IHMISESTÄ JA MAAEMOSTA.

Se ihminen on varmaankin saanut elämältä enemmän kuin muut, joka vielä nykyisenäkin aikana saattaa tuntea määrättyinä sopusoinnun hetkinä olevansa erittäin lujassa yhteydessä kaiken luonnon kanssa, joka viettäessään yhteiselämän juhlahetkiä luonnon kanssa saattaa tuntea kuinka sielunsa ikäänkuin samalla kertaa sekä sukeltaa syvälle että lentää korkealle kaikkeuteen.

Lähelle tätä ihanaa tilaa pääsee yksinäinen ihminen, joka kauan elää eräseudulla koskemattoman luonnon ja sen elämän piirissä. Hänen tällöin uudistuvan elämänkäsityksensä ensimmäisiä havaintoja on, että hän alkaa rakastaa maata toisella tavoin kuin ennen.

Hänen mielikuvissaan ja ajatusrakennelmissaan maa alkaa edustaa elävää, juhlallisen suurta, valtavaa ja ikiäidillistä olentoa.

Soisinpa että näihin hurmiollisiin mielikuvatiloihin joutunut ihminen yhtäkkiä voisi siirtyä Vesuviuksen kraaterin reunalle tämän tulivuoren purkauksen aikana.

Kun pitkällisen kiipeämisen jälkeen on orgaanisesta maailmasta muuttanut kiven ja kemian valtakuntaan, päässyt kraaterille, kun näkee sen seinät, joissa pikimusta vaihtelee räikeän keltaisten rikkipälvien kanssa, kun näkee valtavat, osaksi mustat osaksi kellanharmaan kelmeät savupilvet, kun kuulee sanomattoman syvän, uhkaavan ja kumean maanalaisen jylinän ja lopuksi näkee laavan valtavat syöksyt pimeyden suunnattomasta kidasta, niin tuntee sinä hetkenä seisovansa maaemon kohdun partaalla.

Väkevä rikinsekainen katku, joka nousee kraaterista, vesittää silmät ja yhtyneenä nähdyn ja kuullun kanssa huumaa aistit, niin että ennenpitkää seisoo siinä kuin vähäisen koskenpauhun lumoamana, tuijottaa ja miettii mitä miettineekään, varmaankin hämärissä tajuissaan tuntee pyrkivänsä johonkin hyvin kauas, aina olemuksen alkulähteille saakka.

Hurmiotila saavuttaa huippunsa, ja silloin tuntee, että ihmisenä oleminen päättyy tähän. Ruumiiseen ja sieluun leviää järkkymättömän luja yhteenkuuluvaisuuden tunne maan kanssa. Maasta virtaa tuohon hurmautuneeseen pieneen ihmisolentoon uutta, suurta ja jumalallista elinvoimaa. Ihminen tuntee, tahi ainakin hänen sielunsa runoilee, että hän tällä hetkellä sai väkevän kosketuksen omalta ikiäidiltään.

Tuntee että kuolema olisi tällaisena hetkenä suuri, ihana täyttymys, lapsen vaipuminen äitinsä helmaan. Tuntee tarvetta kuolla.

Yksinäinen mies kraaterin reunalla havahtuu ja katsoo ympärilleen. Valtavat savu-usvat ympäröivät koko vuoriseudun; ei näe alhaalla olevaa tasankoa, ei merta, ei taivaanrantaa. Mutta tuolla lähellä kannetaan paareja ylös vuoren huipulle. Ketä tuodaan siellä?

Paareilla lepää vanha, kuolemansairas englantilainen ylimysnainen. Hän ei pelkää tulivuorenpurkauksen vaarallisuutta. Yksinäinen mies kuvittelee, että tuo nainen on kotimaastaan saakka varta vasten matkustanut tänne saadakseen jo täällä "ajassa" maa-äidiltä vastauksen tahi jonkinlaisen selityksen ihmisen suuriin kysymyksiin: mistä? minne? minkätähden? Ja hän kuvittelee, että vanha ylimysnainen toivoo kuolevansa juuri tällä hetkellä, sillä tässähän itse luonto julistaa valtavalla mahtavuudella: maasta olet sinä tullut — —. Iankaikkinen ja yhtenäinen on se voima, josta oleminen kaikkinensa versoo.

Mielikuvat ja ajatelmajaksot, lenneltyään ja harhailtuaan valtavan luonnonilmiön kuljettamina, palaavat nyt ihmiseen itseensä. Yhtäkkiä huomaa tuijottavansa omaan sisäismaailmaansa. Ja mitä on ihmisessä vihaa tahi rakkautta, se tuona hetkenä kiteytyy todellisuudeksi.

Siinä upottautuu sekä vihan että rakkauden äärettömyyteen. Ken tahtoo elävöittää Prometheus-unelmaansa tahi saada mielikuviinsa Antaioksen ja Gean tarusta syvempää elämää ja voimaa, hän nouskoon tulivuorelle sen purkauksen aikana.

Mutta ihmisen ja maaemon kosketuksen voi elävästi vaistota muuallakin, vaikkakaan ei niin suuresti. Katseltakoon vain tavallisin ihmisen silmin pelkkää maan multaa. Keväällähän iloitsee jo siitäkin kun hiekkakuopan reuna tulee hangen alta esiin, herää kiitollisuuden tunne sitä mustaa perusta kohtaan, josta moninaisen elon siemen nostaa versoja meidän kaikkien iloksi. Ja kerroksissaan kantaa siinä kuoppa maakamaran synnyn kertomuksen kuin historiakirjan lehdet tietoja ihmissuvun vaiheista.

Entä kivet, louhikot ja kalliot! Kukapa ei olekaan tuntenut sääliä nähdessään kallioita porattavan ja räjähdytettävän. Ei senvuoksi että maisemaa siinä on tärvelty, vaan siksi että siinä on särjetty sellaista mitä emme koskaan voi entiselleen korjata. Siinä on isketty haavoja maaemoon. Kivilouhimoa katsellessaan tulee aina ajatelleeksi haavaa, jonka ympärillä syöpäläiset kaivelevat ja myllertävät, — kuinka sattuvasti sanookaan Nietzsche ihmistä maankuoren ihotaudiksi!

Mutta silloin ei enää tunne samaa mielipahaa, kun näkee maata, joka on kypsää, jolle ihminen työllään henkensä pitimiksi on antanut uuden ulkonäön, liittoutuen luonnon hedelmöittävien voimien kanssa, jonka otsalta voi lukea vuosisatojen historiaa. Päinvastoin tuntee sellaista maata erikoisesti rakastavansa. Kuinka elävästi onkaan jäänyt mieleeni, kun äitini aina keväisin otti hellien käteensä multaa ja maisteli sitä! Siitä lähtien olen maan mullan tuoksussa tuntenut muistoissani äidin läsnäolon — kaksinkertaisessakin merkityksessä.

Suomalaisen talonpojankin mieltä askaroittavat kysymykset maan elämästä. Varsin usein olen saanut vastata kysymykseen: "Kasvaako kivi?" Olen vastannut: "Kasvaa se, vaikkemme voi sitä huomata. Kiteytymisoppi sen osaksi meille selittää." Ja siitä olemme johtuneet aprikoimaan, millainen taistelu ja millainen rakkaus maan uumenissa vallitsee, — onhan maan sisusta vielä mahtavampain kemiallis-fyysillisten kamppausten näyttämönä kuin konsanaan sen ulkopinta.