseni. Puut taittuivat ja maa tömisi mahtavasti, kun vihastunut lauma lähestyi. Sinä hetkenä tunsin elämän "korkeajännitystä". Ennen olin syrjäänhyppäämällä ja sivusta ampumalla välttänyt yksinäisen härän ja saanut sen saaliikseni; tässä ei sekään tullut kysymykseen, sillä vihollisia tuli joka puolelta. Kun lauma oli noin 10 metrin päässä, komensin muhamettilaista ampumaan, ja samassa hetkessä laskimme kumpikin kaksi panosta perätysten lähimpiä puhveleita kohti. Laumaan syntyi aukko, mutta toiset tulivat yhä lähemmäksi. Nyt tuntui ratkaisu olevan käsissä, ja väläyksenä näin koko elämäni edessäni. Mutta vielä sinä silmänräpäyksenä tein uhkapäätöksen hypätä härän selkään ja tarttua sarviin, jos härät kävisivät päälle. Mutta lauma hajaantui viime hetkessä kahtia ja juoksi niin läheltä sivutsemme, että muutamat melkein koskettivat meihin. Haavoittuneet pysähtyivät hyökkäämään, mutta ne ammuin.

Kun tällä tavoin täydessä tajussaan, mutta kiihtynein hermoin joutuu äkkiä kuolemanvaaraan, ei luullakseni ennätä ulkokohtaisesti havainnoimaan omaa tilaansa tuona hetkenä. Sensijaan olen pyörtyessäni ja pyörryksissä ollen saanut elämyksiä, jotka muistini on säilyttänyt, mutta joiden merkillistä ihanuutta on vaikea sanoin kuvata.

Kerran laukesi voimakasiskuinen rotanloukku sitä virittäessäni ja löi peukaloni miltei poikki. Isku sattui arkaan hermoon, niin että ensi kivun jälkeen tulin tunnottomaksi ja ryömin hiljaa ulos ihanaan syysyöhön. Makasin selälläni pihalla ja katselin tähtiä. Ja samalla tunsin olevani ikäänkuin irtautunut ruumiistani. Oloni tuntui selittämättömän kevyeltä ja ihanalta; silloin kokemaani nautintoa en voi verrata mihinkään ruumiilliseen aistimukseen. Toivoin hartaasti että tätä tilaa olisi kestänyt mahdollisimman kauan ja ettei kukaan olisi tullut minua herättämään.

Olen kuullut henkilöiltä, jotka ovat olleet samanlaisessa tahi vielä täydellisemmässä tainnostilassa, että tietoisuus heräämisen välttämättömyydestä ja paluusta takaisin "elämään" on heillä noina hetkinä ollut ainoa ikävä tunne.

Olen varma, että "luonnonkansojen" keskuudessa mieskohtaisesti suhtaudutaan kuolemaan tyynemmin ja pelottomammin kuin n.s. sivistyskansoissa. Tämän näemme meilläkin vielä paikoittain; ei ole harvinaista että kansa siellä, missä "sivistys" ei ole hämmentänyt terveperustaista ajatuselämää, ottaa kuoleman vastaan tyynen asiallisesti, yhtä luonnollisena tapahtumana, kuin se todella on. Monille vanhuksille, kuten edellisellä sivulla olevalle runolaulajalle, se on vapauttaja, jota asianomainen itse ilolla tervehtii ja jossa hänen omaisensa näkevät etupäässä luonnonlain täyttymyksen.

Meidän kansamme on aikojen kuluessa saanut tutustua "ennenaikaiseen" kuolemaan enemmän kuin muut pohjoismaiden kansat. Suuret nälkävuosien jaksot ja rajojemme sisäpuolella riehuneet sodat ovat usein surmanneet kansaamme likelle sukupuuttoa, ja tästä luulen osalta myös johtuvan kansan terveen aineksen tyynen suhtautumisen kuolemaan, tapahtuipa se tautivuoteella, tapaturmaisesti tahi sodassa.

Uskon, että ihmiselle, joka kokemusten koulussa on kyllin resignoitunut, itse kuoleman hetki saattaa muodostua elämän ihanimmaksi tuokioksi, jollei hän vain ole elänyt niin vanhaksi että hänen sielunkykynsä eivät enää ole kyllin herkät sen suuruutta tajuamaan. Tuntuu kuin ihminen menettäisi itse elämisen lahjasta kauneinta jäädessään tajunnassaan osattomaksi kuoleman nautinnosta. Tuntuu kuin tuona hetkenä saattaisi yhtäkkiä kohota täyttymykseensä itse elämä, kuin itse kaikkeuden ihanuus silloin saattaisi ympäröidä ihmisen, ja epätietoisuus vihdoin hälvenisi.

Minulla, kuten monilla muillakin, on ollut elämässäni kausia, jolloin iltasin levolle käydessäni olen hartaasti toivonut, etten enää aamulla heräisi. Ja aamuisin olen noussut raskain mielin päivän askareihin. Ja erikoisesti kohdistuvat ajatukset kuolemaan niinä aikoina, jolloin tavalla tai toisella olen joutunut verestämään nuoruuteni muistoja. Nuoruudenaikaisen valokuvan tahi piirroksen näkeminen voi joskus pitkäksikin aikaa häiritä henkisen elämäni tasapainotilaa. Eivätkä vähimmän tuskallisia ole muistot sielullisista vaikeuksista ja kärsimyksistä, joita taiteellisessa työssäni olen kaiken aikaa joutunut kokemaan. Synnytystuskat ovat minulla työssäni olleet niin suuret, että tällaisina hetkinä olen valmis sanomaan että taide on minulle ollut samaa kuin kärsimys.

Mutta sitten tulee resignatsio: huomaan että on jäänyt vielä niin paljon tutkimatta, niin monta pulmaa selvittämättä uusien havaintojen avulla, joita itse elämä on tuonut mukanaan. Mieli kirkastuu vähitellen, jo myönnän, että elämä tuskiensa ja kärsimystensä ohella on kohottanut korkeammalle tasolle sen mitä sanoisimme todelliseksi elämän iloksi.

Silloin suuntautuu katseeni eteenpäin. Rohkeana alan suunnitella tulevaisuuden töitäni, elämääni tulee uutta sisältöä, ruumiillisestikin tunnen taas olevani täysissä miehuuden voimissani. Tunnen jälleen olevani oikealla tiellä — kuolemaa kohti.

Unitilaa sanotaan usein kuoleman veljeksi. En tiedä onko tämä lauselma oikeudenmukainen, sillä olotilasta kuoleman porttien tuolla puolen meillä ei ole pätevää ilmoitusta (niin kiihkeästi kuin spiritistit ja jotkut teosofit nykyään vaativatkin tunnustusta opeilleen ja "kokemuksilleen"). Mutta ihminen, joka näkee unta olevansa kuollut, tuntee herättyään kuin tosi kuolema ei olisi ollutkaan kaukana, aavistelee tuon unensa aikana todella liikkuneensa oudoilla alueilla.

Samoille alueille luullakseni siirrymme joskus valveillakin ollessamme. Ajattelen aavistuksia kuoleman asioista, joita ovat kokeneet useimmat ihmiset, toiset selvemmin, toiset hämärämmin. Ne eivät läheskään aina pysy alitajunnan piireissä, jolloin jäävät hämäriksi, vaan ilmaantuvat usein päivätajunnassamme, vieläpä joskus sellaisten elinten kuin näkö-, haju- ja tuntoaistien välityksellä.

Kun viimeisen kerran tapasin erään korkeaan ikään tulleen läheisen omaiseni, muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa, sain merkillisen aistimuksen. Sukuamme oli runsaasti koolla ja vanhus oli erikoisen pirteä. Mutta silmääni pisti eräs liike, joka ei ollut hänelle ominainen. Tavantakaa hän kiihkeästi tarttui jonkun läsnäolevan käsivarteen tahi hihaan, ja tuossa käsien liikkeessä tunsin hapuilun, jolla hukkuva koettaa tarttua lähellään oleviin esineihin. Tiesin silloin, että näin hänet viimeisen kerran.

Erään nuoren vapaussotatoverini kasvoilta luin kauhukseni hänen kuolemansa paria viikkoa ennenkuin se hänet Tampereella sala-ampujan kädestä kohtasi. En voi sanoa, että mikään noissa kasvoissa olisi ollut oleellisesti eri näköä kuin ennen, mutta minuun niistä katsoi kalma niin selvästi, että kun tieto hänen kaatumisestaan saapui, ei se minulle ollut lainkaan yllätys. Yllättävää oli mielestäni vain se, että hän oli kaatunut varsinaisten taistelujen jälkeen.

Muuan omaisistani saa aavistuksia kammottavalla tavalla. Kun joku läheinen kuolee, tapahtuipa se kuinka kaukana tahansa, tuntee tämä omaiseni samoihin aikoihin voimakasta ruumiinhajua ja kärsii siitä kovasti.

Edelläolevat ovat seikkoja, joiden totuudenmukaisuudesta olen vakuutettu, ja luulen että useimmilla meistä on vastaavanlaatuisia omia tahi muiden kokemuksia tiedossaan. Ne ovat asioita, jotka osaltaan todistavat, kuinka pieninä ja mitättöminä me seisomme kuoleman mahtavan salaisuuden edessä.

Uteliaisuus on johtanut minua niinkuin useimpia muitakin koettamaan saada tietoa ja jonkinlaista vakaumusta siitä mitä on kuoleman tuolla puolen. Nuorukaisena luin koko paljon mitä ruotsiksi oli käännettynä Svedenborgia ja senjälkeen kahlailin teosofiankin sumuisilla soilla, mutta madame Blavatsky paljastui minulle hyvissä ajoin. Kirkkomme opetuksista olen myös selvillä, mutta mitään tietä en ole päässyt niinkään pitkälle että olisin voinut rakentaa päteväksi hyväksymääni mieskohtaista vakaumusta näistä asioista.

Ja arvelen että onkin parempi kun emme käytä voimiamme ja lyhyttä aikaamme tämän ylivoimaisen kysymyksen pohtimiseen. Kyllä kai se aikanaan, suuren hetken tullen, selviää jokaiselle. Ja meidän, joille itsekullekin tämä maallinen elämä joskus on aika lailla rakas, luulisi kyllä malttavan sitä hetkeä odottaa.