KUU PAISTAA HELEÄSTI.

Romantiikka — sekä runouden että kuvaamataiteiden — on käsitellyt kuutamoa sillä tavoin, että se uudempien taide- ja makusuuntien vallitsevina ollessa on suotta syyttä tullut miltei ivan esineeksi. Kuutamohaaveilijana ei enää kukaan tahdo olla, ainakaan niin että muut sen huomaisivat. Oltuaan ulkosalla kuutamoa ihailemassa ja sen aiheuttamia tunnetiloja vastaanottamassa nykyään ei monikaan halua toisille ilmoittaa olleensa juuri tätä varten ulkona.

Mutta moderneinkin nykyaikainen ihminen, olkoonpa mikä -isti tahansa kirjallistaiteelliselta uskontunnustukseltaan, myöntää kuitenkin, että kuun vihertävän kelmeässä valossa on jotakin, mikä väkisinkin saattaa katselijan romanttisiin mielialoihin ja kuljettaa ajatus- ja mielikuvaelämää sellaisille urille, joille ne eivät antaudu päivänvalossa tahi kuuttomina iltoina ja öinä.

Tekisi mieleni sanoa, että kukin meistä kuutamolla runoilee omaa kuutamosonaattiaan, tulkiten siinä sielunsa sydänsäveliä määrätyiltä alueilta, — Eroksen lumoille altis nuoriso hyvinkin tarkoin rajoitetulta alueelta.

Omituisimpia ja mielenkiintoisimpia kuutamohaaveiluistamme ovat ne, jotka liikkuvat peikkojen, aaveiden ja kuoleman mailla. Kuutamovalaistuksessa on varmaankin jotakin, mikä saattaa sen ihmisen mielikuvituksessa soveliaaksi liikkumakentäksi näille aineettomille luomuksille.

Lapsuudessani kuulin piioilta pienen säkeistön, joka omituisessa kaameudessaan syöpyi lähtemättömästi mieleeni ja joka vuosien mittaan on paljonkin ruokkinut mielikuvitustani, herättäen varsinkin kysymyksiä omasta alkuperästään. Se kuuluu:

Kuu paistaa heleästi, kuollu ajaa keveästi. Eks pelkää, syntinen?

Eino Leino, joka on syntyisin itäiseltä runoalueeltamme, kertoi muistavansa tämän säkeistön pakanallisemmassa ja romanttisemmassa muodossa:

Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi. Eikö piikanen pelkää?

En ole tavannut ketään, joka muistaisi tahi tietäisi tätä runoa olevan pitemmälti. Myöhemmin sain siihen hauskan Karjalassa lauletun vanhanaikaisen säveleenkin:

Luulen että tämä pieni runopalanen on ikivanhaa alkuperää, sitähän osoittaa jo tuo minun kuulemani, tietysti kristillisen helvettipelon pakotuksesta muuntunut loppusäe: Eks pelkää, syntinen?

Tämän runon juuret lienevät Euroopan kansojen yhteistä omaisuutta, ja niitä hyväkseen käyttäen kai Bürger on luonut suurenmoisen Lenore runoelmansa.

Joka tapauksessa se on oiva näyte mielikuvituksen liihoitteluista aaveiden maailmoissa kuutamolla.

Yhtä ja toista muutakin kaameaa liittyy kansan käsityksiin kuutamosta ja sen vaikutuksista. Niinpä esimerkiksi on merkillinen uskomus, ettei pidä asettua nukkumaan niin, että kuu pääsee paistamaan kasvoihin. Sanotaan, että silloin voi jopa järkensä menettää.

Omasta puolestani suhtauduin näihin uskomuksiin skeptillisesti aina siihen saakka kun itse sain kokea, että ne voivat perustua asiallisiin mahdollisuuksiin. Olen jonkun kerran maannut huoneessa, johon kuu on paistanut, ja siitä oli seurauksena, että uneni oli erittäin levoton, jos sain nukkua ollenkaan, ja että aamulla olin pahoinvointinen ja kasvoni olivat pöhöttyneet. — Tässä voinen myös kertoa, että kun kreivi Sparre joutui kanssani nukkumaan kesäyön valossa Keski-Suomessa, näin itse, kuinka hänen kasvonsa ja koko muukin ruumiinsa olivat aamulla pöhöttyneet.

Tätä alaa voisi kai tutkia varsin laajaltikin, ottamalla huomioon kuinka esimerkiksi tropiikissa useat pedot ja isoimmat apinalajit joutuvat usein kuutamolla omituiseen raivotilaan. En kykene sanomaan, johtuuko se yksinomaan sukupuolisista seikoista kuten villien neekeriheimojen kuutamotanhut, jotka ovat oikeita suurenmoisia lemmen juhlia. Ne kestävät koko yön, ja siinä sitä hypitään, kiemurrellaan hikeä virtanaan valuen ja hurjasti hihkutaan ja röhkitään.

Kun kotimaassa olen yksinäni istunut kuutamon kauneutta ihailemassa, olen aina kokenut jotakin alakuloista, niin lamauttavaa, niin kuolettavaa ja kelmeän karua tunnetta, että olen mielelläni lopulta poistunut sisälle huoneeseen takkatulen tahi öljylamppuni valaistukseen.

Tropiikissa sitävastoin olen kuutamossa vuorilta ja kallioilta katsellut ihmeellisiä taivaanrantaa tapaavia aron ulapoita, mustia puuryhmiä, varjoja ja kimmeltävien tulikärpästen leikkiä. Mutta siellä ei koskaan tuo kalmainen tunne ottanut minua valtoihinsa, — ehkä siksikin, että luonnon elämässä siellä on silloin paljon enemmän vivahdusrikkautta kuin keskipäivällä, jolloin koko luonto viruu auringon paisteessa nuutuneen raukeana.

Jalopeurat karjuvat pitkin joen rantoja eri suunnilta. Äänestä voi seurata niiden kulkua. Tähän jylisevään säveleeseen yhtyy hyenain ulvonta, shakaalien kiljunta ja sirkkojen sirinä. Tämä kaikki antaa niin voimakkaan elämäntunnun kuin konsanaan päivällä saattaa kokea.

Troopillisissa erämaissa, synkimmissäkin aarniometsissä, autioimmilla korpiaroilla puuttui kerrassaan sitä hermoja kaivelevaa tunnetta, mikä Euroopassa ja varsinkin kotimaassa on niin suurena tekijänä kuutamossa. Puuttui peikkojen, aaveiden ja männinkäisten läsnäoloa sekä niiden aiheuttamia salaperäisiä aavistusilmiöitä.

Siellä ei tuolla pienellä kansanrunopalasellakaan ollut tenhovoimaansa.