SYÖNNÖKSISTÄMME.

Hyvä kansamme on hankkinut itselleen tietoja ja taitoja moninaisissa, mutta tähän saakka se ei ole oppinut kunnollisella tavalla ruokkimaan ruumistaan muualla kuin keittokoulujen liepeillä. Missä emäntä tahi tytär on ollut keittokursseilla, siellä nähdään, kuinka hän sitkeällä taistelulla on murtanut ennakkoluulojen muurit ja opettanut ympäristönsä syömään järjellisesti valmistettua ruokaa.

Mutta muualla vallitsee surkuteltava pimeys ja "tapain turmelus" tällä alalla.

Mitäpä sanotte muurarista, joka minulla kerran oli työssäni ja joka päivittäin kaatoi neljä litraa maitoa savisten viiksiensä varjoon, söi vastaleivottua hapanleipää pari kolme kakkaraa ja levitti niiden päälle puoli kiloa voita?

Ei hän ollut upporikas, olipahan tavallinen palkoillaan elävä työmies, josta porvari imee viimeisenkin verenpisaran. Mutta hän söi niinkuin syövät hänen lukemattomat tyytymättömät toverinsa ympäri koko Suomennientä.

Tämä ravinto se hänet tyytymättömäksi tekikin, sillä ahtaessaan sisäänsä mielettömät määrät maitoa ja raakaa leipää hän oli hankkinut tuon näissä piireissä niin tavallisen sydänalataudin ja oli lisäksi luonteeltaan muuttunut pelkuriksi ja ikäväksi. Ei tarvinne sanoa, että hän oli myös neurasteenikko.

Entäpä suuren pohjois-hämäläisen herraskartanon piiat ja rengit, jotka noukkivat mainiosta lihakeitostaan kaikki vihannekset ja heittivät ne siankaukaloon. Mitäs heistä sanotaan?

Saman pitäjän vaivaistalossa hoidokit kiitettävällä uutteruudella noukkivat porkkanapalaset keitostaan, viskasivat ne sian ämpäriin ja kaatoivat ihanan ruispuuronsa sen päälle, koska tuo kaikki oli heidän mielestään selvää sianruokaa.

Esimerkkejä voisi luetella loppumattomiin, mutta en halua enempää harmistuttaa lukijaa ja itseäni. Käännänpähän hieman mitalin toistakin kylkeä.

Olen nähnyt jossain pappilassa papin, joka latoi syvän lautasen täyteen muikunmätiä, söi sen lusikalla ja joi sen päälle yhteen menoon kolme lasillista maitoa ja neljännellä huuhtoi rutkutellen suutansa. En muista siunasiko hän ennen syömään rupeamistaan.

Pikkupoikana olin usein vieraana talonpoikaishäissä Satakunnan viljamailla. Kolme päivää siinä pantiin menemään syömisessä ja tanssimisessa. Ja syönnökset olivat niin suurelliset ja mahtavat, että kun senjälkeen tutustuin Gargantuaan, minä melkein säälin jättiläistä. Kyllä hänen olisi kelvannut olla näissä häissä. Siinä oli jykevät perunalaatikot silakoista, lohesta ja selvästä läskistä, kaikki oli munilla ja rasvoilla kyllästettyä ja siirappivirrat läikkyivät aina tinattuihin reunoihin asti. Sitten oli jos mitäkin huikean vankkaa liharuokaa — en jaksa luetella — ja kun näistä oli päästy, tuli puurojen vuoro. Niitä olivat kaura-, riisi-, ohra-, manna- ja saagoryynipuurot, joissa kaikissa lusikat seisoivat kuin sukset hangessa. Ja sitten oli "lamasseeta" mahtavan korkeat alpit, oli väskynäsopat, oli monenmoiset muut jälkiruuat. Ja kun oli syöty tämä jakso, niin alettiin taas alusta. Pöytään istuttaessa olivat papit aloittaneet toimituksen siunauksella ja virrellä, ja aina kun uusi "kierros" alkoi, veisattiin uusi värssy. Minä olin tottumaton ja taitamaton ohjaamaan syöntini tahtia. Jo ensi kierroksella rupesi päätäni kovin huimaamaan ja senjälkeen tuli ankara pahoinvointi. Pöydän alitse sain kömpiä ulos jumalan ilmoille, kun ei muualta päässyt. Ulkona virkistyin siihen määrään, että jonkun ajan kuluttua pahoinvointia tuntematta kuuntelin kuinka sisällä alotettiin uusi värssy.

Kirjoitti kerran eräs ketterä mies Antverpenin voitoistamme ja kehui että Suomen sisu, sauna ja ruisleipä oli tehnyt ne mahdollisiksi. Se mies iski naulan päähän.

Sauna ja sisu ovat erinomaisia asioita, ja kun lisäksi tulee oikealla tavalla valmistettu kypsä ruisleipä ja joku järkevä särvin, niin kyllä suomalainen lyö hyvätkin ennätykset.

Me tulisimme varmaan toimeen puolta vähemmällä ruualla, jos valmistaisimme tarkoituksenmukaisesti sen mitä syömme. Kainuun sydänmailla näin erittäin tervettä ja hyvinvoipaa väkeä, vaikka näillä seuduin usein saatiin panna pettua jauhojen sekaan. Mutta he olivat elämän karuudessa oppineet valmistamaan ruokansa oikein: leipoivat leipänsä hämäläiseen tapaan reikäleiväksi, paistoivat sen läpeensä kypsäksi ja sitten kuivattivat sen kovaksi — se oli ihanneleipää! Muuna ruokana oli niukanlaisesti perunoita, tuoretta tahi suolattua kalaa, joskus kuivaa poronlihaa tahi linnuntäkyjä. Mitäpä ihminen muuta kaipaa, kun tärkein, ruisleipä, on kunnollisesti valmistettu. Noilla "nälkäseuduilla" minä huomasin asukkaissa juuri sitä mitä sanomme sisuksi, ruumiilliseksi sisuksi. Heillä oli pienet lihakset, pitkät jänteet ja rasvaton nahka. Mutta panipas sellaisen miehen soutamaan päivät pääksytysten, tahi kantamaan konttia viikkokaupalla, sydänmaitten nevoilla — ei väsymyksestä tietoakaan! — Niillä seuduilla en tavannut koskaan sellaisia suursyömäreitä kuin etelämpänä.

Ilmankos muuan vanhan kansan ukko minulle vakuutteli, että ihmiset olivat ennen kestävämpiä ja rotevampia kuin nykyään sen takia että söivät pettua niin usein.

Tuskinpa missään maassa kansa elää niin nurinkurisella ruualla kuin meillä. Jo kymmeniä vuosia sitten elivät suuret tehdasasukastot kuten Tampereen, ainoastaan kahvilla, imeläpullalla ja limonaatilla, höystäen joskus tätä ihanaa ravintoa kaiken maailman moskamakkaralla ja valtavilla herkkujuustokuutioilla.

Paikka paikoin on sitten opittu sisäjärvilaivojen ruokalistan mukaan vähän lisäämään "menu'itä". Tyypillinen rasvassa ja sipulissa uiva ylen sitkeä laivapihvi osataan tehdä, samoin tekaistaan joskus luumukomposti tahi väskynäsoppa. Mutta niihinpä se tahtookin rajoittua, paitsi keittokoulujen vaikutuspiirissä, mistä jo mainitsin.

Ja "sivistyneissäkin" piireissä kaipaisi moni kohta ojentamista. Kuinka mielellään joskus, kun ruumiimme kaipaa fosforia, söisimme pikkukalan ruotoineen tai kalkkia kaivatessamme narskuttaisimme rustot maukkaista vasikanpaisteistamme, mutta säädylliset pöytätavat kieltävät sen — koiraimme ja kissojemme riemuksi.

Jos osakaan siitä maidon, leivän ja voin määrästä mikä meidän maassamme syödään taitamattomasti hukkaan, tulisi turvattomien pientenlasten hyväksi, ei meidän enää tarvitsisi surra lasten kuolevaisuutta maassamme ja lastensuojelutyö kohoaisi varmaan verrattomaan kukoistukseen.

Tämähän se olisi minun ruokasaarnani Suomen kansalle — edellyttäen että minun sallittaisiin se pitää.